Onko kukaan yhdessä vain lasten vuoksi? Kun liitosta puuttuu läheisyys...

["vvieras"]

Tämä on tietysti taas vain mun omaa mutua ja puhun vain omasta puolestani, mutta jos meillä olisi tehty esim. vuonna 2001 päätös, että kärvistellään tässä lasten takia vuoteen 2014 kun nuorin on täysi-ikäinen ja erotaan sitten, en mä olisi pystynyt elämään niin normaalia elämää kuin siinä tapauksessa että ongelmia on mutta mitään eropäätöstä ei ole tehty. Siinä kun kuitenkin on vielä se halu taistella perheen ja avioliiton puolesta eikä ole annettu periksi ja pyöritä samassa talossa vain odottaakseen että jokin tietty päivämäärä koittaa ja pääsee toisesta eroon. Kyllä se olisi silloin enemmän heijastunut lapsiinkin.

Niin tuohan on sitten kunkin oma asia, miten pystyy elämään. Minusta ei kuitenkaan voi olettaa, että kaikkien elämään se heijastuisi samalla tavalla ja pitää lähtökohtana sitä, että lapset tästä heijastumisesta automaattisesti kärsivät.

Ja minun lapseni tuskin tulevat "sitä oikeaa parisuhdemallia" koskaan saamaankaan, vaikka heti huomenna tästä lähtisin. Voin kasvattaa lapset parhaani mukaan, mutta en koe olevani tilivelvollinen heille esimerkiksi seksielämästäni.

 

[Bitch]

Eiköhän jokainen täällä puhu oman kokemuksen tai oman mutun perusteella eikä sillä lähtökohdalla että oma mielipide on ainoa oikea ja jokaisen täytyy sen mukaan toimia.

 

["vvieras"]

Eiköhän jokainen täällä puhu oman kokemuksen tai oman mutun perusteella eikä sillä lähtökohdalla että oma mielipide on ainoa oikea ja jokaisen täytyy sen mukaan toimia.

Ai. Minä kyllä ymmärsin noista alkupään viesteistäsi mielipiteesi aika yleisinä oletuksina. Siis ainakin tuon lapsien kärsimisen.

 

["Ritva"]

Voi luoja ei voi ku sääliä jos vain lasten takia yhdessä ni huh huh

 

[Bitch]

[QUOTE="vvieras";29471587]Ai. Minä kyllä ymmärsin noista alkupään viesteistäsi mielipiteesi aika yleisinä oletuksina. Siis ainakin tuon lapsien kärsimisen.[/QUOTE]

Minun mielipiteeni eivät ole koskaa yleistyksiä tai ainoita oikeita vaihtoehtoja. ne on kaikki minun kokemuksiani tai tuntemuksiani. Onhan se nyt itsestään selvää, että lapset saattaa kärsiä mutta se ei tarkoita että joka ikinen lapsi kärsii jos ei perheessä tehdä kuten minä sanon.

 

["vvieras"]

Minun mielipiteeni eivät ole koskaa yleistyksiä tai ainoita oikeita vaihtoehtoja. ne on kaikki minun kokemuksiani tai tuntemuksiani. Onhan se nyt itsestään selvää, että lapset saattaa kärsiä mutta se ei tarkoita että joka ikinen lapsi kärsii jos ei perheessä tehdä kuten minä sanon.

Niinpä. Siksi en lakkaa ihmettelemästä tätä taivastelua, jossa ihmetellään, kun lapsille annetaan joku väärä malli ja miten paljon lapset kärsivät, kun äiti ja isä eivät kihnuta toistensa kyljessä. Siis yleensä näissä keskusteluissa, en tarkoita sinua.

 

[Peyote]

[QUOTE="vvieras";29471670]Niinpä. Siksi en lakkaa ihmettelemästä tätä taivastelua, jossa ihmetellään, kun lapsille annetaan joku väärä malli ja miten paljon lapset kärsivät, kun äiti ja isä eivät kihnuta toistensa kyljessä. Siis yleensä näissä keskusteluissa, en tarkoita sinua.[/QUOTE]

Vai onko se niin että ajattelet niin itsekin ja sinua oikeesti häiritsee elää silti niin?

 

["vvieras"]

Vai onko se niin että ajattelet niin itsekin ja sinua oikeesti häiritsee elää silti niin?

Ei. Itse ajattelin omasta tilanteestani samalla tavalla kuin ap. Mikäs tässä ollessa, en tarvitse mitään enempää. Mutta sitten ilmeni asioita, jotka pakottivat miettimään asian toisella tavalla ja se alkoi ahdistamaan. Nyt harkitsen eroa, koska minua ahdistaa täällä, en siksi, että ajattelisin eri tavalla jostain parisuhteen mallista, lapsien kasvatuksesta ja läheisyydestä.

