Onko kukaan muu perheensä ns. MUSTA lammas, miten luovitte?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja PioniPihatar
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

PioniPihatar

Vieras
Valmistuin juuri yliopistosta ja juhlien yhteydessä olin yhteyksissä perheeseeni pitkään aikaan. Olen ollut vanhempieni ja sisarusten kanssa "tauolla" yhteydenpidosta koska he kokevat sen stressaavana ja kukaan meistä ei pysty olemaan ns. oma itsensä. Olin suruissani huomattuani, että tilanne ei ole muuttunut.

Nyt viimeisen puhelun jälkeen aloin tosissaan miettiä, voiko vain joku lapsista olla perheessä niin erilainen, että hänen kanssaan on KAIKKIEN vaikea olla. En siis tähän ketjuun kaipaa sellaisia tyypillisiä ongelmakuvia kahden perheenjäsenen kesken, vaan niitä todellisia koko-muu-perhe-vastaan-minä -asetelmia.

Oman kuvaukseni mukaan ongelma on siinä, että olen pienestä pitäen ollut hyvin tarkkakorvainen ja -silmäinen ja periaatteellinen. Jo alle 10-vuotiaana en suostunut pyytämään anteeksi tekoa, jota en ollut tehnyt (esim. sisaruksille annettiin ns. kollektiivinen rangaistus kun yksi möhli), ja en ole hyväksynyt valehtelua.

Äitini saattoi esimerkiksi tulla saunaan minun ja siskosteni kanssa teini-iässä ollessamme sillä verukkeella, että hän "tuli korjaamaan saunan rikkoutunutta ovenkahvaa jotta meille ei käy mitään" - ja luikahti sitten saunomaan kanssamme. Muut sisarukset enemmän myötäilivät äitiä tällaisissa asioissa, joissa hän jollakin verukkeella pääsi tekemään haluamansa. Minä puutuin asiaan ja olin siten "hankala".

Juhlissa en suostunut hymyilemään pienenä valokuvissa, jos meillä oli ennen lähtöä juhliin ollut riita tai oli sattunut jotain ikävää, joka oli jäänyt ratkaisematta. Jos isä ei ollut pyytänyt vaikkapa minun ulkonäön arvostelua anteeksi, ja sitten "kulissit-kunnossa-tyyliin"- lähdettiin vieraille kylään, muistan, etten halunnut mennä isän syliin valokuvaan - mikä tietysti vaivasi vanhempiani ja sisaruksiani.

Olen lapsista myös se, joka pitää vääränä, että toiveitani ei kunnioiteta. Monena jouluna olen saanut lahjaksi uusia lautasia, vaikka olen sanonut jopa niinkin, että "lahjat ovat tervetulleita, kunhan eivät ole lautasia, niitä ei mahdu enää kaappiin." Perheeni pitää vastustustani tällaisessa liian tukahduttavana, minä taas koen, että minua ei kuunnella.

Suurin murhe vanhemmilleni on, että he kokevat "että sinun kanssasi ei voi puhua mistään rennosti, ollen oma itsensä". Minä taas koen ahdistuvani, kun käyn kotona ja huomaan, että äiti käyttää minua "olkapäänään" ja kertoo suodattamatta kaikki murheensa minulle ja itkee niitä. Halasin ja lohdutin häntä pienenä hammasta purren, koska tunsin, että roolin olisi tullut olla toisin päin. Hänellä ei siis ole koskaan ollut ystäviä, vaan me lapset olemme olleet kuuntelijoita. Olen sanonut, että lapsen ei kuulu varsinkaan alaikäisenä kannatella vanhempiaan, minkä he kokevat stressaavaksi.

Tuntuu, että koska asetelma on näin selvä 4-1, joudun itse muuttumaan tai jättämään yhteydenpidon harvoihin kertoihin, jotta se ei stressaa kumpaakaan osapuolta.
 
...jatkoa vielä sen verran, että olen perheen esikoinen ja olen aina ollut tarkka huomaamaan epäkohtia, kun lapsilta vaaditaan sellaista, mitä vanhemmatkaan eivät toteuta.
Meidät lapset opetettiin pienenä pyytämään anteeksi, mutta vanhempani eivät ole koskaan pyytäneet minulta anteeksi (esimerkiksi rahan lainaamista pyytämättä rippijuhlashekeistä, suuttumista kun en osannut tehdä potalle pienenä, tavaroiden ja vaatteiden lainaamista pyytämättä teini-ikäiseltä). Vanhempani tuntuvat olevan jotenkin hämillään siitä, että nostan epäkohdat esille ja en vain "anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos". Olen tästäkin heidän kanssaan eri mieltä: he purkavat epäkohdat epäsuorasti, esimerkiksi äitini arvostelee siskojaan kun ei uskalla/halua suoraan puuttua epäkohtiin - ja me lapset sitten pieninä menimme äitiä puolustamaan heitä vastaan.
 
