Onko tällaisella suhteella tulevaisuutta??

[vieras]

Yhdessä oltu 12, lapsia 2, pieniä vielä. Jo ennen lapsia tuntui välillä ettei enää oikein kiinnosta. Suhde oli arkipäiväinen, jopa tylsä. Turvallinen toki kyllä, koska mies viimeisen päälle kunnollinen tossukka joka ei vieraisiin mene. Mutta toisaalta ei myöskään keksi meille mitään ekstraa koskaan. Mä olen ollu kaikesta vastuussa kotona jo ennen lapsia ja nyt varsinkin. Tunteet miestä kohtaan ovat olemattomat. En inhoa tai vihaa, mutta en myöskään tunne mitään "suurta" enää, olo täysin välinpitämätön. Yleiset ohjeet: mieti mihin rakastuit, ja: suhteen eteen pitää tehdä töitä. Just, ekaan en muista/tiedä vastausta. Ja toka kohta. Entä jos ei enää huvita eikä kiinnosta. Joskus mies ohimennen yrittää halata tms, ei tunnu miltään, jopa työnnän pois miestä. En halua häneltä mitään. Mulla ei ole toista (missä välissä ja mistä sellaisen olisin saanu?). Mutta tää on niin totaalisen tylsä ja "tunteeton" olotila, etten usko jaksavani seuraavat mahdolliset 50 vuotta. En oikein tiedä haluanko suhdetta korjata, mies luultavasti tyytyväinen tähänkin. Hän ei puhu tunteistaan koskaan, niin vaikea sanoa. Anteeksi vaikea ja pitkä selostus, tunteet niin alamaissa ja tilanne jumissa etten osaa paremmin kuvailla. Onko jollain joskus ollut näin, ja miten kävi?

 

[juu]

Mun mielestä ei kannata ainakaa heti ekaks erota vaan lähtekää kahestaan vaik lomalle ni suhde saa piristystä.

 

[Hiljaisia sanoja]

Sellaista rakkautta ei olekaan, joka kestäisi samanlaisena roihuna vuosikymmeniä. Et löydä ketään, kenen kanssa elämä on 24/7 ihanaa, täynnä hehkua, intohimoa, vaaleanpunaisia pilviä. Arki tulee jokaiseen suhteeseen ennenpitkää. Ja se arki on just sitä, joka teilläkin nyt on.

Sä et tiedä, mitä sulla on ennenkuin sen menetät.

Mulla ei ole koskaan ollut ns. normaalia parisuhdetta. Elämässäni on ollut kaksi pitkää suhdetta. Ensimmäinen oli pettämistä, mustasukkaisuutta, kyyneleitä. Päättyi siihen, kun mies lähti parhaan ystäväni matkaan ja jäivät kiinni.
Toinen suhde oli väkivaltaisen psykopaatin kanssa. Henkeni oli uhattuna kymmeniä kertoja, ennenkuin pääsin pakenemaan salaa lasteni kanssa.
Erosta on jo viisi vuotta. Haluaisin niin kovasti parisuhteeseen _tavallisen_ miehen kanssa, sellaisen joka on kiltti ja rauhallinen, ei petä, ei lyö, on tukena ja turvana. Sellaisen jota ei tarvitse pelätä. Sellaisen, miltä sinun miehesi kuulostaa. Sellaisia miehiä tuntuu vain olevan hyvin harvassa, en ole onnistunut löytämään.

Ymmärrätkö miten onnekas olet? Vaikka rakkaus ei roihuakaan, sinulla on silti siinä sellainen aarre, josta monet vain haaveilevat saamatta sitä koskaan. Ihan kuten minä. Älä luovu aarteestasi, menetät enemmän kuin saat jos sen teet.

 

[Hudjuke]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

 

[Hudjuke]

Sellaista rakkautta ei olekaan, joka kestäisi samanlaisena roihuna vuosikymmeniä. Et löydä ketään, kenen kanssa elämä on 24/7 ihanaa, täynnä hehkua, intohimoa, vaaleanpunaisia pilviä. Arki tulee jokaiseen suhteeseen ennenpitkää. Ja se arki on just sitä, joka teilläkin nyt on.

