T
tupahiiri
Vieras
Vaikea kysymys sillä toiveet, odotukset ja ihanteet muuttuu sen mukaan kun saa elämänkokemusta mutta tarkoitan sitä aikaa kun ei ollut vielä ainuttakaan poikaystävää johon olisi voinut verrata. Itse elin slillai pitkän nuoruuden ilman poikia sillä enimmäkseen pelkäsin niitä (ja myös inhosin), koska ne olivat joko ihan muksuja, haisivat pahalle ja metelöivät tai sitten olivat jotain mamman poikia. Ajattelin että ddottaa ja näin jälkeenpäin olen ajatellu että olenhan ollu perkeleen fiksu silloin. Oikeesti olinhan täysin oikeessa., pojat olivat täysi muksuja on ikää sitten 15 tai 17 ei se ikä yleensä kerro mitään ja ainakin meillä päin olivat niin juntteja ettei mitään käytöstapoja. (en ole siis kokenut helsingin hienostokasvatettuja poikia). juntista pitäjältä pohjanmaalta vaan.
Tuohon varsinaiseen aiheeseen. yleensä me vaan keksimme huonoja puolia puolisoistamme jotka olemme vihillä valinneet ja sitten alkaa se arki jolloin aina ei ole myötämäkeä. Näin hassun unen seurustelun alkuajoistamme - siis ne jotka jää alitajuntaan, mutta unhohtaa. Tunsin itseni täydeksi toopeksi, mikesen osaa häntä enää arvostaa niinkuin silloin? Toki siihen vaikuttaa se mantra minkä opettelin jo nuorena, pojat ovat muksuja eivätkä ansaitse kunnioitustani. Välillä kun miehestäni näkyy se puoli (kaikissa mieheissä on se lapsellinen puoli) niin silloin alkaa keittää. Kuitenkin hän on kaikki mitä olen koskaan haaveillut ja toivonut enkä käsitä että ihan oikeasti hän on minun ja haluaa olla kanssani todellakin joka tavalla.
Pidän itseäni epäonnisena, olen aina pitänyt. esimerkiksi jo nuorena kun kavereilla oli kaikilla poikaystävät ajatelin ihan oikeesti ettei ne ole minua varten, olen liian ruma, epäonnistunut ja vaikka mitä. Kesti aikansa, piti kasvaa aikuseksi ennenkuin sain vähän itseluottamusta. ensimmäiset tuttavuudet olivat vääriä minull mutta jostakin piti aloittaa. Nuorena myöskin ne epäsopivat tuttavuudet eivät ole hukkaan laitettua aikaa, aina oppii jotain samalla itsestään ja on hyödyksi oppia tuntemaan erilaisia ihmisiä.
Tuohon varsinaiseen aiheeseen. yleensä me vaan keksimme huonoja puolia puolisoistamme jotka olemme vihillä valinneet ja sitten alkaa se arki jolloin aina ei ole myötämäkeä. Näin hassun unen seurustelun alkuajoistamme - siis ne jotka jää alitajuntaan, mutta unhohtaa. Tunsin itseni täydeksi toopeksi, mikesen osaa häntä enää arvostaa niinkuin silloin? Toki siihen vaikuttaa se mantra minkä opettelin jo nuorena, pojat ovat muksuja eivätkä ansaitse kunnioitustani. Välillä kun miehestäni näkyy se puoli (kaikissa mieheissä on se lapsellinen puoli) niin silloin alkaa keittää. Kuitenkin hän on kaikki mitä olen koskaan haaveillut ja toivonut enkä käsitä että ihan oikeasti hän on minun ja haluaa olla kanssani todellakin joka tavalla.
Pidän itseäni epäonnisena, olen aina pitänyt. esimerkiksi jo nuorena kun kavereilla oli kaikilla poikaystävät ajatelin ihan oikeesti ettei ne ole minua varten, olen liian ruma, epäonnistunut ja vaikka mitä. Kesti aikansa, piti kasvaa aikuseksi ennenkuin sain vähän itseluottamusta. ensimmäiset tuttavuudet olivat vääriä minull mutta jostakin piti aloittaa. Nuorena myöskin ne epäsopivat tuttavuudet eivät ole hukkaan laitettua aikaa, aina oppii jotain samalla itsestään ja on hyödyksi oppia tuntemaan erilaisia ihmisiä.
Mm. sosiaalinen ja aivan ihana mua kohtaan. Lisäksi tukee ja lohduttaa silloin kun tarvii.
Mut sit noin niin kuin henkisemmiltä ominaisuuksilta niin joo. Puolisoni vastaa hyvinkin toiveitani. <3
Ei löytynyt ole sellainen kuin Harlequin kirjoissa. Ei mun mies ole maailman komein, pisin, sexyin, lihaksikkain, rikkain eikä miehekkäin. Ei lähellekään! 
Mutta luonteeltaan on kyllä sitä mitä toivoin: kiltti, sosiaalinen ja hyvä isä 
