Omalla kokemuksellani voin kuitenkin todeta: valmistaudu pahimpaan eli eroon. Itselleni kävi 6 vuotta sitten samoin: tutustuin kivantuntuiseen mieheen, siitä alkoi suhde, rakastuin. Oma siippani antoi minun - niinkuin tässä ketjussa sanotaan - "kasvaa aikuiseksi" ja odotti kärsivällisesti että tulen järkiini (olen hänelle kertonut suoraan, että on rakastaja). En kasvanut koska 12 vuotta kestänyt avioliitto alkoi tuntua äärimmäisen tylsältä ja mies vastenmieliseltä vaikka teknisesti ottaen hänessä ei ollut mitään vikaa (hoikka nuorehko mies, hyvä isä, varma ja rauhallinen puoliso, positiivinen henkilö ilman päihde- ja muita riippuvuuksia, ahkera työntekijä, sosiaalinen, hyvin kouluttautunut jne.). Syllisyyttä tunsin ja olin masentunut, mutta olen varma, että siinä vaiheessa kun on myöhäistä eli henkinen etääntyminen on oikeasti alkanut, mikään parisuhdeterapeutti ei enää pysty auttamaan (tätä näkemystä tukee tuttavienkin kokemukset). Ja olenhan parisuhdeterapiaa itse kokeillut - totesin vaan että turhasta tuli maksettua, ei ne terapeutit sano mitään sellaista, mitä fiksu ihminen ei tietäisi tai ei keksisi itsekään, etenkin omasta elämästään jokainen tietää enemmän kuin kukaan ulkopuolinen ja kannammehan joka tapauksessa vastuu elämästämme jokainen ihan yksin.
Parisuhteemme hajotti pääasiassa se, että siitä puuttui mielikuvitus ja kyky tehdä suhteesta kaunis - ei yhteisiä matkoja minnekään paitsi miehen sukulaisten luokse (ja aina oli sen sukulaiset häärimässä luonamme), ei yllätyslahjoja, ei muistettu hääpäivää, ei ylimääräistä halia tai pusua, ei muitakaan rakkaudenosoituksia. Ostin mehelleni aluksi yllärilahjoja ja ehdotin kaikenlaista yhteistä menoa, mutta kun se itse ei vaivautunut ostamaan minulle mitään spontaanisti ja viihtyi mieluummin veljensä seurassa, niin annoin itsekin periksi. Ymmärrän, että jotkut eivät vaan osaa osoittaa rakkautta, mutta koska itse tunsin valtavaa tarvetta siihen, niin tuossa suhteessamme olin kuihtumassa kuin kukka kuivaan multaan. Suhde vaatii aikuisen vastuuntuntoa, hienovaraisuutta ja syvää osaamista rakastaa ja me oltiin kuin kaksi kokematonta teiniä. Uuden suhteen myötä itsessäni avautui aivan erilaisia ominaisuuksia. Ehkä se oli toisen kumppanin ansiota, pääasiassa varmaan sitä että olin ensimmäistä kertaa rakastunut aikuismaisella tavalla. Nyt kun on oltu yhdessä muutaman vuoden, tajuan, ettei tämäkään mies ole mikään ihannekumppani. Itse asiassa perheen muodostamisen näkökulmasta on surkea valinta etenkin ensimmäisen rinnalla. Mutta kun välillä keskustelen ystäväni kanssa ja pohdin tilannettani yksikseni, totean, että vaikka paluu edelliseen elämään olisi teknisesti mahdollista, henkisesti olen kasvanut ulos menneisyyteni "kengistä". Nyt aloin viihtyä mieluummin jopa kokonaan ilman kumppania kuin suhteessa, jossa toisen läsnäoloa joutuu väkisin sietämään (jonkun periaatteen takiako?) - tällainen elämä ei mielestäni ole minkään arvoista, ei edes lapsen vuoksi.
ps. Joskus mietin sellaista: mitä jos ex-mieheni yhtäkkiä saisi omien hyvien puoliensa lisäksi kaikki ne plussaominaisuudet, jotka löytyvät nykyisestä kumppanistani , olisinko toiminut toisin? Ehkä sinunkin olisi hyödyllistä tietää, mikä sellainen puuttuu sinulta, mikä löytyi kilpailijaltasi. Tilanteessassi se olisi mielestäni ainoa, minkä käytännössä voit tehdä: oppia ja muuttua. Vaikka näinhän se yleensä menee: mies toivoo, ettei nainen muuttuisi ikinä, ja nainen muuttuu; nainen toivoo, että mies muuttuisi, ja mies ei muutu ikinä. Joka tapauksessa naisesi on todennäköisesti tekemässä yhtä perusvirhettä: hän kuvittelee toisen miehen olevan jotenkin sinua ratkaisevasti parempi. Näin ei kuitenkaan ole. Jos osaat niellä loukkaantumisesi, odotat ja pyydät kauniisti, naisesi saattaa tulla takaisin jos näin molemmat haluatte, prosessi voi kestää kuitenkin vuosia ennen kuin nainen toteaa, ettei vaihtokauppa tuonut hänelle mitään radikaalisti uutta.
Seksiäkin saatat tulla haluamaan toisinaan ja aika intohimoisestikkin, mutta sen jälkeen tuleekin tyhjyys. Ikään kuin yrittäisi pitää viimeisistä rippeistä kiinni.Ja kummallista on, että siinä tyhjyydessä on aika hyvä olla. Kun ei välitä mistään ja mikään ei tunnu miltään. Sitten se taas alkaa alusta, tulee ajatuksia, pohdintaa ja taas mennään vuoristoradassa. Semmoista se vaan nyt on. Ikävä kyllä.