Elikkä: Käytän esimerkkejä yhdestä kirjasta, jossa puhutaan yhdestä Etelä-Amerikkalaisesta heimosta.
Lapset tämmöisissä ns luonnonkansoissa tottelevat aikuisia, ainakin selkeästi suurimman osan ajasta. Lasta pyydetään hakemaan jokin tavara; hän hakee sen. Jos ei hae, niin häntä ei yritetä suostutella, häntä ei toruta, hänelle ei tule mitään seurauksia, vaan aikuinen hakee tavaran ja sillä siisti. Lapset haluavat totella aikuisia, he haluavat olla osa yhteisöä. Heillä ei ole mitään tarvetta kieltäytyä uhmaamisen vuoksi.
Ei näiden äitien tarvitse kieltää lapsiansa menemästä liian kauas tai olla laittamatta suuhun jotakin tms. Lapset eivät HALUA mennä liian kauas äidistä.
Lapset eivät pistä myrkyllistä marjaa suuhunsa. Lapset syövät sitä, mitä aikuisetkin syövät. Lapsi ei halua heittäytyä alas jyrkänteeltä, ja hänellä on toimivat vaistot jotka kertovat, että tuonne ei kannata mennä, siinä on reuna. Miksi lasta siis pitäisi kieltää tai komentaa näissä asioissa?
Kieltämällä asioita jotka lapsi jo muutenkin tietää vaistomaisesti aiheuttaa sen, että lapsi kadottaa omat rajansa. Kun hänelle toistuvasti kerrotaan, että se mitä sinä tunnet on väärin, äiti tietää paremmin, hän kadottaa oman itsesäätelykykynsä ja toimii jatkossa sillä oletuksella, että joku muu seuraa hänen jokaista liikettään ja päättää hänen puolestaan. Tämä tietää paljon töitä äidille...
Meillä tyttö on saanut täysin vapaasti kiipeillä keittiöjakkaroilla, tuoleilla, pöydillä yms. Hän ei ole koskaan pudonnut. Siskoni taas on kieltänyt 10kk-1v4kk lapsiltansa tuoleilla ja pöydillä kiipeilyn. Ainakin kaksi nuorimmaista kopsahtelevat jatkuvasti. Siskon mielestä tämä on todiste siitä, että hänen täytyy kieltää heitä jatkossakin. Minä olen eri mieltä; minusta se on kieltämisellä aiheutettua.
Lapset eivät käyttäydy aina niin kuin heitä käsketään. Sen sijaan he käyttäytyvät niin, kuin heidän oletetaan käyttäytyvän. Jos oletat lapsen olevan kömpelö, hän tekee kaikkensa todistaakseen tämän asian sinulle. Se on lapsiin sisäänrakennettu mekanismi; toimi, niin kuin sinun odotetaan toimivan. Näin hänestä tulee hyväksytty osa yhteisöä. MUTTA. Jos odotukset ovat, että lapsi on kykenemätön, kömpelö ja rasittava... Niin me teemme hänen polkunsa hyvin hankalaksi!
Sen lisäksi, että kehuminen ja rankaiseminen tulee jättää pois, pitäisi myös harkita uudelleen asenteita liittyen auttamiseen. Herkästi sitä tulee tehtyä vaikka mitä lapsen puolesta. Se opettaa lapsen siihen, että hän ei osaa ja jonkun pitää tehdä se hänen puolestaan. Alkaa ihan pikkujutuista; autetaan tuolilta alas vaikka lapsi osaisi vallan mainiosti itsekin. Se leviää, ja sitten jossakin vaiheessa tapellaan jo siitä, että eikö se lapsi nyt voisi pukea itsensä nelivuotiaana itse

Jos lopettaa kaiken suostuttelun, palkitsemisen, torumisen ja auttamisen, ja jättää sen nelivuotiaan (joka osaa muttei viitsi pukea itseänsä) vaatemyttynsä vierelle lähtien itse pihalle, niin eiköhän se sieltä tule aika vikkelään. Ei tarvitse olla lapselle vihainen tai tämän tultua ulos kuittailla, että "Halusithan sinä tulla, osasithan sinä, et vain viitsinyt..." Käyttäytyy ihan tavallisesti, ihan kuin tämä toiminta olisi juuri sitä, mitä sinä odotit ja toisaalta täysin hyväksyttyä toimintaa eikä se vaadi mitään ihmettelyä tai kuittailuja.
Lapset eivät opi kaikkea kantapään kautta; suurimman osan asioista he oppivat matkimalla aikuisia. Jos komentelet ja uhmaat lapsen tahtoa, ei kannata olla kovinkaan ihmeissään sitten kun lapsi komentelee ja uhmaa takaisin. Jos sen sijaan puhuu lapselle kohteliaasti ja kohtelee tätä kunnioittavasti, myös hänen tahtoaan kunnioittaen, niin hän tekee saman sinulle. Joskus näkee lapsen kurtistavan kulmiaan ja olevan mukavihainen toiselle lapselle kun tämä ei tottele

Mistäköhän lienee oppinut, että pitää sanoa "vihaisesti"?
Tämän sanottuani voin myös sanoa, ettei nyky-yhteiskunta ole ideaali paikka näille tavoille. Silti mielestäni tavoite on oikea, ja siitä poikkeaminen kompromissi. Ei ole mitenkään hienoa ja oikein tiuskaista lapselle keskellä yötä, että ole nyt hiljaa! jos väsyttää, mutta joskus rahkeet eivät muuhun riitä. Samoin ei ole oikein raahata vastahakoista lasta väkisin autolle, mutta joskus sitä ei vaan pysty parempaan. Sen kerran voi antaa itselleen anteeksi ja pyytää lapselta anteeksi, myös. Samoin lapsi joskus luultavasti käyttäytyy huonosti ja sekin on annettava anteeksi. Kuitenkin tavoitteen pitäisi aina olla kunnioittaa toista yksilönä jolla on oma tahto. Lapsen pitää saada päättää itse pitääkö lapasia kädessä kun ulkona on kylmä, meneekö nukkumaan, syökö/juoko ja kuinka paljon, käykö vessassa vai ei, pukeeko tämän paidan vai tuon. Lapsen tahto on aivan yhtä arvokas kuin aikuisenkin, kun kyse on hänen omista päätöksistään. Aikuinen ei kärsi nälkää vaikka lapsi jättäisi syömättä, joten lapsi päättäköön itse syömisistään. Samoin aikuinen ei saa määrätä lapsen unesta tai muusta, koska lapsi saa ihan itse päättää kärsiäkö univelasta vai ei.
Lapset sopeutuvat aikuisten elämään omaa tahtiansa ja tekevät kaikkensa täyttääkseen vanhempiensa odotukset. Uhma ei ole normaali kehitystapa. On sanottu, että uhmaikä on oikeastaan vaan se ikä, kun vanhempien uhma on korkeimmillaan

Lapsi on kuitenkin subjekti, ei objekti, ja häntä tulisi kohdella aivan yhtä arvokkaana kuin aikuistakin, tahto mukaanlukien
Whoops. Katotaan nyt kuinka pitkä tästä on ja kirjoittelen sitten lisää...