P
Pöllistiina
Vieras
Joissain tapauksissa myös 2. ja 1. raskaudesta ärtyminen on ymmärrettävää.
Nainen nyt ei vaan useimmiten pysty täysin yksin lapsistaan huolehtimaan. Vaikka oman ajan kaipuu olisi 0, niin tilanteita tulee. Töissä äitiyslomien, hoitovapaiden ja lasten sairaudesta johtuvien saikkujen lisäksi myös mm. näitä "En voi jäädä pidempään tänään, on lapsen haku päiväkodista.", "Pitäis lähtee aiemmin huomenna kun on lapsen neuvola/vasukeskustelu/lääkärikäynti" jne. Ja kyllähän se monista pienten lapsen äideistä töissä näkee, että väsyneitä ovat ja työhön paneutuminen nyt ei vaan ole samaa luokkaa kuin lapsettomilla tai aikuisten lasten vanhemmilla.
Sukulaisten ja ystävien kannalta taas... Suurimmalle osalle tulee niitä tilanteita joskus, että on vaikka ollut jo töistä pois sen sallitun 3 päivää lapsen sairauden vuoksi ja mieskin on oman osuutensa hoitanut ja lapsen sairaus sen kun jatkuu vaan... Sitten onkin "tukiverkolle" käyttöä ja lapsi pistetään puolikuntoisena ilostuttamaan tukiverkoston jäseniä tai pyydetään mummo omaan kotiin tms. Tulee näitä, että pitääkin olla töissä pidempään, voisitkos hakea meidän "Maijan" tänään. Ekaluokkalaisten lomat on pitkät ja vanhempien lomat lyhyet, tulee taas tukiverkolle käyttöä. On vanhempainiltaa ja keskustelua, mihin molemmat vanhemmat haluaa mukaan. Synnärille kun menee synnyttämään uutta lasta ja jos mies haluaa mukaan, niin pitää hankkia isommille lapsille hoitoapua siksi aikaa. Sun muuta. Osa tietysti vielä lisäksi haluaa sitä parisuhdeaikaa tai jopa käydä kaupassa ilman lapsia, jolloin taas hoitoapu kelpaa... Vaikka mahdollisimman vähillä mentäis, niin suurin osa silti joskus tarvitsee oman ydinperheen ulkopuolista apua.
Tietysti on näitä äiti Teresoja (kuten mummeliisa, joka varmaankin pian tulee tänne kertomaan oman kantansa), joiden sydän sykkii rakkautta aina uudesta perheenlisäyksestä kuullessaan ja mieli syyhyää päästä auttamaan hoitamisessa, mutta ei voi olettaa sen menevän suinkaan aina niin. Tiedän moniakin mummoja, jotka on aika rasittuneita kaikesta hoitoavun antamisesta, mutteivät silti oikein kehtaa kieltäytyä.
Siinä tilanteessa, rakkaat plussalaiset, on ihan normaalia, että reaktio kun kerrotte iloisina ties monennestako raskaudestanne, on hieman kauhistunut. Täällä monesti on surtu niitä ikäviä kommentteja, mitä on tullut kun on kertonut olevansa taas raskaana, mutta miettikää asiaa myös toisten kannalta...
Kyllä mun mielestä on ihan ok olla vähän järkyttynyt, jos oletus on, että luultavasti jonkun tuleva perheenlisäys tulee omaankin elämään jossain vaiheessa vaikuttamaan...
Hienoa, että lapsia syntyy ja elämä jatkuu, mutta kyllä se ympäristöllekin on välillä muutakin kuin vaaleanpunaista hattaraa.
Nainen nyt ei vaan useimmiten pysty täysin yksin lapsistaan huolehtimaan. Vaikka oman ajan kaipuu olisi 0, niin tilanteita tulee. Töissä äitiyslomien, hoitovapaiden ja lasten sairaudesta johtuvien saikkujen lisäksi myös mm. näitä "En voi jäädä pidempään tänään, on lapsen haku päiväkodista.", "Pitäis lähtee aiemmin huomenna kun on lapsen neuvola/vasukeskustelu/lääkärikäynti" jne. Ja kyllähän se monista pienten lapsen äideistä töissä näkee, että väsyneitä ovat ja työhön paneutuminen nyt ei vaan ole samaa luokkaa kuin lapsettomilla tai aikuisten lasten vanhemmilla.
Sukulaisten ja ystävien kannalta taas... Suurimmalle osalle tulee niitä tilanteita joskus, että on vaikka ollut jo töistä pois sen sallitun 3 päivää lapsen sairauden vuoksi ja mieskin on oman osuutensa hoitanut ja lapsen sairaus sen kun jatkuu vaan... Sitten onkin "tukiverkolle" käyttöä ja lapsi pistetään puolikuntoisena ilostuttamaan tukiverkoston jäseniä tai pyydetään mummo omaan kotiin tms. Tulee näitä, että pitääkin olla töissä pidempään, voisitkos hakea meidän "Maijan" tänään. Ekaluokkalaisten lomat on pitkät ja vanhempien lomat lyhyet, tulee taas tukiverkolle käyttöä. On vanhempainiltaa ja keskustelua, mihin molemmat vanhemmat haluaa mukaan. Synnärille kun menee synnyttämään uutta lasta ja jos mies haluaa mukaan, niin pitää hankkia isommille lapsille hoitoapua siksi aikaa. Sun muuta. Osa tietysti vielä lisäksi haluaa sitä parisuhdeaikaa tai jopa käydä kaupassa ilman lapsia, jolloin taas hoitoapu kelpaa... Vaikka mahdollisimman vähillä mentäis, niin suurin osa silti joskus tarvitsee oman ydinperheen ulkopuolista apua.
Tietysti on näitä äiti Teresoja (kuten mummeliisa, joka varmaankin pian tulee tänne kertomaan oman kantansa), joiden sydän sykkii rakkautta aina uudesta perheenlisäyksestä kuullessaan ja mieli syyhyää päästä auttamaan hoitamisessa, mutta ei voi olettaa sen menevän suinkaan aina niin. Tiedän moniakin mummoja, jotka on aika rasittuneita kaikesta hoitoavun antamisesta, mutteivät silti oikein kehtaa kieltäytyä.
Siinä tilanteessa, rakkaat plussalaiset, on ihan normaalia, että reaktio kun kerrotte iloisina ties monennestako raskaudestanne, on hieman kauhistunut. Täällä monesti on surtu niitä ikäviä kommentteja, mitä on tullut kun on kertonut olevansa taas raskaana, mutta miettikää asiaa myös toisten kannalta...
Kyllä mun mielestä on ihan ok olla vähän järkyttynyt, jos oletus on, että luultavasti jonkun tuleva perheenlisäys tulee omaankin elämään jossain vaiheessa vaikuttamaan...
Hienoa, että lapsia syntyy ja elämä jatkuu, mutta kyllä se ympäristöllekin on välillä muutakin kuin vaaleanpunaista hattaraa.