Sä et tiedä, mitä sulla on ennenkuin sen menetät.

Mulla ei ole koskaan ollut ns. normaalia parisuhdetta. Elämässäni on ollut kaksi pitkää suhdetta. Ensimmäinen oli pettämistä, mustasukkaisuutta, kyyneleitä. Päättyi siihen, kun mies lähti parhaan ystäväni matkaan ja jäivät kiinni.
Toinen suhde oli väkivaltaisen psykopaatin kanssa. Henkeni oli uhattuna kymmeniä kertoja, ennenkuin pääsin pakenemaan salaa lasteni kanssa.
Erosta on jo viisi vuotta. Haluaisin niin kovasti parisuhteeseen _tavallisen_ miehen kanssa, sellaisen joka on kiltti ja rauhallinen, ei petä, ei lyö, on tukena ja turvana. Sellaisen jota ei tarvitse pelätä. Sellaisen, miltä sinun miehesi kuulostaa. Sellaisia miehiä tuntuu vain olevan hyvin harvassa, en ole onnistunut löytämään.

Ymmärrätkö miten onnekas olet? Vaikka rakkaus ei roihuakaan, sinulla on silti siinä sellainen aarre, josta monet vain haaveilevat saamatta sitä koskaan. Ihan kuten minä. Älä luovu aarteestasi, menetät enemmän kuin saat jos sen teet.

Sä oot eläny normaalia raaemman elämän, mut elämä turvallisessa suhteessa jossa ei ole mitään tunteita on myös erittäin ahdistavaa varsinkin jos se jatkuu vuosi tolkulla. Sä et voi sitä tietää koska et ole elänyt sitä! Pelkkä turvallinen mies ei riitä tarvitaan myös tunteet!!

 

[ap]

Sellaista rakkautta ei olekaan, joka kestäisi samanlaisena roihuna vuosikymmeniä. Et löydä ketään, kenen kanssa elämä on 24/7 ihanaa, täynnä hehkua, intohimoa, vaaleanpunaisia pilviä. Arki tulee jokaiseen suhteeseen ennenpitkää. Ja se arki on just sitä, joka teilläkin nyt on.

Sä et tiedä, mitä sulla on ennenkuin sen menetät.

Mulla ei ole koskaan ollut ns. normaalia parisuhdetta. Elämässäni on ollut kaksi pitkää suhdetta. Ensimmäinen oli pettämistä, mustasukkaisuutta, kyyneleitä. Päättyi siihen, kun mies lähti parhaan ystäväni matkaan ja jäivät kiinni.
Toinen suhde oli väkivaltaisen psykopaatin kanssa. Henkeni oli uhattuna kymmeniä kertoja, ennenkuin pääsin pakenemaan salaa lasteni kanssa.
Erosta on jo viisi vuotta. Haluaisin niin kovasti parisuhteeseen _tavallisen_ miehen kanssa, sellaisen joka on kiltti ja rauhallinen, ei petä, ei lyö, on tukena ja turvana. Sellaisen jota ei tarvitse pelätä. Sellaisen, miltä sinun miehesi kuulostaa. Sellaisia miehiä tuntuu vain olevan hyvin harvassa, en ole onnistunut löytämään.

Ymmärrätkö miten onnekas olet? Vaikka rakkaus ei roihuakaan, sinulla on silti siinä sellainen aarre, josta monet vain haaveilevat saamatta sitä koskaan. Ihan kuten minä. Älä luovu aarteestasi, menetät enemmän kuin saat jos sen teet.

