Onnellinen parisuhde - vihdoin!

[Vaihtelun vuoksi]

Olen oman osani viettänyt tällä palstalla, jo vuosikausia, kysyen neuvoja ongelmiini ja epäonnisiin miessuhteisiin. On ollut idioottia ja luonnehäiriöistä, ja näin jälkikäteen tajuan miksi suhteet eivät ole toimineet. Niin monet itkut on itketty ja raivostumiset raivostuttu, etten ole pysynyt laskuissa mukana.

Ystävillä on ollut onnellisia suhteita, mutta olin vakuuttunut siitä, että ne eivät ole minua varten tai eivät taatusti ole NIIN onnellisia, kuin miltä näyttävät (oli osa omista suhteistanikin päältäpäin katsottuna ns. täydellisiä).

Yksi avioerokin on tullut koettua ja siitä otettua opikseen.

Ja sitten kaikki muuttui.

Paras ystäväni jo vuosikausia on ollut eräs mieshenkilö, jonka kanssa olen tuntenut sielujen sympatiaa. Olemme olleet läheisiä ja pitäneet paljon yhteyttä, mutta ikinä meillä ei ole ollut mitään seksuaalista tai muuta kuin platonista ystävyyttä. Noin vuosi sitten puhuimme paljon siitä, miksi itse asiassa emme ikinä ole päätyneet yhteen parina ja emme oikeastaan keksineet muuta syytä kuin sen, ettemme halunneet pilata ystävyyttä. Hän on tahollaan ollut kihloissa ym, eli kummallakin on ollut suhteita, ja ystävyys on säilynyt siinä sivussa.

Päätimme vaihtaa "vain" ystävyyden parisuhteeseen ja olen niin onnellinen, etten ikinä olisi voinut kuvitella! En ole oikeasti uskonut, että parisuhde voi olla näin ihanaa ja ongelmatonta. Tunnemme toisemme läpikotaisin, luemme miltei toistemme ajatuksia. Meillä on sama arvomaailma, samanlaiset mieltymykset esim. ruokien ja sisustuksen suhteen, mies on hyvännäköinen, älykäs, tekee superhyvää ruokaa, siivoaa, osaa keskustella ja rakastaa keskustelemista, seksi toimii mielettömän hyvin jne jne. Meillä on osin yhteisiä harrastuksia, osin taas teemme eri asioita, jottei yhdessäolo mene pelkästään kotona nyhjäämiseksi. Tosin rehellisesti sanottuna mieheni seura on parhainta ja mielenkiintoisinta mihin olen ikinä törmännyt eli pitää välillä pakottaa itsensä muiden ihmisten ilmoille...

Arkielämämme soljuu eteenpäin miltei itsestään ja luonteemme sopivat hyvin yhteen. Meillä on täysin selvää se, että elämme yhdessä loppuelämämme, ja tiedän, että kerrankin minulla on mies, joka ei petä ja tiedän, että en voisi itse ikinä pettää häntä. Luotan häneen 100% ja hän on paras ystäväni, ollut jo vuosia.

Halusin kirjoittaa tämän "tarinan" ikäänkuin rohkaisuksi sille, että vaikka parisuhderintamalla tuntuisi epäonniselta, mikään ei ole mahdotonta. Olen joutunut käymään läpi raskaan terapian ja analysoimaan mikä meni pieleen aiemmissa suhteissani ja omassa elämässäni, enkä olisi ikinä uskonut, että elämän suuri Rakkaus löytyy näin läheltä.

Elämä on todella yllätyksiä täynnä!

 

[sorry vaan]

"...mies on hyvännäköinen, älykäs, tekee superhyvää ruokaa, siivoaa, osaa keskustella ja rakastaa keskustelemista..."

Kuulostaa homolta.

 

[Heräämisiä]

Herää kysymys, miksi molemmat tyytyivät "vain ystävään". Läheisriippuvaisiako jotka nyt uskottelevat itsellen ties mitä. Uskon minkin siihen, että ystävyys voi johtaa rakkauteen, mutta että ihan sovitaan, että aletaan parisuhteeseen vaikkei ole mitään kipinää. No way! Sano mun sanoneen, että tuut puolen vuoden - vuoden kuluttua taas elleihin itkemään, kuinka mies lähti ja sinä jäit yksin.

 

[Vaihtelun vuoksi]

Herää kysymys, miksi molemmat tyytyivät "vain ystävään". Läheisriippuvaisiako jotka nyt uskottelevat itsellen ties mitä. Uskon minkin siihen, että ystävyys voi johtaa rakkauteen, mutta että ihan sovitaan, että aletaan parisuhteeseen vaikkei ole mitään kipinää. No way! Sano mun sanoneen, että tuut puolen vuoden - vuoden kuluttua taas elleihin itkemään, kuinka mies lähti ja sinä jäit yksin.

