Oma ja lasten yksinäisyys ahdistaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Ahdistunut äiti
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Ahdistunut äiti

Vieras
Tuntuu ettei ole enää yhtään ystävää. Eikä lapsilla ole kavereita, naapurustossa ovat joutuneet toisten syrjimiksi. Kukaan ei hae ulos eikä tule jos lapsemme hakee heitä. Koulussa on kavereita mutta kukaan ei soita koululaiselle vapaa-ajalla eikä voi alkaa jos poika soittaa jotakuta koska nämä yleensä ovat muitten kavereitten kanssa. Ihmeen tiukat piirit on jo lapsilla, ei oteta mukaan ei kun tietyt valitut. Enkä tiedä miksi meidän lapset ei kelpaa vaan joutuu syrjityksi. Ei heitä kiusata mutta kukaan ei halua alkaa kaveriksi vaan kaikilla on paremmat kaverit. Päiväkodissa otin joskus asian esille ja hoitajat yrittivät vaikuttaa siihen että lapset pääsi mukaan leikkiin mutta eivät hekään voineet sille mitään että molemminpuolista kiintymystä ja kaveruutta ei syntynyt lasten välille, muilla oli sitä keskenään.

Tämä ahdistaa koska itse olen ikäni kärsinyt yksinäisyydestä. Lapsena olin se joka jätettiin ulkopuoliseksi ja ketä kukaan ei valinnut pariksi. Myöhemmin opiskelupaikassa seurasin hämmentyneenä kuinka muut pian porukoituivat ja itse jäin ulkopuoliseksi joka yritti roikkua muiden porukoitten liepeillä päivisin, illat vietin yksin kämpällä. Aikuisena olen kulkenut aktiivisesti mammapiireissä mutta ulkopuolinen olo seuraa. Muut sopii keskenään kahvitreffejä mutta kukaan ei kysy minua, en jaksaisi aina itse olla tahtomassa kylään ja tuntea roikkuvani epätoivoisesti koska kukaan ei oma-aloitteisesti tahdo tavata. Tunnen olevani tylsä, huono, tyhmä, inhottava. Ihmettelen miksi lasteni seura ei kelpaa kellekään koska minun silmissä he ovat iloisia, reiluja ja mukavia.
 
Voi raukkaa :( Auttaisiko jos etsisitte lapsillenne uuden harrastuksen ja sieltä tulisi kavereita? oletko koulussa opettajille puhunut tai vanheinpainilloissa muille vanhemmille?
Mene sinäkin rohkeasti mukaan ja pyydä vaikka jotakin kahville, et varmasti ole tylsä tai tyhmä :D
 
Tiedän että vika on meissä. Ei joka paikassa syrjitä ilkeyttään. Me emme ole mukavia tai samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ongelma on siinä etten näe mikä menee vikaan ja miten voisimme muuttua. Näen että lapsemme eivät ole suosittuja kavereita mutta en tiedä mistä se johtuu. Jokin sokea piste minulla on.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Tiedän että vika on meissä. Ei joka paikassa syrjitä ilkeyttään. Me emme ole mukavia tai samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ongelma on siinä etten näe mikä menee vikaan ja miten voisimme muuttua. Näen että lapsemme eivät ole suosittuja kavereita mutta en tiedä mistä se johtuu. Jokin sokea piste minulla on.

Oletteko liian avoimia, liian tunkeilevia, liian puheliaita tai vastaavasti liian sulkeutuneita, arkoja ja hiljaisia? Kutsutteko ihmisiä teille kylään vai odotatteko että teidät kutsutaan?
 
Ei haittaa jos joku sanookin suoraan. Tiedän että noin sen täytyy olla koska olen joutunut palaamaan omaan lapsuuteeni lasten kautta ja elän päivittäin uudestaan samat hylkäämisen ja torjunnan kokemukset. Ahdistaa valtavasti nähdä että lapset kokee samaa huonommuuden tunnetta mitä itse joutui / joutuu yhä kokemaan. Vaikka yritän kannustaa lasten itsetuntoa ja antaa rakkautta mutta kaverisuhteita en voi korvata, ne lapsen pitäisi osata muodostaa itse koska en osaa niissä auttaa. Olemme kutsuneet kylään, kulkeneet harkoissa jne, mutta jokin mättää ettei kaverisuhteita muotoudu vaan kaikki viritelmät kuivuu kokoon.
 