 

[Kolmelle äippä]

Pitääkin tämä ketju ajan kanssa lukea. Musta on jo vuosia tuntunut, että olemme yhdessä vain lasten takia. Eilen kun otin asian puheeksi, sanoi mies ajatelleensa samoin jo vuosia myös. Sitten näin hänen ekan kerran itkevän ja poistui hetkeksi paikalta. Yhdessä olemme olleet 11v. Yhteisiä lapsia 2. Pidän miehestäni, ehkä rakastankin. Mutta joka päivä vittuilen, piikittelen ja ehkä nalkutankin joskus siitä mitä ei osaa tehdä hyvin jne. Miksi mä teen niin? Käytän henkistä väkivaltaa? Mies on kaikinpuolin hyvä isä ja mies! Ainoa mikä mua ottaa päähän on joka viikonloppuinen juominen ja se kun ei ole ikinä näyttänyt tunteitaan mitenkään! Ei juo kaatokänniin ikinä, mutta sellaiseen pieneen pöhnään. Itse en juo kuin kerran-pari vuodessa, jos juhlia on. Mies antaa vapaapäivinä mun nukkua, siivoaa, hoitaa lapset, tekee ruokaa siinä missä minäkin. Mies ei käy ikinä missään kodin ulkopuolella, kuin töissä. Koska ei halua. Yhdessä käymme pari kertaa vuodessa esim. teatterissa. Mies on remontoinut kotimme todella kalliilla ja todella hienoksi. Kehun, mutta myös valitan puutteista. Miksi? Miksi en ole tyytyväinen vaan pidän tuota jäkätystä? Mies kertoi, että aina tulee kiireellä töistä kotiin. Koska pelkää, että suutun jos "myöhästyy"... Voi ei! Oonko mä tuollainen? Mä olen tainnut itse omalla toiminnallani saada suhteemme tähän pisteeseen?

 

[vierailija]

Oloni oli jatkuvasti ärtynyt, tunsin ettei mieheni halunnut enää tehdä yhtään mitään kanssani, painui nukkumaan (lukemaan makuuhuoneeseen) samaan aikaan kuin lapset eikä osallistunut tasaveroisesti arjennpyöritykseen. Olin äiti, talonmies, siivoja, huoltomies, kaikesta vastuussa ja syypää pienimpäänkin ongelmaan. Tuskailin ja mietin, etten jaksa yhteiseloa, kunnes lapset lähtevät, oli liian monta vuotta edessä. Kroppa alkoi pettää ja oireilla, oli hyvä olla vain erossa ollessa. Mies oli kääntänyt vuoteessa selkänsä minulle jo vuosia sitten, olin se aktiivisempi ja odotin sitä aikaa, kun hän taas "jaksaisi" (ei koskaan). Erosin lahjaksi itselleni pyöreitä vuosia pian täyttäessäni. Haaveilin uudesta miehestä. Ero oli oikea ratkaisu mutta en ole siitä vielä 2,5 vuoteen selvinnyt, olen menettänyt kaiken mielenkiinnon miehiin ja elämäni seksistä nauttineena ihmisenä tuntuu olevan auttamattomasti historiaa. Ei ole kyllä paukkujakaan ihimissuhteisiin, pyöritän arkea totaalisen yksin, tosin nyt ilman jatkuvaa ärsytystä ja ilman jatkuvia flunssia (kroppa voi paremmin). Rakastan lapsiani ja lemmikkejämme❤

 

[Zariza]

Oloni oli jatkuvasti ärtynyt, tunsin ettei mieheni halunnut enää tehdä yhtään mitään kanssani, painui nukkumaan (lukemaan makuuhuoneeseen) samaan aikaan kuin lapset eikä osallistunut tasaveroisesti arjennpyöritykseen. Olin äiti, talonmies, siivoja, huoltomies, kaikesta vastuussa ja syypää pienimpäänkin ongelmaan. Tuskailin ja mietin, etten jaksa yhteiseloa, kunnes lapset lähtevät, oli liian monta vuotta edessä. Kroppa alkoi pettää ja oireilla, oli hyvä olla vain erossa ollessa. Mies oli kääntänyt vuoteessa selkänsä minulle jo vuosia sitten, olin se aktiivisempi ja odotin sitä aikaa, kun hän taas "jaksaisi" (ei koskaan). Erosin lahjaksi itselleni pyöreitä vuosia pian täyttäessäni. Haaveilin uudesta miehestä. Ero oli oikea ratkaisu mutta en ole siitä vielä 2,5 vuoteen selvinnyt, olen menettänyt kaiken mielenkiinnon miehiin ja elämäni seksistä nauttineena ihmisenä tuntuu olevan auttamattomasti historiaa. Ei ole kyllä paukkujakaan ihimissuhteisiin, pyöritän arkea totaalisen yksin, tosin nyt ilman jatkuvaa ärsytystä ja ilman jatkuvia flunssia (kroppa voi paremmin). Rakastan lapsiani ja lemmikkejämme❤