Sisälukutaidolle lienee tarvetta:

Emme tyytyneet "vain" ystävään, vaan meidän olisi pitänyt tajuta tämä jo vuosia sitten. Olemme tulleet aina hyvin toimeen, mutta juuri sen takia emme ole kumpikaan rohjenneet ottaa suhdetta puheeksi, kun emme ole halunneet pilata ystävyyttä sillä, jos suhde ei toimisikaan. Ja miten hienoa on huomata, että se toimii!

Ja mitä tulee toisen kommentaattorin homo-epäilyksiin; minulla on ns. varmaa tietoa, että kyseessä on ihan pesunkestävä hetero. Melkein liian hyvää ollakseen totta, mutta joskus käy todella hyvä tuuri!

 

[Vaihtelun vuoksi]

Tarkennan vielä, että kipinää todellakin riittää, mutta se ei ole ollut ystävyytemme agendalla aiemmin, koska olemme olleet sitoutuneita kulloisiinkin suhteisiin. Ystäväpiirimme on ehkä nähnyt tämän jo vuosia sitten, koska lähinnä kommenttina on ollut "vihdoin, tätä on odotettu jo vuosia". Eli vain me itse olemme olleet sokeita tilanteelle.

En usko, että suhteemme olisi kestänyt 8 vuotta sitten, mutta nyt kun kumpikin on tehnyt toisaalla virhearviointeja muissa suhteissa ym, sitä tietää mitä haluaa ja mitä ei halua. Eli nyt osaa oikeasti arvostaa toista aivan eri tavalla kuin ehkä aiemmin, kun nuorempana pitää asioita ehkä itsestään selvyytenä. Olemme kumpikin kasvaneet ihmisinä paljon, ja voineet tutustua toisiimme ja toistemme elämänpolkuihin yli 10 vuoden ajan, joten ajan "haaskaus" ei harmita.

 

[niineli]

Itse olen juuri siinä tilanteessa, että usko rakkauteen on melkein mennyt (ero pitkästä suhteesta), mutta kiitos viestistäsi Jaksan kai vaan uskoa ja uskoa, koska tiedän ja näen ympärilläni, että sellaista voi tapahtua. On niin ihanaa kun näillä netin palstoilla voi lukea myös onnellisista asoista!

 

[Missäs oli kemia!!]

Se kipinä on tullut tekohengityksen avulla, olette pakottaneet itsenne ihastumaan" toisiinne. Kyllä se siitä. Toivottavasti voitte jatkaa ystävinä, mitä en tod. usko.

Kemiaa ja kipinää joko on, tai ei. Itsehypnoosi ei kestä.

 

[Henkari]

Se kipinä on tullut tekohengityksen avulla, olette pakottaneet itsenne ihastumaan" toisiinne. Kyllä se siitä. Toivottavasti voitte jatkaa ystävinä, mitä en tod. usko.

Kemiaa ja kipinää joko on, tai ei. Itsehypnoosi ei kestä.

Täällä on sitten turha odottaa, että joku haluaisi vain myötäelää toisen onnessa ja kirjoittaa kannustavasti. Turha Sinun on kenenkään mieltä pahoittaa vain sen takia, että Sinulla itselläsi on ilmeisesti paha olla?

 

[Onni]

Kannustan teitä jaksaa elää onnellista elämää, vaikka huonoa palautettakin tulee.

Itsekin olen kiinnittänyt tuohon huomiota, ettei monikaan osaa elää toisten onnessa mukana.

Tuottaahan onnellisten parien näkeminenkin minulle jo onnellisuudentunteen.

 

[toisinpäin]

Olen oman osani viettänyt tällä palstalla, jo vuosikausia, kysyen neuvoja ongelmiini ja epäonnisiin miessuhteisiin. On ollut idioottia ja luonnehäiriöistä, ja näin jälkikäteen tajuan miksi suhteet eivät ole toimineet. Niin monet itkut on itketty ja raivostumiset raivostuttu, etten ole pysynyt laskuissa mukana.

Ystävillä on ollut onnellisia suhteita, mutta olin vakuuttunut siitä, että ne eivät ole minua varten tai eivät taatusti ole NIIN onnellisia, kuin miltä näyttävät (oli osa omista suhteistanikin päältäpäin katsottuna ns. täydellisiä).

Yksi avioerokin on tullut koettua ja siitä otettua opikseen.

Ja sitten kaikki muuttui.