Tunnen aina itseni ulkopuoliseksi kaikkialla ja vaikka yritän jutella ja tutustua ihmisiin, en saa vastakaikua. Tyttärelläni on samankaltaista kuin kuvaamasi eli häntä ei ole hyväksytty naapuruston sisäpiireihin, mutta pojallani onneksi on kavereita (tosin ei juuri tässä mainitsemassani sisäpiirissä...)

Olen kai ns. estynyt persoonallisuus, joka pelkää torjutuksi tulemista ja kas, tuleekin aina torjutuksi. Minulla on taustalla koulukiusaamista, enkä oikein enää luota ihmisiin. Tyttärelleni toivoisin niin sitä parasta kaveria, joka haluaisi olla juuri hänen kanssaan, mutta sellaista ei ole näkynyt. Hän on vain aina jonkinlainen varakaveri, koska kaikilla on jo ne paremmat kaverit. Tällaista tämä on, minkäs teet?
 
Voisko olla, että kuitenkin annat muille ihmisille kuvaa (tahtomattasi), että et tahdo "ryhmäytyä" olemalla hieman syrjäänvetäytyvä ym. ja muut käsittävät tämän niin, että ei kannata kysyä mukaan?
 
Minun silmissä ollaan tavallisia, puhutaan mutta ei liian paljon. On kutsuttu kylään mutta esim. mammapiireissä olen huomannut että olen saattanut kutsua jonkun äidin puoli kymmentä kertaa kylään ja toinen on tullut joka kerta. Vastakutsua ei ole koskaan tullut vaan ne on erit perheet joita itse kutsuvat kylään. En jaksaisi aina itse yrittää ja tungetella koska on tullut sellainen olo ettei muut piittaa meidän seurasta koska eivät oma-aloitteisesti halua tavata.
 
Alkuperäinen kirjoittaja En ole julma vaan suorasukainen.:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Tiedän että vika on meissä. Ei joka paikassa syrjitä ilkeyttään. Me emme ole mukavia tai samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ongelma on siinä etten näe mikä menee vikaan ja miten voisimme muuttua. Näen että lapsemme eivät ole suosittuja kavereita mutta en tiedä mistä se johtuu. Jokin sokea piste minulla on.

Oletteko liian avoimia, liian tunkeilevia, liian puheliaita tai vastaavasti liian sulkeutuneita, arkoja ja hiljaisia? Kutsutteko ihmisiä teille kylään vai odotatteko että teidät kutsutaan?

Avoimuus, tunkeilevuus ja puheliaisuus ei ole koskaan haitaksi, sen sijaan
vähäpuheisuus, arkuus ja hiljaisuus on, oman kokemukseni mukaan.
Lapseni muuten eivät ole arkoja tms., mutta itse olen.
 
Voi olla että annan vääränlaista tai ristiriitaista kuvaa ihmisille. Olen alkanut itsekin ajatella että olemme niin idiootteja ettei kukaan välitä meistä eikä lapset saa koskaan kavereita. Ei näköjään olla ainuita. En tarkoita ruikuttaa mutta tilanne ahdistaa valtavasti koska olisin suonut lapsille paremman tulevaisuuden kuin itselläni on ollut jatkuva ulkopuolisuus ja yksinäisyys jota ei omin keinoin ole pystynyt selvittämään.
 
Käyttäytymismalli on periytynyt sinulta lapsille.
Ei kaikki muutkaan ole niin varmoja itsestää, että viitsivät tehdä tykö, jos vaikuttaa siltä, että te ette ole vasaanottavaisia tai tee aloitetta niitä aloitteen tekijöitä on loppupeleissä aika harvassa.
Pitää vaan itse uskaltaa olla aloitteellinen ja innostuva.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lone wolf:
Avoimuus, tunkeilevuus ja puheliaisuus ei ole koskaan haitaksi, sen sijaan
vähäpuheisuus, arkuus ja hiljaisuus on, oman kokemukseni mukaan.
Lapseni muuten eivät ole arkoja tms., mutta itse olen.