Kauniita sanoja, kiitos. Olen pahoillani sun kokemuksista Toki ymmärrän että mulla asiat niin paljon paremmin kuin monella muulla. Hyvä mies, terveet lapset, kaunis oma koti, työpaikka molemmilla. Mutta silti....... Olen niin yksin. Kun sitä kaipaa vertaistaan keskustelijaa, turvallista kumppania joka joskus sanoisi miten tehdään. Kun mä vastaan kaikesta yksin, arjesta ja juhlasta. Kotitöistä, matkoista, lasten hoidoista, siis ihan kaiken suunnittelu- ja ajatustyön teen minä. Mies vain on ja möllöttää täällä, tekee tosin jotain "miestentöitä", mutta henkisesti olen yksin. Me ei keskustella, ei hemmotella toisiamme (jos täällä joku hemmottelisi, se olisin minä, aina minä. Mies ei mitään keksi eikä ehkä haluakaan, en tiedä... ). Joskus jos jossain päästään kaksin olemaan, se ei tunnu miltään. Miehen mielestä kaikki spesiaali "aikuisten kiva" on teennäistä ja turhaa. Mitään yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita ei ole. Ymmärrän että alkuhuma ei kestä, en sitä kaipaakaan, vaan sellaista hiljaista vakaata rakastamista. Sitä en tunne, en tunne mitään. Surua ja epätoivoa vain tylsän ja turhan tulevaisuden takia.

 

[vieras]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

Mun on ihan pakko kysyä, että JOS suhde on päällisin puolin kunnossa ja hyvä, niin kuin ap:lla, niin miksi itseänsä ei kannata uhrata, mutta pienet lapset pitää uhrata???? Itse ajattelen, että uhraan ennemmin itseni kuin lapseni ja yllä mainittu ajattelutapa kuvastaa minulle kamalaa itsekkyyttä.

 

[ap]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

Niin totta tämäkin. Mutta oikein itkettää ajatuskin että hajottaisin lapsilta perheen ja "veisin isän" joka heille hirveän tärkeä. Ja toisaalta mietin millaisen kuvan parisuhteesta he saavat kun äiti ja isä eivät koskaan puhu tai pussaa tai sylittele. Luultavasti jahkaan näitä asioita hamaan loppuun, uhraan itseni ja tunteeni että lapsilla pysyisi perhe ja koti ehjänä.

 

[ap]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

Mun on ihan pakko kysyä, että JOS suhde on päällisin puolin kunnossa ja hyvä, niin kuin ap:lla, niin miksi itseänsä ei kannata uhrata, mutta pienet lapset pitää uhrata???? Itse ajattelen, että uhraan ennemmin itseni kuin lapseni ja yllä mainittu ajattelutapa kuvastaa minulle kamalaa itsekkyyttä.

Tämä on vaikea asia. Kumpi siten on tärkeämpää, oma hyvä olo vai lasten ehjä, mutta surullinen perhe. Sehän tässä painaakin. Ilman lapsia valinta olisi helppo. Kadun tosissani etten ennen heitä miettinyt tätä asiaa kuntoon, nyt makaan kuin petaan.

 

[Cassyput]

Olen niin yksin. Kun sitä kaipaa vertaistaan keskustelijaa, turvallista kumppania joka joskus sanoisi miten tehdään. Kun mä vastaan kaikesta yksin, arjesta ja juhlasta. Kotitöistä, matkoista, lasten hoidoista, siis ihan kaiken suunnittelu- ja ajatustyön teen minä. Mies vain on ja möllöttää täällä, tekee tosin jotain "miestentöitä", mutta henkisesti olen yksin. Me ei keskustella, ei hemmotella toisiamme (jos täällä joku hemmottelisi, se olisin minä, aina minä. Mies ei mitään keksi eikä ehkä haluakaan, en tiedä... ). Joskus jos jossain päästään kaksin olemaan, se ei tunnu miltään. Miehen mielestä kaikki spesiaali "aikuisten kiva" on teennäistä ja turhaa. Mitään yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita ei ole. Ymmärrän että alkuhuma ei kestä, en sitä kaipaakaan, vaan sellaista hiljaista vakaata rakastamista. Sitä en tunne, en tunne mitään. Surua ja epätoivoa vain tylsän ja turhan tulevaisuden takia.

Oletko sä kertonut sun miehelle esim. tämän?

 

[Hudjuke]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

Mun on ihan pakko kysyä, että JOS suhde on päällisin puolin kunnossa ja hyvä, niin kuin ap:lla, niin miksi itseänsä ei kannata uhrata, mutta pienet lapset pitää uhrata???? Itse ajattelen, että uhraan ennemmin itseni kuin lapseni ja yllä mainittu ajattelutapa kuvastaa minulle kamalaa itsekkyyttä.