Paras ystäväni jo vuosikausia on ollut eräs mieshenkilö, jonka kanssa olen tuntenut sielujen sympatiaa. Olemme olleet läheisiä ja pitäneet paljon yhteyttä, mutta ikinä meillä ei ole ollut mitään seksuaalista tai muuta kuin platonista ystävyyttä. Noin vuosi sitten puhuimme paljon siitä, miksi itse asiassa emme ikinä ole päätyneet yhteen parina ja emme oikeastaan keksineet muuta syytä kuin sen, ettemme halunneet pilata ystävyyttä. Hän on tahollaan ollut kihloissa ym, eli kummallakin on ollut suhteita, ja ystävyys on säilynyt siinä sivussa.

Päätimme vaihtaa "vain" ystävyyden parisuhteeseen ja olen niin onnellinen, etten ikinä olisi voinut kuvitella! En ole oikeasti uskonut, että parisuhde voi olla näin ihanaa ja ongelmatonta. Tunnemme toisemme läpikotaisin, luemme miltei toistemme ajatuksia. Meillä on sama arvomaailma, samanlaiset mieltymykset esim. ruokien ja sisustuksen suhteen, mies on hyvännäköinen, älykäs, tekee superhyvää ruokaa, siivoaa, osaa keskustella ja rakastaa keskustelemista, seksi toimii mielettömän hyvin jne jne. Meillä on osin yhteisiä harrastuksia, osin taas teemme eri asioita, jottei yhdessäolo mene pelkästään kotona nyhjäämiseksi. Tosin rehellisesti sanottuna mieheni seura on parhainta ja mielenkiintoisinta mihin olen ikinä törmännyt eli pitää välillä pakottaa itsensä muiden ihmisten ilmoille...

Arkielämämme soljuu eteenpäin miltei itsestään ja luonteemme sopivat hyvin yhteen. Meillä on täysin selvää se, että elämme yhdessä loppuelämämme, ja tiedän, että kerrankin minulla on mies, joka ei petä ja tiedän, että en voisi itse ikinä pettää häntä. Luotan häneen 100% ja hän on paras ystäväni, ollut jo vuosia.

Halusin kirjoittaa tämän "tarinan" ikäänkuin rohkaisuksi sille, että vaikka parisuhderintamalla tuntuisi epäonniselta, mikään ei ole mahdotonta. Olen joutunut käymään läpi raskaan terapian ja analysoimaan mikä meni pieleen aiemmissa suhteissani ja omassa elämässäni, enkä olisi ikinä uskonut, että elämän suuri Rakkaus löytyy näin läheltä.

Elämä on todella yllätyksiä täynnä!

Sinulle ja miesystävällesi lämpimät onnittelut!

Ystävyyshän on hyvä pohja parisuhteelle. Vaikuttaa, että molemmat olette melko varovaisia luonteeltanne, jos olette aiemmin ajatelleet, ettette halua pilata ystävyyttä aloittamalla suhdetta keskenänne... Itse ajattelen, että tärkeintä on rakkaus kuitenkin ja sen vuoksi uhraisi aika paljonkin.

Itse olen aloittanut tutustumisen mieheen, jonka kanssa kemiat kolahtivat jo ennen tapaamista (nettideittisivustolta löydetty), juttu luisti ja kiinnostus heräsi. Ensimmäinen tapaaminen oli ihana ja molemmat ihastuivat, minä vähän varovaisemmin. Nyt takana pitkästä välimatkasta huolimatta kaksi tapaamisviikonloppua kahden viikon välein ja tunteemme vain syvenevät.

Molemmilla on takanaa pitkä avoliitto ja sen jälkeen useita pieleenmenneitä suhteita. Siksi molemmat ovat nyt halukkaita panostamaan todella tähän suhteeseen. Turhia pelkoja ei kannata maalailla seinille vaan antaa meille mahdollisuus hyvään ja kestävään suhteeseen! Ja kuten itsekin sanoit, joskus aiemmin moni asia suhteessa on ollut tavallaan itsestäänselvää. Vasta iän ja kokemuksen myötä oppii sen tosiasian, että suhdetta todella on hoidettava ja kunnioitus on tärkeintä suhteessa.

Ja tämäkin mies on erittäin älykäs, kivannäköinen, urheilija, varakas ja vaikka mitä. Siksi itselläni onkin varovaisempi asenne tähän kaikkeen. Maailmaa nähnyt charmikas mies...mitä hän näkee minussa ? Mutta hän on aivan täysillä rakastanut ja haluaa minut. Eikä vain hetkeksi vaan unelmana yhteinen tulevaisuus. Onnellisempi en voisi olla. Kunpa uskoisin, ettei tämä pääty...

Vielä kerran: paljon onnea ja pitkää yhteistä tulevaisuutta!!

 

[Empäs tiää kuin käy]

Kannustan teitä jaksaa elää onnellista elämää, vaikka huonoa palautettakin tulee.

Itsekin olen kiinnittänyt tuohon huomiota, ettei monikaan osaa elää toisten onnessa mukana.