Saman kokenut, tosin ero ei ollut siisteimmästä päästä. Hän jatkaa eropäätöksen kostamissa edelleen. Jo eron alkaessa putsasi minut täysin lakimeisten avulla: minulta meni alta jo ensimmäisen taisteluvuoden kuluessa terveys, asunto ja lapsi. Nyt haen edellleen vielä oikeutta, joka toivottavasti toteutuu. Olin hänelle omaisuutta, hyvä tavara, hyvä nimi. Olen varmaan hänen mielessään sitä edelleen.
Kaikesta huolimatta elän taas onnellista elämää. Enkä minäkään kaipaa siihen seksiä. Olen onnellinen saadessani herätä rauhassa, tulla kotiin pelotta, kulkea vapaana maailmassa tai olla kulkematta. Vaikka ositusoikeustaistelua on kulunut jo viitisen vuota, niin se ei enää kaivertele mieltä; Päinvastoin: Sain elämältä enemmän kuin rahalla voi ostaa. Olen onnellinen ja leijun keveästi joka päivä, enkä tarvitse tähän oloon edes mitään päihteitä.

 

[Antti-isi]

Oli sama homma, paitsi että tunteettomuus tuli naisen puolelta. Yritin ihan tosissani ja mietin pääni puhki että miten voisin parantaa itseäni.
En edes juopottelut, kävin töissä ja hoidin arkea ja yritin huomioida toista aika paljon.
Lopulta se rupeaa käymään aivan liian raskaaksi kun ei edes halia saa.

Lapsia on kaksi, ja asutaan eri osoittessa. Tilanne meni kokoaika vaan huonompaan suuntaan, mistään ei voinut keskustella ja kuinka yksin sitä voikaan olla suhteessa.
Ahdisti aivan saatanasti, kun tulee ilmoitus että ei ole rakastanut 3 vuoteen ja tunsin itseni äärimmäisen noloksi ja säälittäväksi kun mikään tekemäni ei riittänyt.

 

[vierailija]

Täällä on sama myös, mutta olen mies. Kärsin paljon vaimon etäisyydestä ja liika työkavereiden kanssa olemisesta.

 

[vierailija]

Pitääkin tämä ketju ajan kanssa lukea. Musta on jo vuosia tuntunut, että olemme yhdessä vain lasten takia. Eilen kun otin asian puheeksi, sanoi mies ajatelleensa samoin jo vuosia myös. Sitten näin hänen ekan kerran itkevän ja poistui hetkeksi paikalta. Yhdessä olemme olleet 11v. Yhteisiä lapsia 2. Pidän miehestäni, ehkä rakastankin. Mutta joka päivä vittuilen, piikittelen ja ehkä nalkutankin joskus siitä mitä ei osaa tehdä hyvin jne. Miksi mä teen niin? Käytän henkistä väkivaltaa? Mies on kaikinpuolin hyvä isä ja mies! Ainoa mikä mua ottaa päähän on joka viikonloppuinen juominen ja se kun ei ole ikinä näyttänyt tunteitaan mitenkään! Ei juo kaatokänniin ikinä, mutta sellaiseen pieneen pöhnään. Itse en juo kuin kerran-pari vuodessa, jos juhlia on. Mies antaa vapaapäivinä mun nukkua, siivoaa, hoitaa lapset, tekee ruokaa siinä missä minäkin. Mies ei käy ikinä missään kodin ulkopuolella, kuin töissä. Koska ei halua. Yhdessä käymme pari kertaa vuodessa esim. teatterissa. Mies on remontoinut kotimme todella kalliilla ja todella hienoksi. Kehun, mutta myös valitan puutteista. Miksi? Miksi en ole tyytyväinen vaan pidän tuota jäkätystä? Mies kertoi, että aina tulee kiireellä töistä kotiin. Koska pelkää, että suutun jos "myöhästyy"... Voi ei! Oonko mä tuollainen? Mä olen tainnut itse omalla toiminnallani saada suhteemme tähän pisteeseen?