Se on jännä juttu, jos muut perheessä tulevat toimeen eivätkä koe toisiaan ongelmaksi. Vain sinua häiritsee monet asiat ja muistot? Ehkä silloin tosiaan on parempi pysyä erossa heistä. Oli se ongelma lopulta kenessä vaan. :)
 
Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, tuntui tekstiä lukiessani, ettet sinäkään nyt ihan syytön tuohon tilanteeseen ole. Aika haastavalta ihmiseltä kuulostat. Että eikö sitä voisi joskus vähän periaatteissaan joustaa. Kaikenko pitäisi aina mennä niin kuin sinä haluat?

Ja vähän ihmettelen sitä, että sinun piti halata äitiäsi, tuntui sinusta jo lapsena ahdistavalta. Onkohan tunnepuolesi ihan kunnossa?
 
No mulla on vähän samanlainen asetelma ollut. Tosin minä olen kolmesta lapsesta nuorin. Isoveli (+4v) ja isosisko (+2v) eivät ole koulutettuja ja jäivät asumaan samalla pienelle paikkakunnalle. Ovat tekemisissä vanhempieni kanssa paljon ja aina kun vierailemme siellä, on aika ulkopuolinen olo.

Keskustelunaiheet kiertävät aina samaa rataa ja joskus pitää purra hammasta, ettei ala kertomaan omia mielipiteitä. Joskus tuli tuotakin koitettua, mutta siitä ei mitään hyvää seurannut. Mieheni ja minä olemme koulutettuja ja asumme Helsingissä, tosin olemme muuttamassa kehyskuntiin 1-2 vuoden sisällä. Aina saamme kuulla:

- On se Helsinki kamala paikka
- Mitä sä siis oikeen teet työksesi? (isoveli on automekaanikko, isosisko lähihoitaja. Veljen vaimo on...tadaa... lähihoitaja! Siskon mies on, uskokaa tai älkää... automekaanikko!)
- Nii mutta mitä sä niinko teet?
- En tiiä kun meinkin firmassa taitaa olla tota pukuporukkaa vähän liikaa...jne... Onks sulla puku päällä töissä (siis miehelleni, yleensä hänellä ei ole).

Lasten kasvatus on sitten kanssa mahdoton asia. He ovat ihan hyviä vanhempia, mutta joskus tekis mieli sanoa, että "onko se nyt ok, että 7-v poika pelaa jotain ampumistappamispeliä tunteja päivässä". Mutta en kysy.
 
Kuulostaa siltä, että vanhempasi eivät ole mitenkään täydellisiä, mutta tuntuu myös jotenkin, että olisikohan sinulla asperger? Jos tuntuu, että kanssakäyminen tuottaa liikaa ahdistusta, niin ehkä sitä on syytä vähentää.
 
[QUOTE="vieras";26459517]Kuulostaa siltä, että vanhempasi eivät ole mitenkään täydellisiä, mutta tuntuu myös jotenkin, että olisikohan sinulla asperger? Jos tuntuu, että kanssakäyminen tuottaa liikaa ahdistusta, niin ehkä sitä on syytä vähentää.[/QUOTE]
Tämä mullakin tuli vähän mieleen.
 
Äidin kanssa viimeksi juteltu 14 vuotta sitten. Ainoastaan yhden siskon kanssa pidän yhteyttä. Kahden muun sisaruksen kanssa en. Isä kuollut aikoja sitten.

On paljon helpompi olla, kun ei ole näitä "pakkko"vierailuja.
 
[QUOTE="minä";26459453]Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, tuntui tekstiä lukiessani, ettet sinäkään nyt ihan syytön tuohon tilanteeseen ole. Aika haastavalta ihmiseltä kuulostat. Että eikö sitä voisi joskus vähän periaatteissaan joustaa. Kaikenko pitäisi aina mennä niin kuin sinä haluat?

Ja vähän ihmettelen sitä, että sinun piti halata äitiäsi, tuntui sinusta jo lapsena ahdistavalta. Onkohan tunnepuolesi ihan kunnossa?[/QUOTE]

.....
 
[QUOTE="vieras";26459517]Kuulostaa siltä, että vanhempasi eivät ole mitenkään täydellisiä, mutta tuntuu myös jotenkin, että olisikohan sinulla asperger? Jos tuntuu, että kanssakäyminen tuottaa liikaa ahdistusta, niin ehkä sitä on syytä vähentää.[/QUOTE]

Hassu juttu, mutta kun kerran olen aiemminkin kirjoittanut tänne kaksplussalle (ihan toisesta aiheesta), niin eräs ketjuun osallistunut poimi tekstistäni jonkin kohdan ja kysyi samaa, että olisiko minulla asperger.
 

