Onko äidit itsekkäämpiä kuin isät?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vieras
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vieras

Vieras
Vai miksi lähes kaikissa tapauksissa äiti on lasten lähivanhempi eron jälkeen? Tuskin kaikki nämä isät ovat halunneet olla etävanhempia? Ehkä isät ajattelevat enemmän lastensa parasta eivätkä halua sotkea heitä huoltajuusriitoihin. Äidit ajattelevat usein vain sitä, miten vaikeaa heidän on olla erossa lapsesta. Miksi se olisi sen helpompaa isällekään?
 
Ainakin meillä aikoinaan exä tajusi, että lapsen on parempi olla mun kuin hänen kanssaan. Ihan vaan siksi, että exällä oli asuntolaina niskassaan ja mulla ei. Exän oli siis pakko käydä töissä kun taas minä saatoin hoitaa poikaa kotona siihen asti, kun poika täytti 3 v. Myös sen jälkeen mulla oli säännölliset työajat kun taas exä olisi joutunut laittamaan pojan aikaisin alkavan työnsä vuoksi vuoropäiväkotiin. Joita ei siihen maailmanaikaan juuri edes ollut.
 
Meidän lapsen isä ei oo muutenkaan lapsensa kanssa juuri koskaan, ja jos lapsi itkee, ni aina se huutaa äitiä eikä isää lohduttaan.. et siinäpä mietinnän aihetta. Ei tulis kuuloonkaan et minusta tulis se etävanhempi jos niin kävis. Kyllä se kaipais niin paljo enemmän äitiä kuin isää.
 
ennen se oli varmaan aina enempi noin,että äiti sai lapset halus isä tai ei, mutta nykyään kyllä taitaa olla jo "trendikästä", että lapsi on puoliks ja puoliks kummallakin -esim.vuoroviikoin.
isien asema on korostunut ja se on hyvä =)
 
Suomalaisten normien mukaan lapsestaan erossa oleva nainen on huono, arveluttava, erikoinen, vääränlainen, huora, narkkari ja mielellään näitä kaikkia. Eli "antamalla" lapset isälle äiti myöntää yhteisölleen että tätä kaikkea hän on. Sellaista leimaa ei joka-elli suostu ottamaan ja siksi niistä lapsista -ja elareista- pidetään tiukemmin kiinni kuin alushousuista.
 
Alkuperäinen kirjoittaja noh:
Suomalaisten normien mukaan lapsestaan erossa oleva nainen on huono, arveluttava, erikoinen, vääränlainen, huora, narkkari ja mielellään näitä kaikkia. Eli "antamalla" lapset isälle äiti myöntää yhteisölleen että tätä kaikkea hän on. Sellaista leimaa ei joka-elli suostu ottamaan ja siksi niistä lapsista -ja elareista- pidetään tiukemmin kiinni kuin alushousuista.
Tämä pitää valitettavasti edelleenkin paikkansa.

 
Kerran yksi vanhempi eronnut mies sanoi, että vaikka hän rakastaakin lastaan niin hänen mielestään lapsi kuuluu äidilleen. Tietysti se mies oli aktiivisesti lapsen elämässä mukana, mutta arvosti äitejä siinä mielessä että hänen mielestään lapset kuuluu asua äidin luona. Ei se (aina) ole mitään äidin itsekkyyttä olla lähivanhempi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hoya bella:
Kerran yksi vanhempi eronnut mies sanoi, että vaikka hän rakastaakin lastaan niin hänen mielestään lapsi kuuluu äidilleen. Tietysti se mies oli aktiivisesti lapsen elämässä mukana, mutta arvosti äitejä siinä mielessä että hänen mielestään lapset kuuluu asua äidin luona. Ei se (aina) ole mitään äidin itsekkyyttä olla lähivanhempi.
Yleensäkin vanhemmat ihmiset ovat sitä mieltä, että äidin kuuluu hoitaa lapset ja isän tienata perheelle elatus.

 
kun ei mies jaksa poikaa edes mun kanssa niin miten sitten muka ilman? Sillä ei oo hermoja ja muksu on mun perääni. Toisekseen miehellä on paljon työmenoja ja reissuja sekä ylitöitä jopa keskellä yötä yllättäen. Se ois hankalaa huolehtia lapsesta pääasiallisesti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Butterfly85:
Meidän lapsen isä ei oo muutenkaan lapsensa kanssa juuri koskaan, ja jos lapsi itkee, ni aina se huutaa äitiä eikä isää lohduttaan.. et siinäpä mietinnän aihetta. Ei tulis kuuloonkaan et minusta tulis se etävanhempi jos niin kävis. Kyllä se kaipais niin paljo enemmän äitiä kuin isää.

Miksei isä ole yhtä tärkeä? Oletko antanut isälle edes mahdollisuutta?

 
Alkuperäinen kirjoittaja Kowalski:
Isät on itsekkäämpiä; lähivanhemmuus sitoo aika lailla enemmän kuin etävanhemmuus...