Vaihtaisin oman miehehi heti sinun mieheesi.

Me emme käy miehen kanssa kahdestaan ikinä missään. Harvoin edes perheenä yhdessä. Hän ei tule edes sukujuhliin minun ja lasten kanssa, vaan menee mielummin omiin harrastuksiinsa.

Mieheni myös juo joka viikonloppu. Ihan liikaa, puhe sammaltaa ja lopulta sammuu. Saattaa siinä tilassa joskus heittäytyä juttelemaan kanssani ja jopa antaa rakkaudentunnustuksenkin, mutta en minä halua 2-vuotiaan tasolla olevan kanssa keskustella, koska seuraavana päivänä mies ei muista siitä mitään. Muuten meillä ei puhuta mistään. Mies käy omissa harrastuksissaan usein, joskus viikolla iltaisin, on koko viikonloppuja poissa ja muutaman kerran vuodessa koko viikon reissulla. Muulta perheeltä ei kysellä mitään, nämä ovat miehelle vain ilmoitusluonteisia menoja. Minulla ei samaa mahdollisuutta ole, koska lapsista ja lemmikeistä on huolehdittava, eikä mies niitä halua hoitaa, eikä aina pystyisikään, kun käy vuorotyössä.

Muuton jälkeen remontoitiin kotia, mutta siitäkin suurin osa minun rahoillani ja itse sain myös palkata remonttimiehet. Enää mies ei edes suostu mihinkään ehdottamaani muutokseen. Eilenkin sai raivarin, kun kehotin häntä lainaamaan kaveriltaan peräkärryä, jotta saataisiin kuljetettua tytölle uusi sänky. Purettiin vanha parvi pois viikonloppuna sillä välin, kun mies oli harrastusreissullaan.

Huollatan, korjautan ja katsastan itse oman autoni. Läheisyyttä välillämme ei ole ollut vuosikausiin. Välillä ihmettelen, mihin minä tuollaista miestä tarvitsen. Tarvitsen siihen, että hän hoitaa osan pojan harrastuksista. Minä en yksinkertaisesti ehdi hoitamaan kaikkia lasten harrastuksiin liittyviä kuskauksia ja asioita. Lasten takia tässä siisi todellakin ollaan yhdessä.

 

[vierailija]

Kamalaa lukea miten monella menee näin huonosti parisuhteessa. Meilläkään ei mitään ruusuilla tanssimista ole, mutta kai sitä jo hyväksyy, että tällästä se vaan on ja kaikkea ei voi saada. Mies ei enää jaksa petipuuhissa samoin, mutta sentään yrittää. Ei siivoa kotia paljon mitään, mutta korjaa sentään autoa ja tekee ns. Miesten hommia tosin niissäkin vitkuttelee.. ja tiuskii välillä ja on välillä tosi ilkeä yms. Niin varmasti minäkin, mutta luulen ainakin itse tietäväni missä raja menee. Välillä haluis erota ja välillä taas ei. Vaikeeta tää on.. mut joo sivusuhteen varmaan joudun joskus hommaamaan ja sille ei voi vaan mitään. Elämä ei ole reilua.

 

[vierailija]

Varmaan monetkin tekee niin, ajattelevat että lapset menee rikki jos vanhemmat ei enää riitele ja mökötä keskenään. Sehän voisi olla lapsille liian iso shokki, että kotona olisikin mukava tunnelma eikä kaksi aikuista jotka eivät siedä toisiaan ja pilaavat ilmapiirin.

 

[toinen mummeli]

Täällä sama homma. Kerran muuan mummeli sanoi, ettei nykyihminen kestä pettymyksiä ja haasteita kuin ennen. Se lienee totta. Lisäksi hän otti kantaa nykyään niin yleiseen eroamiseen näin: Aikuisilta vie tovi tajuta, ennen kuin hoksaavat seuraavan; Oma paha olo ja ahdistus siirretään vain lapsen harteille. Vei sanat suusta ja veti hiljaiseksi. Tottahan se on joka sana. Odottakaa hyvät ihmiset, odottakaa.

Ajattelen aivan samoin. Moni hakee nykyään onnea 'kierrättämällä', ja laskun maksu jää lapsille. Uskon, ettei huonossa avioliitossa kannata pysyä, mutta uuden kanssa yhteen asettumista kannattaisi miettiä muutama vuosi. Viimeistään kolmannen, neljännen kohdalla kannattaa miettiä, miksi homma menee pieleen kerran toisensa jälkeen.