Niin, tuo tilanne jossa äidin halaaminen tuntui vastenmieliseltä oli sellainen, jossa hän oli ottanut rahanpuutteessaan rippilahjashekkini itselleen ja ei ollut kertonut siitä. Kun asia paljastui, lohdutin häntä, mutta olin samalla vihainen, ja erityisesti siksi, että hän ei pyytänyt anteeksi. Meillä tällaiset tilanteet ovat kääntyneet niin, että "sinun pitäisi ymmärtää".

Tuota aspergeria en voi mitenkään tyrmätä, mutta joskus mietin, että voiko "terveestäkin" lapsesta tulla hirmuisen vaativa, jos siihen on tietty temperamentti ja sitten perheestä puuttuvat täysin rajat. Meillä ei lapsuudessa ollut lainkaan rajoja, vaan esim. äitiä sai lyödä ja hän ei kieltänyt, itki vain. Käsittääkseni sellainen lisää turvattomuuden tunnetta ja tekee lapsesta vaativan, lisää "kierroksia".
 
Minä pistin välit poikki vanhempiini 9 vuotta sitten, olin toki jo silloin aivan aikuinen. En vaan enää jaksanut sietää sitä arvostelua jokaisesta tekemisestäni, suunnitelmastani ja ylipäätään elämästäni.

Siihen asti olin koko ajan jotenkin tilivelvollinen asioistani vaikka olinkin taloudellisesti ja muutenkin täysin riippumaton vanhemmistani.

Ulospäin meidän perheessä, siis silloin kun vielä kuuluin siihen, on aina esitetty että kaikki on hyvin. Myös silloin kun isäni kuristi minua niin että sain kaulalleni mustelmat kun en ollut kuumeisena jaksanut imuroida ennen hänen kotiin tuloaan. Kouluun kun menin seuraavana päivänä niin minua vannotettiin kotona olemaan puhumatta tapahtuneesta koska "ne ei ymmärtäis että isäs hermot menee jos töissä on ollu stressiä".

Minulla ei ole aspergerin syndroomaa vaikka veljeni tuleekin toimeen vanhempieni kanssa ja minä en. Voin toki olla diagnostisoimaton jos tuota syndroomaa ehdottaneiden mielestä oikeudentajuisuus ja rehellisyys ovat merkkejä aspergeriudesta. Mielestäni ihminen voi olla yltiöpäisen rehellinen ja oikeudenmukainen ihan ilman mitään diagnoosiakin.
 
Kuulostat mun siskolta. Hän tosin lopetti terapian ja lääkkeet kun neljäskin psykoterapeutti oli epäreilu,etsi vain hänestä vikoja ja valehteli.

Tein pesäeron ja taakka harteillani keveni.
 
Kuulostat hyvin hankalalta ihmiseltä :/ Kannattaa miettiä, että jos aina vain itse on oikeassa ja muut väärässä, että mistähän se johtuu, vastaus löytyy yleensä peiliin katsomalla. Ja tuli mieleen minullakin, että onkohan sulla joku asperger tms.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Björn;26459630:
Kuulostat hyvin hankalalta ihmiseltä :/ Kannattaa miettiä, että jos aina vain itse on oikeassa ja muut väärässä, että mistähän se johtuu, vastaus löytyy yleensä peiliin katsomalla. Ja tuli mieleen minullakin, että onkohan sulla joku asperger tms.

Tämän on tässä ketjussa sanonut jo niin moni, että se pistää miettimään.

Hämmästelen sitä, kuinka näin kerran siskoni kirjoittavan s-postia äidille ja puhuivat aivan tavallisista asioista, kukkien istuttamisesta ja siitä, millaista leipää olivat onnistuneet leipomaan. Kuinka helpolta ja rennolta heidän s-postiviestittelynsä näyttikään! Jotenkin minä en vain siihen pysty. Kyllä siskonikin saattaa sanoa, että esim. äidin lahjavalinnat ovat "vähän semmoisia", mutta hän ei tunnu ahdistuvan niistä, toisin kuin minä.

Toinen isompi ero on siinä, että minä näen nykyisten ongelmieni syy-seuraussuhteet lapsuudesta: esimerkiksi turvaton kiintymysuhde, joka Sinkkosen mukaankin aiheuttaa aikusille burnoutia, ahdistusta ja somatisaatiota. Muut sisarukset taas eivät pohdi ollenkaan tällaisia yhteyksiä vaan saattavat stressata elämässään kauheasti, mutta silti viihtyvät vanhempien kanssa ja toistavat samoja tapoja omien lastensa kanssa.
 
