U
Ullava-Lammas
Vieras
Toivottavasti osaan pukea sanoiksi "ongelmani".
Olen pienestä pitäen tuntenut, että koululuokassa/kerhossa/leirikoulussa/lukioluokalla/yliopistolla/kielikurssilla on aina YKSI ihminen, lähes aina sellainen rempseä tai itsevarma tai osaava, jota alan kohtuuttomasti välttelemään ja säikkymään. Tällainen ihminen saa jotenkin kohtuuttoman suuren osan ajatuksistani ja pakoilen häntä jatkuvasti. Elämäntilanteen ja asuinpaikan vaihtuessa henkilö on kuitenkin luonnollisesti vaihtunut elämäni aikana jo monta kertaa.
Mitään järjellistä syytä en asialle keksi. Viimeisin tällainen tuttavuus oli kurssitoverini yliopistossa, neljän vuoden ajan. Hän oli aivan tavallinen, ystävällinen, normaali nuori nainen, mutta myös sinnikäs ja osaava. En koskaan pystynyt istumaan hänen viereensä ruokalassa helposti - ja jos istuinkin, tunsin itseni "pieneksi" hänen rinnallaan. Vertailin itseäni häneen jatkuvasti. Idealisoin häntä, ajattelin että hän jotenkin kykenee hallitsemaan elämäänsä ja mitä hän tekee, on aina harkittua ja onnistuu. Nyt, kun yliopistoajat ovat jo takanapäin, tuo "lumovaikutus" on lakannut ja jos tapaisin hänet vaikka kaupungilla, voisin kohdata hänet aivan normaalisti ja ymmärtäisin, että hänelläkin on heikkoutensa ja epävarmuutensa.
Onko tässä kyse jostakin projektiosta tms.? Valmistuin siis vuosi sitten ja nyt tuo yliopistokaveri on jo siirtynyt mielestäni taka-alalle, mutta havahduin tänään siihen, että nyt yksi facebook-tuttavani on tullut tähän rooliin hänen tilalleen. Minulla on siis taas uusi ihminen, joka on jonkinlainen "uhka/kilpakumppani/vertailun kohde/täydellinen".
Jos joku tietää ihmisen psyykestä enemmän, kuulisin mielelläni arvailuja mistä ihmeestä tässä on kyse. Järjellä siis tiedostan (näin jälkikäteen), että kaikki nämä vuosien varrella tähän rooliin joutuneet ihmiset ovat mukavia ihmisiä, joihin olisin aivan hyvin voinut tutustua paremminkin, mutta sillä hetkellä kun olen elänyt elämää heidän rinnallaan, olen vältellyt/pelännyt heidän näkevän lävitseni/idealisoinut heidän tekemisiään vimmatusti.
Aina, kun tällainen ihminen on tullut elämääni, olen ajatellut suurinpiirtein näin: "ala-asteaikani olisi ollut täydellistä, ellei JUURI hän olisi ollut luokallani"
"taloyhtiössä olisi ollut leppoisaa asua, ellei JUURI hänen takiaan olisi tarvinnut koko ajan pingottaa"
Sanottakoon, että näillä ihmisillä ei varmasti ole ajatuksistani harmainta aavistusta - vain oman pään sisällä näitä mietin. Tai, ehkä harvasanaisuuttani ovat ihmetelleet.
Jatkuuko tämä loppuelämän - vanhainkodissakin on sitten juuri se YKSI mummo, johon kohdistan ihmeellisiä ajatuksia hänen täydellisyydestään...
Olen pienestä pitäen tuntenut, että koululuokassa/kerhossa/leirikoulussa/lukioluokalla/yliopistolla/kielikurssilla on aina YKSI ihminen, lähes aina sellainen rempseä tai itsevarma tai osaava, jota alan kohtuuttomasti välttelemään ja säikkymään. Tällainen ihminen saa jotenkin kohtuuttoman suuren osan ajatuksistani ja pakoilen häntä jatkuvasti. Elämäntilanteen ja asuinpaikan vaihtuessa henkilö on kuitenkin luonnollisesti vaihtunut elämäni aikana jo monta kertaa.
Mitään järjellistä syytä en asialle keksi. Viimeisin tällainen tuttavuus oli kurssitoverini yliopistossa, neljän vuoden ajan. Hän oli aivan tavallinen, ystävällinen, normaali nuori nainen, mutta myös sinnikäs ja osaava. En koskaan pystynyt istumaan hänen viereensä ruokalassa helposti - ja jos istuinkin, tunsin itseni "pieneksi" hänen rinnallaan. Vertailin itseäni häneen jatkuvasti. Idealisoin häntä, ajattelin että hän jotenkin kykenee hallitsemaan elämäänsä ja mitä hän tekee, on aina harkittua ja onnistuu. Nyt, kun yliopistoajat ovat jo takanapäin, tuo "lumovaikutus" on lakannut ja jos tapaisin hänet vaikka kaupungilla, voisin kohdata hänet aivan normaalisti ja ymmärtäisin, että hänelläkin on heikkoutensa ja epävarmuutensa.
Onko tässä kyse jostakin projektiosta tms.? Valmistuin siis vuosi sitten ja nyt tuo yliopistokaveri on jo siirtynyt mielestäni taka-alalle, mutta havahduin tänään siihen, että nyt yksi facebook-tuttavani on tullut tähän rooliin hänen tilalleen. Minulla on siis taas uusi ihminen, joka on jonkinlainen "uhka/kilpakumppani/vertailun kohde/täydellinen".
Jos joku tietää ihmisen psyykestä enemmän, kuulisin mielelläni arvailuja mistä ihmeestä tässä on kyse. Järjellä siis tiedostan (näin jälkikäteen), että kaikki nämä vuosien varrella tähän rooliin joutuneet ihmiset ovat mukavia ihmisiä, joihin olisin aivan hyvin voinut tutustua paremminkin, mutta sillä hetkellä kun olen elänyt elämää heidän rinnallaan, olen vältellyt/pelännyt heidän näkevän lävitseni/idealisoinut heidän tekemisiään vimmatusti.
Aina, kun tällainen ihminen on tullut elämääni, olen ajatellut suurinpiirtein näin: "ala-asteaikani olisi ollut täydellistä, ellei JUURI hän olisi ollut luokallani"
"taloyhtiössä olisi ollut leppoisaa asua, ellei JUURI hänen takiaan olisi tarvinnut koko ajan pingottaa"
Sanottakoon, että näillä ihmisillä ei varmasti ole ajatuksistani harmainta aavistusta - vain oman pään sisällä näitä mietin. Tai, ehkä harvasanaisuuttani ovat ihmetelleet.
Jatkuuko tämä loppuelämän - vanhainkodissakin on sitten juuri se YKSI mummo, johon kohdistan ihmeellisiä ajatuksia hänen täydellisyydestään...