P
PioniPihatar
Vieras
Valmistuin juuri yliopistosta ja juhlien yhteydessä olin yhteyksissä perheeseeni pitkään aikaan. Olen ollut vanhempieni ja sisarusten kanssa "tauolla" yhteydenpidosta koska he kokevat sen stressaavana ja kukaan meistä ei pysty olemaan ns. oma itsensä. Olin suruissani huomattuani, että tilanne ei ole muuttunut.
Nyt viimeisen puhelun jälkeen aloin tosissaan miettiä, voiko vain joku lapsista olla perheessä niin erilainen, että hänen kanssaan on KAIKKIEN vaikea olla. En siis tähän ketjuun kaipaa sellaisia tyypillisiä ongelmakuvia kahden perheenjäsenen kesken, vaan niitä todellisia koko-muu-perhe-vastaan-minä -asetelmia.
Oman kuvaukseni mukaan ongelma on siinä, että olen pienestä pitäen ollut hyvin tarkkakorvainen ja -silmäinen ja periaatteellinen. Jo alle 10-vuotiaana en suostunut pyytämään anteeksi tekoa, jota en ollut tehnyt (esim. sisaruksille annettiin ns. kollektiivinen rangaistus kun yksi möhli), ja en ole hyväksynyt valehtelua.
Äitini saattoi esimerkiksi tulla saunaan minun ja siskosteni kanssa teini-iässä ollessamme sillä verukkeella, että hän "tuli korjaamaan saunan rikkoutunutta ovenkahvaa jotta meille ei käy mitään" - ja luikahti sitten saunomaan kanssamme. Muut sisarukset enemmän myötäilivät äitiä tällaisissa asioissa, joissa hän jollakin verukkeella pääsi tekemään haluamansa. Minä puutuin asiaan ja olin siten "hankala".
Juhlissa en suostunut hymyilemään pienenä valokuvissa, jos meillä oli ennen lähtöä juhliin ollut riita tai oli sattunut jotain ikävää, joka oli jäänyt ratkaisematta. Jos isä ei ollut pyytänyt vaikkapa minun ulkonäön arvostelua anteeksi, ja sitten "kulissit-kunnossa-tyyliin"- lähdettiin vieraille kylään, muistan, etten halunnut mennä isän syliin valokuvaan - mikä tietysti vaivasi vanhempiani ja sisaruksiani.
Olen lapsista myös se, joka pitää vääränä, että toiveitani ei kunnioiteta. Monena jouluna olen saanut lahjaksi uusia lautasia, vaikka olen sanonut jopa niinkin, että "lahjat ovat tervetulleita, kunhan eivät ole lautasia, niitä ei mahdu enää kaappiin." Perheeni pitää vastustustani tällaisessa liian tukahduttavana, minä taas koen, että minua ei kuunnella.
Suurin murhe vanhemmilleni on, että he kokevat "että sinun kanssasi ei voi puhua mistään rennosti, ollen oma itsensä". Minä taas koen ahdistuvani, kun käyn kotona ja huomaan, että äiti käyttää minua "olkapäänään" ja kertoo suodattamatta kaikki murheensa minulle ja itkee niitä. Halasin ja lohdutin häntä pienenä hammasta purren, koska tunsin, että roolin olisi tullut olla toisin päin. Hänellä ei siis ole koskaan ollut ystäviä, vaan me lapset olemme olleet kuuntelijoita. Olen sanonut, että lapsen ei kuulu varsinkaan alaikäisenä kannatella vanhempiaan, minkä he kokevat stressaavaksi.
Tuntuu, että koska asetelma on näin selvä 4-1, joudun itse muuttumaan tai jättämään yhteydenpidon harvoihin kertoihin, jotta se ei stressaa kumpaakaan osapuolta.
Nyt viimeisen puhelun jälkeen aloin tosissaan miettiä, voiko vain joku lapsista olla perheessä niin erilainen, että hänen kanssaan on KAIKKIEN vaikea olla. En siis tähän ketjuun kaipaa sellaisia tyypillisiä ongelmakuvia kahden perheenjäsenen kesken, vaan niitä todellisia koko-muu-perhe-vastaan-minä -asetelmia.
Oman kuvaukseni mukaan ongelma on siinä, että olen pienestä pitäen ollut hyvin tarkkakorvainen ja -silmäinen ja periaatteellinen. Jo alle 10-vuotiaana en suostunut pyytämään anteeksi tekoa, jota en ollut tehnyt (esim. sisaruksille annettiin ns. kollektiivinen rangaistus kun yksi möhli), ja en ole hyväksynyt valehtelua.
Äitini saattoi esimerkiksi tulla saunaan minun ja siskosteni kanssa teini-iässä ollessamme sillä verukkeella, että hän "tuli korjaamaan saunan rikkoutunutta ovenkahvaa jotta meille ei käy mitään" - ja luikahti sitten saunomaan kanssamme. Muut sisarukset enemmän myötäilivät äitiä tällaisissa asioissa, joissa hän jollakin verukkeella pääsi tekemään haluamansa. Minä puutuin asiaan ja olin siten "hankala".
Juhlissa en suostunut hymyilemään pienenä valokuvissa, jos meillä oli ennen lähtöä juhliin ollut riita tai oli sattunut jotain ikävää, joka oli jäänyt ratkaisematta. Jos isä ei ollut pyytänyt vaikkapa minun ulkonäön arvostelua anteeksi, ja sitten "kulissit-kunnossa-tyyliin"- lähdettiin vieraille kylään, muistan, etten halunnut mennä isän syliin valokuvaan - mikä tietysti vaivasi vanhempiani ja sisaruksiani.
Olen lapsista myös se, joka pitää vääränä, että toiveitani ei kunnioiteta. Monena jouluna olen saanut lahjaksi uusia lautasia, vaikka olen sanonut jopa niinkin, että "lahjat ovat tervetulleita, kunhan eivät ole lautasia, niitä ei mahdu enää kaappiin." Perheeni pitää vastustustani tällaisessa liian tukahduttavana, minä taas koen, että minua ei kuunnella.
Suurin murhe vanhemmilleni on, että he kokevat "että sinun kanssasi ei voi puhua mistään rennosti, ollen oma itsensä". Minä taas koen ahdistuvani, kun käyn kotona ja huomaan, että äiti käyttää minua "olkapäänään" ja kertoo suodattamatta kaikki murheensa minulle ja itkee niitä. Halasin ja lohdutin häntä pienenä hammasta purren, koska tunsin, että roolin olisi tullut olla toisin päin. Hänellä ei siis ole koskaan ollut ystäviä, vaan me lapset olemme olleet kuuntelijoita. Olen sanonut, että lapsen ei kuulu varsinkaan alaikäisenä kannatella vanhempiaan, minkä he kokevat stressaavaksi.
Tuntuu, että koska asetelma on näin selvä 4-1, joudun itse muuttumaan tai jättämään yhteydenpidon harvoihin kertoihin, jotta se ei stressaa kumpaakaan osapuolta.