Liiallinen avoimuus karkottaa ihmiset. Kukaan ei halua kuulla perhekahvilassa ihmisten ulostamisongelmista, aviomiehen liian aikaisesta tulemisesta tai tarkkoja yksityiskohtia raha-asioista. Kun tapasin perhekahvilassa äidin, joka ensitapaamisen aikana kertoi mm. tulleensa raiskatuksi, niin pakenin.
 
Olen siis yrittänyt olla aloitteellinen ja lapsetkin ovat, mutta yhteydenpito on ollut yksipuolista. Koululainen saattaa soittaa kymmentä luokkatoveria mutta kukaan ei voi alkaa. Kaikilla on ne vakikaverit. Pihakaverit hakevat toisiaan eikä ne ala meidän lapsia. Jokin klikkaa, mutta tietäispä mikä. Olen kiitollinen kaikista vastauksista ja ehdotuksista, ehkä teidän viestien avulla keksin vielä syyn miksi ei kelvata kellekään ja voitaisko sitä muuttaa jotenki.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lone wolf:
Alkuperäinen kirjoittaja En ole julma vaan suorasukainen.:
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Tiedän että vika on meissä. Ei joka paikassa syrjitä ilkeyttään. Me emme ole mukavia tai samalla aaltopituudella muiden kanssa. Ongelma on siinä etten näe mikä menee vikaan ja miten voisimme muuttua. Näen että lapsemme eivät ole suosittuja kavereita mutta en tiedä mistä se johtuu. Jokin sokea piste minulla on.

Oletteko liian avoimia, liian tunkeilevia, liian puheliaita tai vastaavasti liian sulkeutuneita, arkoja ja hiljaisia? Kutsutteko ihmisiä teille kylään vai odotatteko että teidät kutsutaan?

Avoimuus, tunkeilevuus ja puheliaisuus ei ole koskaan haitaksi, sen sijaan
vähäpuheisuus, arkuus ja hiljaisuus on, oman kokemukseni mukaan.
Lapseni muuten eivät ole arkoja tms., mutta itse olen.

No hei kyllä on :D jos kertoo liian avoimesti elämästään tai tungettelee liiallisesti niin takuulla se on nou nou. Et vissii ole törmänny tyyppiin joka päivää sanottuaan kertoo kaiken viimeistä gyne-reissua/miehen mieskuntoa ja kalsareidensa väriä myöten ja raahaa töihin mukaan omat valokuvakansiot mistä haluaa kaikille näyttää sukulaisten valokuvia tuntemattomien ihmsten häitä sun muuta ja kysee vielä intensiivisesti sinun elämästäsi :laugh: :x
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ahdistunut äiti:
Tuntuu ettei ole enää yhtään ystävää. Eikä lapsilla ole kavereita, naapurustossa ovat joutuneet toisten syrjimiksi. Kukaan ei hae ulos eikä tule jos lapsemme hakee heitä. Koulussa on kavereita mutta kukaan ei soita koululaiselle vapaa-ajalla eikä voi alkaa jos poika soittaa jotakuta koska nämä yleensä ovat muitten kavereitten kanssa. Ihmeen tiukat piirit on jo lapsilla, ei oteta mukaan ei kun tietyt valitut. Enkä tiedä miksi meidän lapset ei kelpaa vaan joutuu syrjityksi. Ei heitä kiusata mutta kukaan ei halua alkaa kaveriksi vaan kaikilla on paremmat kaverit. Päiväkodissa otin joskus asian esille ja hoitajat yrittivät vaikuttaa siihen että lapset pääsi mukaan leikkiin mutta eivät hekään voineet sille mitään että molemminpuolista kiintymystä ja kaveruutta ei syntynyt lasten välille, muilla oli sitä keskenään.