Niin ja kannattaa muuten lopettaa tuo psykologiahöpinä tähän paikkaan. Jos et oikeasti ole ammattilainen (mitä epäilen), niin todennäköisesti harjoitat vain kognitiivista dissonanssia, eli valikoit saamasi psykologiset tiedot sen mukaan, mitkä pönkittävät jo aiempia käsityksiäsi. Kokonaiskuvasta tulee hajanainen ja hatara. Todennäköisesti se myös ainoastaan lisää ahdistustasi - kuten itsekin kerroit - eikä suinkaan auta sitä.
 
Ehkä pahimmalta kuulosta se, etten yhtään näe omaa vaikeuttani. Tunnen vain jatkuvasti,että olen ns. ehdollisen rakkauden lapsi. Jos olen vanhempieni toiveiden mukainen, meillä(heillä) on kivaa.
Isäni sanoikin, että koti on aina odottamassa ja olen tervetullut, " sitten kun osaat olla normaali".
 
Mulla on kaksi lasta. Toisen kanssa onhelppo tulla toimeen ja olla. hän osaa pyytää asiallisesti sen mitä haluaa. toinen laittaa heti vinkumisvaiheen : "miksi minä en ikinä..., miksi te ette ikinä..." Toinen on aurinkoinen. Toinen ei ihan niin.

haluan että kotini on aina auki molemmille. Vaikeampi ei pidä minusta, toisten silti että rakastan häntä.
 
[QUOTE="vieras";26461809]Oletko harkinnut jonkinmoista terapiaa? Voisi auttaa ja lopeta ihmeessa se itse diagnisointi kuten joku jo aiemmin sanoi![/QUOTE]

Olen käynyt ns. lyhyen kartoitusjakson (muutama käynti). Kyseisen ammattilaisen mukaan minun tulee oppia asettamaan rajoja vanhemmilleni, eli sanoa suoraan (ei tarkoita vihaisesti), että esimerkiksi terveyshuolia ja perintökunnan kiistoa olisi hyvä itkeä jollekin oman ikäiselle ystävälle tai ammattilaiselle, ei omalle lapselle.

Eli ainakin terapiassa minun ahdistus vähenee, mutta siellä opetellaan kyllä ottamaan käyttöön myös sellaisia keinoja, että "paluuta entiseen ei enää ole". Siksi onkin hieman ristiriitainen olo vielä tässä vaiheessa, kun terapeutin antamat keinot tietysti särähtävät kotiväen korviin ja tunnun heistä varmaan entistä vieraammalta. Näin rautalangasta vääntäen tilanne on siis enemmänkin se, että en enää tuohdu tai ahdistu entiseen malliin, mutta en ole myöskään vieraskorea ja "rivien välistä arvaileva lapsi" kuten aiemmin. Eli jos kysyn vanhemmiltani, haluavatko he ruokapöydässä pullaa ja he sanovat ei, niin nykyopeilla minun tulisi sitten vain uskoa heidän sanaansa vaikka saattaisin aavistaa, että heidän tekisi mieli.
 
Minusta kuulostaa siltä, että äitisi saattaa olla narsisti, tai ainakin hän kuulostaa todella narsistiselta, jos hän tuolla tavalla laittaa omat tarpeensa muiden edelle ja kokee oikeudekseen viedä sinun lahjarahasi yms. Se, että vanhempi käyttää lastaan psykologinaan ja purkaa hänelle kaikki omat ongelmansa (mutta ei varmaankaan toisaalta ole ollut sinun tukenasi kuten kunnon vanhemman kuuluisi?) ei sekään ole todellakaan oikein. Minun isäni on narsisti, ja äiti on teini-iästä asti käyttänyt minua psykologinaan. Hän saattaa soittaa minulle vain valittaakseen tunnin elämästään, eikä hän ole juuri ollenkaan kiinnostunut minun kuulumisistani.

"Family comes first" -asenne on aika universaali maailmalla, pitäisi pitää kulisseja pystyssä ja antaa kaikki anteeksi perhesiteiden vuoksi. Katsoa jatkuvaa henkistä hyväksikäyttöä ja olla lattiamattona omalle suvulle, koska muuten sinut leimataan mustaksi lampaaksi ja hankalaksi, jos pidät omia puoliasi.

Olen itse samassa tilanteessa, ja valitettavasti ainoa järkevä ratkaisu tilanteeseen on pitää hyvin vähän yhteyttä tai katkaista yhteydet kokonaan. Perheesi ei vaikuta kunnioittavan ollenkaan sinun tunteitasi eikä vaikuta siltä, että he edes yrittäisivät tehdä kompromisseja sinun suhteesi, vaikka kuitenkin odottavat valtavia kompromisseja sinulta. Ihmiset eivät muutu, elleivät he sitä itse halua. Sinä et voi vaikuttaa kuin siihen, katsotko tuollaista kohtelua vai vähennätkö yhteyksiä perheesi. Omaksi parhaaksesi toivon, että otat etäisyyttä ja ymmärrät, että vika ei todellakaan ole ainakaan vain sinussa.
 

Yhteistyössä