Yhtä lailla se on itsekkyyttä, että saa nähdä lastaan joka päivä kun taas etävanhempi näkee paljon vähemmän. Epäitsekkyyttäänkö jotkut äidit vaativat lapset luokseen asumaan, vaikka isäkin haluaisi olla lähivanhempi tai vaikeuttavat kaikin keinoin isän ja lapsen tapaamisia? Useimmat äidit perustelevat lähivanhemmuuttaan sillä, että eivät kestä olla erossa lapsestaan. Epäitsekästä?

 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Kowalski:
Isät on itsekkäämpiä; lähivanhemmuus sitoo aika lailla enemmän kuin etävanhemmuus...

Yhtä lailla se on itsekkyyttä, että saa nähdä lastaan joka päivä kun taas etävanhempi näkee paljon vähemmän. Epäitsekkyyttäänkö jotkut äidit vaativat lapset luokseen asumaan, vaikka isäkin haluaisi olla lähivanhempi tai vaikeuttavat kaikin keinoin isän ja lapsen tapaamisia? Useimmat äidit perustelevat lähivanhemmuuttaan sillä, että eivät kestä olla erossa lapsestaan. Epäitsekästä?
On itsekkäitä äitejäkin, siinä missä itsekkäitä isukkeja, tottakai.
 
Kyllähän tuo ex yritti pari kertaa sanoa eron tullessa, että mitä jos hän ottaakin esikoisen itselleen, mutta ei se sitä tainnut niin tosissaan sanoa, koska siltä se ei ikipäivänä onnistuisi. Exällä on niin epäsäännöllinen työ, että ei siinä lasta pysty samalla hoitamaan, kun työpäivät on pitkiä, eikä koskaan tiedä milloin se loppuu ja ei aina edes milloin se alkaa, vasta kuin myöhään edellisenä iltana. On viikonloppuisin töissä myös yleensä, joutuu koko ajan vastailemaan puhelimeen ja hoitamaan työasioita, joten miten se lapsen hoito siinä pääasiallisesti onnistuisi, ei mitenkään.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Butterfly85:
Meidän lapsen isä ei oo muutenkaan lapsensa kanssa juuri koskaan, ja jos lapsi itkee, ni aina se huutaa äitiä eikä isää lohduttaan.. et siinäpä mietinnän aihetta. Ei tulis kuuloonkaan et minusta tulis se etävanhempi jos niin kävis. Kyllä se kaipais niin paljo enemmän äitiä kuin isää.

Miksei isä ole yhtä tärkeä? Oletko antanut isälle edes mahdollisuutta?

Usein kai lapsi huutaa nimeomaan äitiä, jos tulee pipi ja molemmat on paikalla. Käsittääkseni jos tulee vanhemman kanssa erimielisyyksiä, niin lapsi huutaa sitä poissa olevaa: Isän luon ollessaan "äitiiii!" ja äidin luon ollessa "Isii!".

Näin olen ainakin ollut ymmärtävinäni.

Että varmaan ne isä ja äiti on molemmat omalla tavallaan tärkeitä. Ei sitä ainakaan sillä voi mitata ketä huutaa: 3 vuotias ymmärtää jo psykologiaakin ja osaa jopa manipuloida hiukan...
 
Just eilen, kun exä kävi täällä, puhuttiin tästä meidän ehkä hieman kummallisesta vanhemmuudesta. Kuopus on siis jo täysi-ikäinen, mutta edelleen - tosin jo vuosia kuopuksen omien aikataulujen mukaisesti - exä käy meillä. Välillä uuden vaimonsa kanssa, välillä yksin.

Kun aikoinaan erottiin ja kuopus oli vielä pieni, exä tuli joka päivä töistä suoraan meille. Ekat pari vuotta kiristelin hampaita eikä exäkään mun naamani näkemisestä erityisemmin ilahtunut. Lapsen takia kuitenkin molemmat päätettiin, että se oma kauna ja katkeruus laitetaan taka-alalle silloin, kun on lapsen aika olla vanhempiensa seurassa. Exä nyxineen onkin nyt kuulunut sukuun jo kauan. Kun mun vanhempani täyttävät pyöreitä vuosia, tottakai exä nyxineen tulee juhliin. Kun mun siskoni tyttö pääsee ripille, tottakai exä nyxineen on kutsuttu mukaan.

Eilen nauroin exälle, että kun meidän sukuun on kerran erehtynyt tulemaan, niin tästä suvusta ei niin vaan pääsekään irti. Ja jos ottaa itselleen uuden kumppanin, hänkin tulee kuulumaan meidän sukuun. Mutta häntä myös kohdellaan sukuun kuuluvana.

En tiedä...ehkä tämä ei ole kovinkaan tavallinen malli. Mutta pistän pääni pantiksi, että tämä on lapsen kannalta ollut se kaikista paras malli sen jälkeen, kun isä ja äiti ovat eronneet.
 