Ne lapset ei oo ikuisesti pieniä ja tunteeton parisuhde vanhempien välillä ei ole hyvä esimerkki lapsille! Eikä lapset taatusti halua aikuisena sitä katkeraa elämänsä uhrannutta äitiä!!!

 

[ap]

Olen niin yksin. Kun sitä kaipaa vertaistaan keskustelijaa, turvallista kumppania joka joskus sanoisi miten tehdään. Kun mä vastaan kaikesta yksin, arjesta ja juhlasta. Kotitöistä, matkoista, lasten hoidoista, siis ihan kaiken suunnittelu- ja ajatustyön teen minä. Mies vain on ja möllöttää täällä, tekee tosin jotain "miestentöitä", mutta henkisesti olen yksin. Me ei keskustella, ei hemmotella toisiamme (jos täällä joku hemmottelisi, se olisin minä, aina minä. Mies ei mitään keksi eikä ehkä haluakaan, en tiedä... ). Joskus jos jossain päästään kaksin olemaan, se ei tunnu miltään. Miehen mielestä kaikki spesiaali "aikuisten kiva" on teennäistä ja turhaa. Mitään yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita ei ole. Ymmärrän että alkuhuma ei kestä, en sitä kaipaakaan, vaan sellaista hiljaista vakaata rakastamista. Sitä en tunne, en tunne mitään. Surua ja epätoivoa vain tylsän ja turhan tulevaisuden takia.

Oletko sä kertonut sun miehelle esim. tämän?

En näin monin sanoin. Kuten totesin, hän ei osaa eikä halua puhua mitään millä on todella väliä, kasvatuksen tulosta luulavasti. Hänen kodissaan olen huomannut tyylin, että julkisivu kunnossa, mutta kakarat suu kiinni jos ei mitään kysytä. Jos joskus yritän aloittaa jonkun "tunnekeskustelun", mies menee lukkoon, lähes suuttuu, vaihtaa puheenaihetta ja/tai poistuu paikalta. Hän vaan elää ja porskuttaa eteenpäin miettimättä tai analysoimatta tunteita sen enmpää.

 

[Cassyput]

Olen niin yksin. Kun sitä kaipaa vertaistaan keskustelijaa, turvallista kumppania joka joskus sanoisi miten tehdään. Kun mä vastaan kaikesta yksin, arjesta ja juhlasta. Kotitöistä, matkoista, lasten hoidoista, siis ihan kaiken suunnittelu- ja ajatustyön teen minä. Mies vain on ja möllöttää täällä, tekee tosin jotain "miestentöitä", mutta henkisesti olen yksin. Me ei keskustella, ei hemmotella toisiamme (jos täällä joku hemmottelisi, se olisin minä, aina minä. Mies ei mitään keksi eikä ehkä haluakaan, en tiedä... ). Joskus jos jossain päästään kaksin olemaan, se ei tunnu miltään. Miehen mielestä kaikki spesiaali "aikuisten kiva" on teennäistä ja turhaa. Mitään yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita ei ole. Ymmärrän että alkuhuma ei kestä, en sitä kaipaakaan, vaan sellaista hiljaista vakaata rakastamista. Sitä en tunne, en tunne mitään. Surua ja epätoivoa vain tylsän ja turhan tulevaisuden takia.

Oletko sä kertonut sun miehelle esim. tämän?

En näin monin sanoin. Kuten totesin, hän ei osaa eikä halua puhua mitään millä on todella väliä, kasvatuksen tulosta luulavasti. Hänen kodissaan olen huomannut tyylin, että julkisivu kunnossa, mutta kakarat suu kiinni jos ei mitään kysytä. Jos joskus yritän aloittaa jonkun "tunnekeskustelun", mies menee lukkoon, lähes suuttuu, vaihtaa puheenaihetta ja/tai poistuu paikalta. Hän vaan elää ja porskuttaa eteenpäin miettimättä tai analysoimatta tunteita sen enmpää.

Kyllä sun pitäis jotenkin saada se ymmärtämään, mitä on edessä jos se ei yhtään pysty muuttamaan käytöstään. Älä tyydy vihjailemaan, vaan sano suoraan miten asiat ovat. Ei sun tarvitse puhua rumasti tai muuta, kerro vain että sinä kaipaat nyt muutosta. Sitten kerrot millaista muutosta. Lopuksi selität mitä seuraa jos muutosta ei tule.