Tuottaahan onnellisten parien näkeminenkin minulle jo onnellisuudentunteen.

Miksi pitäisi elää tuntemattomien ellien "onnessa" mukana? Miksi ei saisi kyseenalaistaa asioita? Miksi suurelle osalle elleijä kelpaa vaan päätäsilittävät vastaukset? Te olette kuin nippu korsia jotka huojuvat hymisten tuulessa ilman omaa aivotoimintaa.

Kaikki kritiikki kuitataan kotipsykologian "viisaudella": "että Sinulla itselläsi on ilmeisesti paha olla".
miksi ihmiset eivät kestä negatiivista palautetta lainkaan?

Kukaan ei voi tietää miten alottajan juttu etenee, siinä on oikeastaan kolme vaihtoehtoa: Loppuu kyyneliin, jatkuu onnellisena elämän loppuun asti, päätty sovinnollisesti totetamukseen: "ollaan kuitenkin "vaan" ystäviä".

Toivotaan, että ap raportoi asiasta vaikka vuoden välein nostamalla tämän ketjun ylös. Laita vaikka kalenteriin muistutus asiasta.

 

[Skeptikko]

"Mutta hän on aivan täysillä rakastanut ja haluaa minut."

Oi ei! Kaksi tapaamista takana ja jo rakastetaan täysillä. Eikö hullaantuminen ja ihastuminen olisi parempia sanoja tässä vaiheessa?

Myös tuo läpipuskeva huono itsetunto "miksi se minuun ihastuu". Hmmmm. ei hyvä. Olisko asenne optimistisempi jos mies olisi tyhmä, ruma, sohvaperuna, köyhä, eikä muutenkaan yhtään mitään?

 

[toisinpäin]

"Mutta hän on aivan täysillä rakastanut ja haluaa minut."

Oi ei! Kaksi tapaamista takana ja jo rakastetaan täysillä. Eikö hullaantuminen ja ihastuminen olisi parempia sanoja tässä vaiheessa?

Myös tuo läpipuskeva huono itsetunto "miksi se minuun ihastuu". Hmmmm. ei hyvä. Olisko asenne optimistisempi jos mies olisi tyhmä, ruma, sohvaperuna, köyhä, eikä muutenkaan yhtään mitään?

Kyllä, itse olen varovainen käyttämään r-sanaa pidemmänkään ajan kuluttua. Taisi tarttua minuun tästä miehestä, joka sitä sanaa käyttää . Toisille sama sana voi olla vähän eri "suuruinen" . Se,että hän käyttää sitä sanaa voi johtua siitäkin,että on asunut kymmeniä vuosia muualla kuin Suomessa. Käyttämässään kielessä saattaa tuo sana olla käytössä "kevyemmin" kuin täällä Suomessa. (vrt. englannin Love, jota käytetään heittona vaikkapa työkaverista puhuttaessa...harva suomalainen sanoisi rakastavansa työkaveriaan. No se siitä sanasta.

Se, että ihmettelen, mitä hän minussa näkee, johtuu juuri siitä TOSIasiasta, että tämä mies saisi niinsanotusti kenet tahansa. Nuoremman, kauniimman, koulutetumman jne. jne. naisen saaminen ei olisi hänelle temppu eikä mikään. Eikä ole ollutkaan, mutta pieleen ovat suhteet menneet. Nyt hän vaan sanoo ja tuntee haluavansa olla kanssani. Uskottavahan se on. Eikä se kai ole keneltäkään ulkopuoliselta pois .

Aurinko paistaa, elämä hymyilee ja elämä todellakin on aivan liian lyhyt olemaan kyyninen jokaisen ihmisen kohdalla. Jos nyt jarruttelen ja alan liikaa pelätä mitä tapahtuu, karkoitan miehen ja menetän ehkä sen ihmisen joka minulle on tarkoitettu. Sitä en halua!

 

[Vaisto]

^

Jos jokin asia näyttää siltä, että se on liian hyvää ollakseen totta, niin yleensä kannattaa uskoa ja luottaa vaistoonsa!

 

[Vaihtelun vuoksi]

Niin, itse en kirjoittanut tänne hakeakseni varmistusta onnelleni tai saadakseni päänsilitystä, joten huoli pois. Olen tottunut kestämään pettymyksiä, niitä on ollut elämä pullollaan, eli elämääni ei hetkauta (enää) nettipalstalla annetut nimettömät negatiiviset tai kyyniset kommentit.
Tiedostan, että jokainen kirjoittelee tänne omista taustoistaan ja motiiveistaan, ja koska en ihmisiä tunne, en pysty muodostamaan näistä asioista pelkän kirjoituksen perusteella minkäänlaista kuvaa. Tai ainakaan oikeaa kuvaa. Mielipiteitähän voi olla laidasta laitaan.