Meillä yritettiin fifti-fifti-systeemiä. Lopputulos oli se että mun piti pyytää enemmän aikaa lapseni kanssa, etten olis tullut hulluksi. Olo oli kokoajan kuin naarastiikerillä jolta on pentu viety vierestä ja kokoajan valmiina raatelemaan kenet tahansa saadakseen poikasen takaisin rinnalleen. Silloin puhuttiin exän kanssa näistä äitien ja isien eroista, ja hän allekirjoitti mun väitteeni, jonka mukaan äitiys olisi enemmänkin alkukantaista ja eläimellistä ja isyys nk. inhimillistä. Onneksi saan nyt toteuttaa äitiyttäni niin, etten joka hetki kärsi joko siitä, että lapsi on muualla, tai lähdössä muualle. Mun oli aikaisemmin hyvin vaikea sulattaa edes mummolareissut tms. kun sekin oli multa pois...Enkä oikein osaa edes olla kunnon ihminen jos en ole äiti-roolissa. Lapsi on edelleen paljon isällään, eli vietän paljon aikaa keskenänikin, mutta en vaan osaa ...olla sellainen ihminen josta vilpittömästi pitäisin ilman äiti-roolia...Säälittävää,-ehkä, mutta totta.
 
Mun exäni ei ois kuuna päivänä saanu meidän lapsen huoltajuutta. Eikä suoraan sanottuna olis ikinä halunnutkaan. Hyvä kun jaksaa nykyisin kerran kuussa lastaan tavata.

Lapsen synnyttyä exä piti kiinni omasta vanhasta elämästään ja vapaudestaan. Oli ja on paikalla vaan silloin kun hälle sopii. Mä taas luovuin ihan kaikesta ja olen lapselleni aina läsnä ja lohdutan häntä kun isi taas teki jotain tyhmää.... tiedä sitt kumpi meistä on itsekäs, mutta lapsi asuu nyt ja tulevaisuudessa mun luonani.
 
Kyllähän se vaan niin on, että äiti on lapselle monesti se tärkeämpi ihminen. Ei auta vaikka sille isälle antaisi kuinka mahdollisuuden, lapsi vaan on enemmän äidissään kiinni. Eri asia sitten, jos isä on ollut esim. koti-isänä.

Meillä ainakin isä on ollut se itsekkäämpi, koska ei ole halunnut olla kotona jatkuvasti lasten kanssa, vaan on halunnut pitää kiinni työstään, harrastuksistaan ja menoistaan. Tästä syystä isä ei tunne lapsiaan yhtä hyvin kuin minä äitinä, ja luontevaahan olisi, että eron tullessa, homma jatkuisi samalla tyylillä. Eli äiti lähivanhempana, ja isä etäisenä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Alkuperäinen kirjoittaja Butterfly85:
Meidän lapsen isä ei oo muutenkaan lapsensa kanssa juuri koskaan, ja jos lapsi itkee, ni aina se huutaa äitiä eikä isää lohduttaan.. et siinäpä mietinnän aihetta. Ei tulis kuuloonkaan et minusta tulis se etävanhempi jos niin kävis. Kyllä se kaipais niin paljo enemmän äitiä kuin isää.

Miksei isä ole yhtä tärkeä? Oletko antanut isälle edes mahdollisuutta?

Voi, antaisin kovin mielelläni mahdollisuuden, mut se on niin äärimmäisen vähä kotona. Ja sekin kertoo jotain, kun ei sano isää isäksi, vaan kutsuu etunimellä.... tai se saattaa ehkä kertoa jotain, emt.
 
Isät ne itsekkäämpiä on. Äidit hoitaa pääasiassa lapset, joten äidille ne eron jälkeen kuuluvatkin! Mitä isät tekee lasten eteen yhtä paljon kuin äidit? Ei mitään.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Vai miksi lähes kaikissa tapauksissa äiti on lasten lähivanhempi eron jälkeen? Tuskin kaikki nämä isät ovat halunneet olla etävanhempia? Ehkä isät ajattelevat enemmän lastensa parasta eivätkä halua sotkea heitä huoltajuusriitoihin. Äidit ajattelevat usein vain sitä, miten vaikeaa heidän on olla erossa lapsesta. Miksi se olisi sen helpompaa isällekään?

Meillä lasten isä ei koskaan halunnut kantaa lapsista vastuuta, joten oli itsestäänselvää, että lapset jäävät mun luokseni asumaan. Isä tapasi lapsia säännöllisesti, ellei sattunut olemaan omia menoja, bileitä, satunnaisia ryyppyreissuja tms.
Ja kännipäissään sitten soitteli mulle, että tappaa itsensä kohta, ja kun menin katsomaan onko hätää, niin siellähän se kavereineen oli viinaa vetämässä ja hauskaa pitämässä.

Isät on itsekkäämpiä, eivät yleensä edes halua lasta luokseen asumaan, koska se estäisi vapaan elämisen. On helpompaa jättää kasvatus- ja hoitovastuu naiselle ja elää huoletonta elämää ja tavata lapsia satunnaisesti kuin olla oikeasti isä ja vanhempi.
 

Yhteistyössä