Tee selväksi että sinä HALUAT ehdottomasti pelastaa suhteenne, mutta en pysty siihen yksin. Tämä siksi, ettei miehestä tunnu että häntä kiristetään.

 

[ap]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

Mun on ihan pakko kysyä, että JOS suhde on päällisin puolin kunnossa ja hyvä, niin kuin ap:lla, niin miksi itseänsä ei kannata uhrata, mutta pienet lapset pitää uhrata???? Itse ajattelen, että uhraan ennemmin itseni kuin lapseni ja yllä mainittu ajattelutapa kuvastaa minulle kamalaa itsekkyyttä.

Ne lapset ei oo ikuisesti pieniä ja tunteeton parisuhde vanhempien välillä ei ole hyvä esimerkki lapsille! Eikä lapset taatusti halua aikuisena sitä katkeraa elämänsä uhrannutta äitiä!!!

No eivät taatusti. Tämä kun on alkanut jo vaikuttaa mun suhteeseen lapsiin.Olen väsynyt ja uupunut, kyllästynyt ja yksin. Huudan ja mesoan lapsille jotka liian pieniä ymmärtämään mistä puhun. Joille ei edes saisi tällaisia asioita puhua koska eivät niitä pysty sulattamaan. Eikä ole heidän syynsä tämä tilanne. Eikä ainakaan heidän tehtävänsä korjata sitä!!

 

[vieras]

Tämä on vaikea asia. Kumpi siten on tärkeämpää, oma hyvä olo vai lasten ehjä, mutta surullinen perhe. Sehän tässä painaakin. Ilman lapsia valinta olisi helppo. Kadun tosissani etten ennen heitä miettinyt tätä asiaa kuntoon, nyt makaan kuin petaan.

Oletteko puineet keskenänne sinua vaivaavat asiat halki ja puhki niin että miehesi TODELLA ymmärtää, mikä sinua hiertää? Jos miehesi on fiksu, hän yrittää esim. harrastaa tai tehdä jotain yhdessä kanssasi eikä pidä sitä "turhana" vaan sinulle tärkeänä juttuna -se vaatii kuitenkin sen, että sanot sen suoraan miehelle.

Mulle tärkeämpää olisi pienten lasten ehjä perhe. Vanhemmat ovat aikuisia, joiden oletan olevan sen verran kypsiä, että yrittävät yhdessä etsiä ratkaisut ongelmiinsa. Varsinkin jos kyseessä ei ole lasten elämää ja terveyttä vaarantavat tai haittaavat ongelmat (väkivaltaisuus, päiteet tms), pitäisi jonkinnäköinen ratkaisu olla mahdollinen perhettä rikkomatta. Mutta tämä on vain minun tapani ajatella, minulle lapset ovat tärkeintä, ja joku muu ajattelee varmaan toisin . Mieti, mikä sulle on tärkeintä ja mitä voisit tehdä sen hyväksi.

 

[Cassyput]

Mulle tärkeämpää olisi pienten lasten ehjä perhe. Vanhemmat ovat aikuisia, joiden oletan olevan sen verran kypsiä, että yrittävät yhdessä etsiä ratkaisut ongelmiinsa. Varsinkin jos kyseessä ei ole lasten elämää ja terveyttä vaarantavat tai haittaavat ongelmat (väkivaltaisuus, päiteet tms), pitäisi jonkinnäköinen ratkaisu olla mahdollinen perhettä rikkomatta.

Täysin samaa mieltä. Mutta silti, ei ap voi pitää yksin perhettä kasassa, jos miehellä ei ole edes halua yrittää miellyttää kumppaniaan.