Halusin lähinnä positiivisella kirjoituksellani viestiä, että niin syvissä epätoivon alhoissa kuin sitä saattaa rämpiä (mulla on kokemusta niin henkisestä väkivallasta, yhden miehen "pelastamisesta" itsemurhalta, kuin muunlaisista hyvin raskaista suhteista), parempaa voi olla luvassa.

Tämä tämänhetkinen jo vuoden kestänyt onnellisuuden tila ei ole tullut ilmaiseksi tai itsestään, vaan olen tehnyt itseni kanssa paljon töitä. Olen vihdoin nähnyt sen kierteen, missä olin, kun hain aivan vääränlaisilta miehiltä hyväksyntää ja yritin muuttaa itseäni sellaiseksi, kuin mitä ajattelin, että minun pitäisi olla. Olin ihan varma, että kukaan ei voi rakastaa minua sellaisena kuin olen, koska kaikki nämä aiemmat poika- ja miesystävät ovat heti löytäneet minusta korjattavaa ja muutettavaa. Minun piti käydä pitkä tie terapiassa läpi sen näkemiseen, että olen hakeutunut tietyistä syistä aivan vääränlaiseen seuraan. Kotioloni olivat sellaiset, että minua arvosteltiin ja yritettiin muuttaa toisenlaiseksi, ja jos kokeista ei tullut 10, sain rangaistuksen. Vähän kärjistäen sanoen, mutta aika lähellä totuutta. Eli miessuhteissakin hain tuttua ja turvallista käyttäytymismallia ts. sitä, että joku moittisi minua.

Miesystäväni taas rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Hän on nähnyt minun elämäni kolhut, ollut tukena ja apuna, kuunnellut murheet ja jakanut ilot. Hän ei halua muuttaa minussa mitään, ja se tosiasia oli aluksi vaikea hyväksyä. Nyt osaan iloita ja nauttia siitä täysillä, ja tiedän, että koska hän oikeasti tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, hänellä on minusta aivan oikea kuva. Ja tiedän, että olen tämän onnellisuuteni ansainnut, koska olen nähnyt myös toisenlaista elämää ja oloa.

Olen ollut itse ehkä hieman kyyninen Suuren Rakkauden suhteen, koska omat suhteeni ovat olleet raskaita ja vaativia, ja vaikka ulospäin on näyttänyt, että olen ollut aivan mielettömän ihanissa suhteissa, minua on aina ahdistanut jotenkin, eikä kulissien sisällä ole ollut niin auvoista kuin mitä on ehkä näyttänyt ulospäin. Nyt ei enää ahdista, enkä olisi voinut ikinä kuvitella, että parisuhde voi olla sellainen, että vapaaehtoisesti haluaa olla toisen seurassa, tehdä asioita yhdessä ja oikeasti nauttii toisen seurasta. Että se parisuhteen toinen osapuoli voi oikeasti olla paras ystävä. Aiemmissa suhteissani tällainen ajattelu on lähinnä ollut hyvä vitsi, enkä ole ikinä voinut kertoa kaikkea itsestäni, koska se olisi kuitenkin kääntynyt jotenkin minua vastaan.

Täällä joku taisi epäillä, että olemme jotenkin pakottaneet itsemme ihastumaan toisiimme. No, mitään pakkoahan ei olisi ollut - onhan maailma miehiä ja naisia täynnä! Asiat menivät lähinnä omalla painollaan, pitkien keskustelujen päättyessä ensisuudelmaan (niin, 11 vuotta tutustumisen jälkeen) ja sen jälkeen ei ollut paluuta. Se oli kummallekin niin suuri kokemus, että kävi niin kuin Kaarle Kustaalle ja Silvialle: "klik".

Anoppi ja muu miehen perhe ovat myös supermukavia, olen heidätkin tuntenut jo vuosia. Anoppi on käsittääkseni toivonut myös tällaista asioiden kulkua, se on tosin paljastunut vasta nyt jälkikäteen. Anoppi totesi kerran, että hänellä on ollut poikiensa kasvatuksessa yksi ohjenuora: että heistä tulisi hyviä aviomiehiä joskus, ja totta tosiaan kaikki pojat tuntuvat olevan täysipäisiä ja hyviä miehiä kaikin puolin.

Oma perheeni on aika ahdistava, ja on ollut todella ihanaa olla sellaisessa perheyhteisössä, jossa ihmiset välittävät toisistaan ja menevät ilomielin esim. jouluksi samaan paikkaan, kun haluavat tavata ja vaihtaa kuulumisia.