Tämä ahdistaa koska itse olen ikäni kärsinyt yksinäisyydestä. Lapsena olin se joka jätettiin ulkopuoliseksi ja ketä kukaan ei valinnut pariksi. Myöhemmin opiskelupaikassa seurasin hämmentyneenä kuinka muut pian porukoituivat ja itse jäin ulkopuoliseksi joka yritti roikkua muiden porukoitten liepeillä päivisin, illat vietin yksin kämpällä. Aikuisena olen kulkenut aktiivisesti mammapiireissä mutta ulkopuolinen olo seuraa. Muut sopii keskenään kahvitreffejä mutta kukaan ei kysy minua, en jaksaisi aina itse olla tahtomassa kylään ja tuntea roikkuvani epätoivoisesti koska kukaan ei oma-aloitteisesti tahdo tavata. Tunnen olevani tylsä, huono, tyhmä, inhottava. Ihmettelen miksi lasteni seura ei kelpaa kellekään koska minun silmissä he ovat iloisia, reiluja ja mukavia.


Joo, mullakin vähän samoja ongelmia kuin sinullakin ja olen vasta 21.

Koulussa mulla oli 1-2 luokalla paras kaveri, jonka kanssa oltiin kuin paita ja peppu. Sitten kun koulu lakkautettiin ja kolmosella mentiin isompaan niin hän löysikin uuden ystävän ja unohti minut. Siinä sitten oltiin yksin. Ystävystyn sitten kahden tytön kanssa, mutta taisin olla loppujen lopuksi vaan se kolmas pyörä kun he olivat paritehtävissä aina kahdestaan ja itse jäin ilman paria. Linja-autossa istuin yksin kun he istuivat kahdestaan. Ei mua koskaan kiusattu, mutta parasta ystävää en koskaan saanut. Olin myös aina se viimeinen, joka valittiin joukkueeseen.

Sitten kun menin amikseen, tilanne muuttui ja sain ystäviä ja olin ihan suosittukin, kun pääsin ujoudestani.

Mutta nyt kun koulut on käyty ja olen kotona pari vuotiaan tyttöni kanssa, kavereita ei ole. Perhekerhossa juttelen äitien kanssa ja yhden kanssa olen nähnyt, mutta ei siitä sitten sen syvällisempää ole tullut.

Toivottavasti tyttöni saa tulevaisuudessa ystäviä eikä ole yhtä ujo kuin minä.

Ymmärrän miltä susta tuntuu, toivottavasti saat ystäviä! <3
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja En ole julma vaan suorasukainen.:
Katso peiliin koska ei koko perhettä syrjitä joka paikassa syyttä suotta.

Sä mikään suorasukainen ole vaan moukka.

Ehkä olen moukka, mutten yksinäinen moukka.
Ennen olin kuten ap mutta muutin käyttäytymismalliani ja nykyisin minulla on paljon kavereita. Vuosia itkin kohtaloani ja syytin muita. Sitten katsoin peiliin.
 
Mistä päin olet? Minullakaan ei ole oikein mammaystäviä...toisilla on hankalampaa tutustua ihmisiin varsinkin, jos ei lapsuudessakaan ole hirveästi ollut mahdollista tutustua uusiin ihmisiin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Olen siis yrittänyt olla aloitteellinen ja lapsetkin ovat, mutta yhteydenpito on ollut yksipuolista. Koululainen saattaa soittaa kymmentä luokkatoveria mutta kukaan ei voi alkaa. Kaikilla on ne vakikaverit. Pihakaverit hakevat toisiaan eikä ne ala meidän lapsia. Jokin klikkaa, mutta tietäispä mikä. Olen kiitollinen kaikista vastauksista ja ehdotuksista, ehkä teidän viestien avulla keksin vielä syyn miksi ei kelvata kellekään ja voitaisko sitä muuttaa jotenki.

Jos sulla on jo valmiiksi asenne että ei tästä mitään kuitenkaan tule ja se jotenki on aistittavissa? Mut ihmiset ei vaan aina ole samalla aaltopituudella, niin väkisin ei ystävysty - kaverustua toki voi vaikka kenen kanssa.
 

Yhteistyössä