 

[ap]

Olen niin yksin. Kun sitä kaipaa vertaistaan keskustelijaa, turvallista kumppania joka joskus sanoisi miten tehdään. Kun mä vastaan kaikesta yksin, arjesta ja juhlasta. Kotitöistä, matkoista, lasten hoidoista, siis ihan kaiken suunnittelu- ja ajatustyön teen minä. Mies vain on ja möllöttää täällä, tekee tosin jotain "miestentöitä", mutta henkisesti olen yksin. Me ei keskustella, ei hemmotella toisiamme (jos täällä joku hemmottelisi, se olisin minä, aina minä. Mies ei mitään keksi eikä ehkä haluakaan, en tiedä... ). Joskus jos jossain päästään kaksin olemaan, se ei tunnu miltään. Miehen mielestä kaikki spesiaali "aikuisten kiva" on teennäistä ja turhaa. Mitään yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita ei ole. Ymmärrän että alkuhuma ei kestä, en sitä kaipaakaan, vaan sellaista hiljaista vakaata rakastamista. Sitä en tunne, en tunne mitään. Surua ja epätoivoa vain tylsän ja turhan tulevaisuden takia.

Oletko sä kertonut sun miehelle esim. tämän?

En näin monin sanoin. Kuten totesin, hän ei osaa eikä halua puhua mitään millä on todella väliä, kasvatuksen tulosta luulavasti. Hänen kodissaan olen huomannut tyylin, että julkisivu kunnossa, mutta kakarat suu kiinni jos ei mitään kysytä. Jos joskus yritän aloittaa jonkun "tunnekeskustelun", mies menee lukkoon, lähes suuttuu, vaihtaa puheenaihetta ja/tai poistuu paikalta. Hän vaan elää ja porskuttaa eteenpäin miettimättä tai analysoimatta tunteita sen enmpää.

Kyllä sun pitäis jotenkin saada se ymmärtämään, mitä on edessä jos se ei yhtään pysty muuttamaan käytöstään. Älä tyydy vihjailemaan, vaan sano suoraan miten asiat ovat. Ei sun tarvitse puhua rumasti tai muuta, kerro vain että sinä kaipaat nyt muutosta. Sitten kerrot millaista muutosta. Lopuksi selität mitä seuraa jos muutosta ei tule.

Tee selväksi että sinä HALUAT ehdottomasti pelastaa suhteenne, mutta en pysty siihen yksin. Tämä siksi, ettei miehestä tunnu että häntä kiristetään.

Näinhän sen pitäisi käydä. Se että mies kuuntelisi ja alkaisi jotain myös tehdä vaatisi kuitenkin totaalisen muutoksen ihan jo perusluonteeseen. Mahtaako onnistua. Nyt vasta itsekin alan tajuta miten massiivisen virheen olen tehnyt Eihän meillä oikeasti ole mitään yhteistä.

 

[ap]

No niin, lapset heräsi päikkäreiltä. Pitää mennä, mies kun ei ole kotonakaan

 

[Cassyput]

:hug:

 

[Hudjuke]

Mulla oli hyvin samanlainen suhde kesti 8 vuotta ja siitä 5 mulla oli samat fiilikset kun sulla. Sit lähdin 2 pienen lapsen kanssa ja päivääkään en oo katunu. Nyt mulla on uus mies ja vielä 5 vuoden jälkeenkin rakkaus roihuaa voimakkaana mun sydämessä. Jokainen ihminen ansaitsee sen tunteen myös sinä! Älä uhraa itseäsi!!!!

Mun on ihan pakko kysyä, että JOS suhde on päällisin puolin kunnossa ja hyvä, niin kuin ap:lla, niin miksi itseänsä ei kannata uhrata, mutta pienet lapset pitää uhrata???? Itse ajattelen, että uhraan ennemmin itseni kuin lapseni ja yllä mainittu ajattelutapa kuvastaa minulle kamalaa itsekkyyttä.

Ne lapset ei oo ikuisesti pieniä ja tunteeton parisuhde vanhempien välillä ei ole hyvä esimerkki lapsille! Eikä lapset taatusti halua aikuisena sitä katkeraa elämänsä uhrannutta äitiä!!!

No eivät taatusti. Tämä kun on alkanut jo vaikuttaa mun suhteeseen lapsiin.Olen väsynyt ja uupunut, kyllästynyt ja yksin. Huudan ja mesoan lapsille jotka liian pieniä ymmärtämään mistä puhun. Joille ei edes saisi tällaisia asioita puhua koska eivät niitä pysty sulattamaan. Eikä ole heidän syynsä tämä tilanne. Eikä ainakaan heidän tehtävänsä korjata sitä!!