Ja niin, ei mieheni ole suinkaan täydellinen. Hänen temperamenttinsa on esimerkiksi paljon "hitaampi" kuin minun eli väsyneenä en aina jaksa kuunnella hänen hitaampaa puheen tempoaan tai aloitusta ns foinikialaisista. Tiedostan sen itse ja hänkin tietää sen, joten jos huomaan olevani yliväsynyt, otan itsekseni ns. jäähyn, koska tiedän, että puheen hitauden ärsytys johtuu itsestäni, ei hänestä.

Lisäksi on pakko tasoituksen vuoksi todeta, jos se nyt suurimpia kyynikkoja helpottaa , että vaikka parisuhteen osalta elämäni on nyt ensimmäistä kertaa tasapainossa, ei se tarkoita sitä, että elämäni muuten olisi vaaleanpunaisessa pumpulissa asumista. Esim. työelämässä paiskin jatkuvia ylitöitä ilman palkkaa, työni on vastuullista ja raskasta, joten saan kyllä oman osani stressistä ja mustista pilvistä. Lisäksi lähipiirissä on sairautta, työttömyyttä ym. vaikeuksia.

 

[toisinpäin]

^

Jos jokin asia näyttää siltä, että se on liian hyvää ollakseen totta, niin yleensä kannattaa uskoa ja luottaa vaistoonsa!

Tuttu lause ja viimeisin seurustelusuhteeni osoitti tuon "totuuden" todeksi.
Mutta eihän tässäkään ihmisessä (kuten ei kenessäkään) ole kaikki pelkkää positiivista vaan niitäkin puolia riittävästi, jotka vaativat aikansa tottua. Ei ole todellakaan tunne "voiko tämä olla totta" tällä kertaa. Hiomista riittää ja erilaisuutta, mutta edelleen uskon, että jos molemmat haluavat yhteistä elämää, voidaan joustaa ja uskoa yhdessä tulevaisuuteen.

Tottakai voi aina jossitella ja heittäytyä kyyniseksi. Mutta mikä mahtaa olla lopputulos?

 

[toisinpäin]

Niin, itse en kirjoittanut tänne hakeakseni varmistusta onnelleni tai saadakseni päänsilitystä, joten huoli pois. Olen tottunut kestämään pettymyksiä, niitä on ollut elämä pullollaan, eli elämääni ei hetkauta (enää) nettipalstalla annetut nimettömät negatiiviset tai kyyniset kommentit.
Tiedostan, että jokainen kirjoittelee tänne omista taustoistaan ja motiiveistaan, ja koska en ihmisiä tunne, en pysty muodostamaan näistä asioista pelkän kirjoituksen perusteella minkäänlaista kuvaa. Tai ainakaan oikeaa kuvaa. Mielipiteitähän voi olla laidasta laitaan.

Halusin lähinnä positiivisella kirjoituksellani viestiä, että niin syvissä epätoivon alhoissa kuin sitä saattaa rämpiä (mulla on kokemusta niin henkisestä väkivallasta, yhden miehen "pelastamisesta" itsemurhalta, kuin muunlaisista hyvin raskaista suhteista), parempaa voi olla luvassa.

Tämä tämänhetkinen jo vuoden kestänyt onnellisuuden tila ei ole tullut ilmaiseksi tai itsestään, vaan olen tehnyt itseni kanssa paljon töitä. Olen vihdoin nähnyt sen kierteen, missä olin, kun hain aivan vääränlaisilta miehiltä hyväksyntää ja yritin muuttaa itseäni sellaiseksi, kuin mitä ajattelin, että minun pitäisi olla. Olin ihan varma, että kukaan ei voi rakastaa minua sellaisena kuin olen, koska kaikki nämä aiemmat poika- ja miesystävät ovat heti löytäneet minusta korjattavaa ja muutettavaa. Minun piti käydä pitkä tie terapiassa läpi sen näkemiseen, että olen hakeutunut tietyistä syistä aivan vääränlaiseen seuraan. Kotioloni olivat sellaiset, että minua arvosteltiin ja yritettiin muuttaa toisenlaiseksi, ja jos kokeista ei tullut 10, sain rangaistuksen. Vähän kärjistäen sanoen, mutta aika lähellä totuutta. Eli miessuhteissakin hain tuttua ja turvallista käyttäytymismallia ts. sitä, että joku moittisi minua.

Lisäksi on pakko tasoituksen vuoksi todeta, jos se nyt suurimpia kyynikkoja helpottaa , että vaikka parisuhteen osalta elämäni on nyt ensimmäistä kertaa tasapainossa, ei se tarkoita sitä, että elämäni muuten olisi vaaleanpunaisessa pumpulissa asumista. Esim. työelämässä paiskin jatkuvia ylitöitä ilman palkkaa, työni on vastuullista ja raskasta, joten saan kyllä oman osani stressistä ja mustista pilvistä. Lisäksi lähipiirissä on sairautta, työttömyyttä ym. vaikeuksia.

