E
empty
Vieras
Kerta toisensa jälkeen kun elättelee toivoa niin sitä katkerammaks tulee joka ainut kerta kun noi perkeleen menkat alkaa. Mieli tekee joka kuussa tepposet OLETETUN ovulaation jälkeen että siellä ja täällä tuntuu nipistyksiä. Sitten kun on menkkojen alkamispäivä niin sitä toivoo jo aamusta josko ne nyt jäis pois. Ja sit kun tavaraa alkaa tulla niin se suunnattoman paska olo!!
Mieskin on jo menny neuroottiseks vaikka oon yrittäny olla lietsomatta yhtään raskausepäilyjä, mies kokeilee masua sillon tällön ja kyselee menkkapäivänä 20 kertaa joko menkat alko. Sitten saa niellä sekä oman karvaan pettymyksen, että nähdä miehen pettymyksen joka särkee sydäntä.
En jaksa sukulaisten, ystävien enkä appivanhempien lapsikyselyjä enkä lapsenlapsijuttuja yhtään enää. En jaksa enää odottaa enkä toivoa mitään. Me ei saada lasta. Se oli se meidän perheen täyte joka jää uupumaan, se pieni ihme jota ei tapahdu. Kiitos ironiselle elämälle siitä että kerrankin olen miehen kanssa joka sydämestään toivoo lasta, mutta juuri silloin en hänelle raskaudu. Ja kiitos siitä että itselläni on biologinen kello tikittänyt jo vuosia ja kun on mahdollisuus hankkia lapsi terveeseen parisuhteeseen niin saan kokea lapsettomuuden tuskan.
Olen aina ollut varovainen asioissa joita toivon ja olen jo teini-iässä ajatellut lapsettomuuden mahdollisuutta omalla kohdallani. "Varaudu pahimpaan, niin et myöskään pety." Mutta vasta sitten kun se iskeytyy päin naamaa niin se alkaa tuntua. Ja pettymykseltä en ole voinut välttyä.
Menetänkö lapsen kera tämän parisuhteen, jossa mies toivoo lasta hartaasti.
Tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta irti kun kuulee miehen sanovan miten upea äiti olisin, kun sukulaislapsia tulee kylään, kun televisiosta tulee onnellisia vauvaohjelmia, kun kuulen huonoista oloista lapsilla, kun kuulen aborteista... Miten joku voi tehdä abortin??? Ja sittenon meitä jotka tekisimme mitä vain jotta saisimme lapsen. Sitten syntyy ei-toivottuja lapsia, on olemassa lapsia joita pahoinpidellään jne. Sitten on meitä jotka antaisivat lapselle turvallisen ja rakastavan kodin.
En kertakaikkiaan jaksa enää. Tää yrittäminenkin on syöny jo niin paljon sisältä että musta on jo 24 vuotiaana tullu katkera paska. Toivon ettei käy niin että alan hylkimään koko lapsiasiaa ja lopulta alan inhota lapsia. Ja ihan vaan siks että projisoin omaa ongelmaani niihin.
Mieskin on jo menny neuroottiseks vaikka oon yrittäny olla lietsomatta yhtään raskausepäilyjä, mies kokeilee masua sillon tällön ja kyselee menkkapäivänä 20 kertaa joko menkat alko. Sitten saa niellä sekä oman karvaan pettymyksen, että nähdä miehen pettymyksen joka särkee sydäntä.
En jaksa sukulaisten, ystävien enkä appivanhempien lapsikyselyjä enkä lapsenlapsijuttuja yhtään enää. En jaksa enää odottaa enkä toivoa mitään. Me ei saada lasta. Se oli se meidän perheen täyte joka jää uupumaan, se pieni ihme jota ei tapahdu. Kiitos ironiselle elämälle siitä että kerrankin olen miehen kanssa joka sydämestään toivoo lasta, mutta juuri silloin en hänelle raskaudu. Ja kiitos siitä että itselläni on biologinen kello tikittänyt jo vuosia ja kun on mahdollisuus hankkia lapsi terveeseen parisuhteeseen niin saan kokea lapsettomuuden tuskan.
Olen aina ollut varovainen asioissa joita toivon ja olen jo teini-iässä ajatellut lapsettomuuden mahdollisuutta omalla kohdallani. "Varaudu pahimpaan, niin et myöskään pety." Mutta vasta sitten kun se iskeytyy päin naamaa niin se alkaa tuntua. Ja pettymykseltä en ole voinut välttyä.
Menetänkö lapsen kera tämän parisuhteen, jossa mies toivoo lasta hartaasti.
Tuntuu kuin sydäntä revittäisiin rinnasta irti kun kuulee miehen sanovan miten upea äiti olisin, kun sukulaislapsia tulee kylään, kun televisiosta tulee onnellisia vauvaohjelmia, kun kuulen huonoista oloista lapsilla, kun kuulen aborteista... Miten joku voi tehdä abortin??? Ja sittenon meitä jotka tekisimme mitä vain jotta saisimme lapsen. Sitten syntyy ei-toivottuja lapsia, on olemassa lapsia joita pahoinpidellään jne. Sitten on meitä jotka antaisivat lapselle turvallisen ja rakastavan kodin.
En kertakaikkiaan jaksa enää. Tää yrittäminenkin on syöny jo niin paljon sisältä että musta on jo 24 vuotiaana tullu katkera paska. Toivon ettei käy niin että alan hylkimään koko lapsiasiaa ja lopulta alan inhota lapsia. Ja ihan vaan siks että projisoin omaa ongelmaani niihin.