Tiedän voi teidän niin hyvin meilläkin lapset kärsivät silloin tilanteesta. Lapsilla on edelleen hyvä suhde isäänsä ja mekin ex miehen kanssa tullaan juttuun nykyään ihan hyvin. Minunkaan ex mieheni ei pystynyt koskaan puhumaan mistään ei edes silloin kun sanoin että lähden! Olen tullut siihen tulokseen etteivät kaikki ihmiset sovi toisilleen, vaikka mitä tekisi.

 

[vieras]

Kyllä sun pitäis jotenkin saada se ymmärtämään, mitä on edessä jos se ei yhtään pysty muuttamaan käytöstään. Älä tyydy vihjailemaan, vaan sano suoraan miten asiat ovat. Ei sun tarvitse puhua rumasti tai muuta, kerro vain että sinä kaipaat nyt muutosta. Sitten kerrot millaista muutosta. Lopuksi selität mitä seuraa jos muutosta ei tule.

Tee selväksi että sinä HALUAT ehdottomasti pelastaa suhteenne, mutta en pysty siihen yksin. Tämä siksi, ettei miehestä tunnu että häntä kiristetään.

Olen samaa mieltä "Cassyn" kanssa. Sinun tosiaan täytyy keskustella miehesi kanssa. Yksi tai kaksikaan kertaa ei kenties riitä vaan miehesi vaikuttaa ihmiseltä, joka vaatii hieman "pehmittelyä". Mutta joka tapauksessa teidän täytyy "Nostaa kissa pöydälle". Jos hän yksinkertaisesti ei kykene juttelemaan, kirjoita kirje, jossa kerrot ajatuksesi (suoraan mutta nätisti) ja lähde vaikka mummolaan/kylpylään, mihin tahansa, jotta mies saa rauhassa lukea ja sulatella sanojasi.

 

[BDT]

Koko ketjua en lukenut , aavistan osan apn fiiliksista. Mutta elama muuttuu, ihmiset muuttuu. Toista ei voi muuttaa mutta omaa asennoitumista voi. On kurjaa jos tuntuu etta tekee itse aina kaikki aloitteet parisuhteessa. Minustakin tuntui silta joskus. Mutta vain tuntui. Pitemman liiton aikana ihmiset alkavat kasvaa itsenaankin eivat pelkastaan siina toisen ymparilla. Mita jos tekisit itsesi kanssa sopimuksen etta katsot tilannetta nyt vuoden, yrita olla mahdollisimman neutraali ja yrita tietoisesti olla toistamatta samaa keskustelukuvioita kotona, yrita itse paasta omasta roolistasi eroon hienovaraisesti, toimi eri tavalla. Toimi niin kuin haluaisit, ei niin kuin koet etta miehesi OLETTAA sinun toimivan koska olet niin aina toiminut. Yllata kaiken uhallakin miehesi. Lahde vaikka ystaviesi kanssa lyhyelle lomalle etta saat irtioton ja sen jalkeen yrita tietoisesti toimia oikein. Lue itsetutkiskeluoppaita, kirjallisuutta. Siella on paljon huuhaata mutta paljon asiaa. Parisuhteessa on joskus kyse siita etta on tyytymaton itseensa mutta on helpompi ajatella etta se toinenkin onkin se tupajumi ja syypaa kaikkeen. Mieti asiaa, aloitus taalla on jo hyva alku.

 

[vieras]

Voi tiedän tuon tunteen. Juuri tässä harkitsen lähtemistä nykyisestä suhteesta =( Edellinen suhde oli miehen kanssa joka joutui vankilaan yhdessä olomme aikana, vuoden jaksoin käydä katsomassa mutta sitten riitti. Jotenkin oli helpompi erota kun toinen oli "poissa".

Nykyisen kanssa olen yrittänyt keskustella tulevasta mutta eipä tunnu kiinnostavan. Minä saan hoitaa kodin, lapset ja arkiasiat. Olisi ihana saada joskus omaa aikaa...