Uskomatonta, mutta olemme molemmat kokeneet melko samanlaisia tapahtumia aiemmissa suhteissamme. Elämäni on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Lapsuuteni oli turvallinen ja hyvä, mutta aikuisiällä olen kokenut asioita, joita en kenellekään toivoisi. Rankan avoliiton päätyttyä en pystynyt pelastamaan ex-puolisoani itsemurhalta... Jäljelle jäi kaksi pientä lasta ja suru, joka ei koskaan häviä meidän kolmen sisältä. Nyt toivon, että tulevaisuus on jotain muuta. Että pahimmat itkut on itketty ja on löytynyt vierelle ihminen, jota rakastaa.

 

[Katariina]

Hei sinä itsensä ja elämänsä löytänyt viestiketjun avaaja! Olipa mukavaa ja sykähdyttävää lukea tarinasi. Kiitos että halusit jakaa sen kanssamme! Toivotan parisuhteellenne parasta mahdollista jatkoa, on varmasti ihana ajatus voida vanheta yhdessä ja jakaa elämän eri vaiheita hyvän kumppanin kanssa. Eikö olekin vähän kumma, että vain kertomalla vaikeuksistaan saisi myönteistä palautetta toisilta naisilta, joita kai suurin osa tämän palstan lukijoista on. Jos joku tuollaisesta tarinasta keksii vuodattaa henkilökohtaista myrkkyään, sehän ei ole mitenkään sinun vastuullasi. Hyvää viisasta aikuisen naisen elämää sinulle toivottaa Katariina

 

[no]

olipa mukava lukea tarinastasi. Joka pystyy elämään ystävyydessä vuodet ja kokemaan ystävänsä pettymykset ja ystävyys kantaa, niin eikö tuosta olekin pieni askel rakkauteen, jonka senkin tarkoitus on ymmärtää ja haluta toisen parasta, itseään unohtamatta.

Eipä tämän palstan "neuvoja" kannata kenenkään silmät kiinni noudattaa, ilmassa tuntuu olevan enemmän katkerien kerho. Mutta siinä meni porukalle jauhot suuhun, kun sanoit suhteenne kestäneen jo vuoden ja se vain paranee.

Onnea, mitä elämä tuokin eteensä, se voi olla pettymys tai vielä seesteisempi elämä.

 

[diogenes 57]

Kell onni on,se onnen kätkeköön!
Kell aarre on,se aarteen peittäköön!
Ja olkoon onnellinen onnestaan
Ja rikas riemustansa yksin vaan!
Ei onni kärsi katseit ihmisten,
kell onni on,se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa,hiljaa vaan
Ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
Runoili Leinon Eino aikoinaan,ja noita vastauksia lukiessasi voit arvioida samalla hänen tuntemustaan suomalaisen luonteen suhteen.
Se on teidän kahden Suuri Juttunne,ei sitä kukaan muu voi tässä vaiheessa arvioida.Te elätte sen kaksin,toivottavasti mahdollisimman pitkään ja onnellisina,se on ainoa,mitä sivullinen voi siihen sanoa.Pettymykset tulevat aikoinaan,jos ovat tullakseen,ei niillä tässä vaiheessa kannata mässäillä.
Onnea vaan ja pitkää ikää!!

 

[Olen kateellinen]

Paras ystäväni jo vuosikausia on ollut eräs mieshenkilö, jonka kanssa olen tuntenut sielujen sympatiaa. Olemme olleet läheisiä ja pitäneet paljon yhteyttä, mutta ikinä meillä ei ole ollut mitään seksuaalista tai muuta kuin platonista ystävyyttä.
Tunnemme toisemme läpikotaisin, luemme miltei toistemme ajatuksia. Meillä on sama arvomaailma, samanlaiset mieltymykset…
…mieheni seura on parhainta ja mielenkiintoisinta mihin olen ikinä törmännyt…
…osaa keskustella ja rakastaa keskustelemista…

Ei paras vaan ilmeisesti ainoa ystäväsi, ystävyys on rakkautta mikä ei tunne paremmuusjärjestystä, Eroksen eettinen (platoninen) muoto.

Noin vuosi sitten puhuimme paljon siitä, miksi itse asiassa emme ikinä ole päätyneet yhteen parina ja emme oikeastaan keksineet muuta syytä kuin sen, ettemme halunneet pilata ystävyyttä. Hän on tahollaan ollut kihloissa ym, eli kummallakin on ollut suhteita, ja ystävyys on säilynyt siinä sivussa.

