Kannattaa ehdottomasti painostaa miestä niin paljon kuin mahdollista ja käyttää kaikkia henkisiä voimakeinoja joita naisilla tunnetusti takataskusta aina löytyy. Sillä varmistat että koko perheen elämä on ennemmin tai myöhemmin onnetonta pelkästään sen takia että sinä et osaa ajatella järjellä vaan pelkillä hormoneilla ja niiden aiheuttamilla huuruisilla tunteilla etkä ota muita näkökulmia huomioon kuin omasi.
Pidän itse pääsääntöisesti täysin pöljänä ihmisiä jotka hankkivat iltatähtiä kouluikäisten seuraksi. Aika kultaa muistot mutta se vauva on todellisuudessa suurimmaksi osin kaikkea muuta kuin se ihana käärö ja asettaa tuossa vaiheessa suhteen vähintäänkin koetukselle jos molemmat eivät sitä ehdottomasti halua. Lapsen hankkiminen on, tai sen pitäisi olla, aina yhteinen päätös. Ei missään nimessä pelkkä toisen haave tai henkisen painostuksen tulos. Jos molemmat lapsia haluavat niin voihan niitä tehdä niin kauan kuin vehkeet toimivat, ei siinä mitään.
Aika helvetin noloa on syyllistää miestä rationaalisesta ajattelusta ja ennen kaikkea omasta mielipiteestään. Yhtä välinpitämätönhän ap itsekin on kun ajattelee että vain hänen oma mielipiteensä on oikea ja häntä sorretaan. Mutta tällä palstallahan nainen on aina oikeassa ja jos mies on eri mieltä niin hän on narsistinen roisto.
Joo, en ole nainen mutta minulla on kaksi lasta ja pidän lapsista. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö osaisi ajatella terveellä tavalla myös itseä, parisuhdetta ja puolisoa. Ja olla kiitollinen niistä lapsista mitä minulla jo on.
Tässä oli paljon asiaa, vaikkakin melko kulmikkaassa muodossa.
Tosin tekstin voi myös lukea toisinpäin, eli mieshän on tässä tehnyt yksin päätöksen ja "painostanut" oman mielipiteensä läpi. Meillä roolit olivat täysin toisinpäin ja mies halusi kolmannen lapsen. Minä ajattelin rationaalisesti, että kolmas lapsi olisi raskas ja en ehkä jaksaisi enää. Varsinkin kun mies ei ollut osannut ottaa edellisen kahdenkaan lapsen vauva-aikana kunnon roolia vanhempana ja koko vauvarumba oli ollut minun harteillani.
Puhuimme vauvasta ja mies lupaili, että ottaa enemmän vastuuta kolmannesta, jne. Sanoin hänelle suoraan, etten usko lupauksiin, sillä yleensä historia toistaa itseään. Tästä huolimatta aloin miettimään, että mikä minä olen kieltämään mieheltäni hänen toiveensa kolmannesta, vaikka kaksi lasta olisi ollut meille ehdottomasti rationaalisin ratkaisu. Minulla ei siis ollut minkäänlaista vauvakuumetta, vaan päinvastoin ajattelin koko vauvarumban olevan vain raskasta. Silti hankimme kolmannen lapsen, koska mielestäni miehen tunne oli minun rationaalista ajatteluani "vahvempi oikeus".
Nyt, kun katselen tuota taaperoa (kuopustamme), niin edelleen mietin että kaksi lasta olisi varmasti ollut rationaalisin ratkaisu, mutta kolme lasta oli kuitenkin se AINOA OIKEA ratkaisu meille.

Ja kyllä, vauva-aika oli erittäin raskas ja kolmen kanssa ei ole kolmanneksen raskaampaa, vaan kolminkertaisesti raskaampaa, vaikka mies on ollutkin melko kiitettävästi mukana lastenhoidossa nykyään.
Anteeksi pitkä sepustus, mutta halusin vain tuoda esiin sen, että roolit voivat olla myös toisinpäin ja se rationaalinen ratkaisu ei aina ole oikea. Tosin kolmannen jälkeen olen varmistanut (sterilisaatio), ettei neljännestä tarvitse edes keskustella...