Se säilyy, se on aivan oikeata ja täysin aitoa täyteläistä rakkautta ja mikä parasta, se ei koskaan voi olla yksipuolista, ymmärrätte toisianne aina. Se kestää pitkät erilläänolot ja palattuaan kumpikin on valmis uuteen ilman mitään esivalmisteluja. Katsotte menneisyyttä ja tulevaisuutta samasta näkökulmasta, koska samastutte toisiinne.

Ette tavoittele etuoikeuksia, suosikkiasemaa, ettekä pakota mihinkään, orjuuta tai kiristä. Olette samalla tasolla, yhdenvertaisia. Olisi järjetöntä kaivata lemmen huumaa, sillä se olisi rakkautenne loppu.

Miesystäväni rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Hän ei halua muuttaa minussa mitään, ja se tosiasia oli aluksi vaikea hyväksyä. Nyt osaan iloita ja nauttia siitä täysillä, ja tiedän, että koska hän oikeasti tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, hänellä on minusta aivan oikea kuva.

* Sosiologi Francesco Alberoni toteaa selkeästi: Mikään muu rakkauden muoto ei kunnioita yhtä paljon toisen henkilön vapautta kuin ystävyys. *

Päätimme vaihtaa "vain" ystävyyden parisuhteeseen ja olen niin onnellinen, etten ikinä olisi voinut kuvitella! En ole oikeasti uskonut, että parisuhde voi olla näin ihanaa ja ongelmatonta.

Kun sanotaan 'vain ystävyys' tarkoitetaan vain tuttavuutta. Teillä on suhde josta puuttuu rakastumisen aiheuttamat ongelmat, ettekä todellakaan kaipaa intohimon euforiaa, puhumattakaan sen vuoroin aikaansaamista depressioista.

seksi toimii mielettömän hyvin jne jne.

Kun tämän rakkauden on luonut pieni siivekäs jousimies, täydellinen Eros, on rakkauselämänne tietenkin eroottista, henkevöitynyt sukupuolinen kiintymys, vastakohtana siis 'pelkälle seksille'.

Meillä on täysin selvää se, että elämme yhdessä loppuelämämme, ja tiedän, että kerrankin minulla on mies, joka ei petä ja tiedän, että en voisi itse ikinä pettää häntä. Luotan häneen 100%

* Ystävää rakastetaan aina enemmän, pidetään parempana kuin jotakuta muuta, parempana kuin tuntemattomien ihmisten suurta joukkoa. Rakastuminen löytää kohteita kaikkialta. Tosin sillä edellytyksellä, että olemme valmiita rakastumaan. Jos olosuhteet ovat rakastumisen suhteen suotuisat voimme rakastua ihan keneen tahansa. *

* Ystävyys etsii puolestaan aina tietyntyyppisen henkilön, jos sellaista ei löydy ei ystävyyttä synny. Esimerkiksi Friedrich Nietzsche ei koskaan tavannut oman tasonsa ihmistä, ja hän jäi ilman ystävää. *
(pelkään itselleni käyvän niin)

Halusin kirjoittaa tämän "tarinan" ikäänkuin rohkaisuksi sille, että vaikka parisuhderintamalla tuntuisi epäonniselta, mikään ei ole mahdotonta. Olen joutunut käymään läpi raskaan terapian ja analysoimaan mikä meni pieleen aiemmissa suhteissani ja omassa elämässäni, enkä olisi ikinä uskonut, että elämän suuri Rakkaus löytyy näin läheltä.

Uskonnosta onkin kysymys. Pessimistinen koulukunta pitää tätä kerettiläisenä ja uskoo ortodoksisesti vain rakastumiseen. Ne kiroukset mitä he nyt teille maalailevat, kuuluvat kuitenkin kannettaviksi heidän oman seurakuntansa risteinä. Ne eivät millään tavalla liity tähän.

Emme tyytyneet "vain" ystävään, vaan meidän olisi pitänyt tajuta tämä jo vuosia sitten. Ja miten hienoa on huomata, että se toimii!

Teille en näe oikeastaan muuta uhkaa, kuin se että voitte ehkä erilaistua niin paljon ettette pysty enää samastumaan toisiinne, mikä merkinnee ystävyyden eli sen tyypin rakkauden loppua. Ehkä niin ei käy jos elätte tarpeeksi samankaltaisen elämän kun suhteenne tarjoaa paljon toimivaa läheisyyttä.

Kadehdin tuota onnea, olen hyvin hyvin kateellinen!

– "Varastaiskohan jos vois, kehtaiskohan?" –

 

[Vaihtelun vuoksi]

Tällainen analyysi vetää kyllä hiljaiseksi, mutta kiitos!

Ja kiitos myös muille rohkaisusta ja kauniista sanoista. Tämä ei tosiaan ole mikään uusi juttu eli tämä oli oikeastaan se "tule vuoden päästä raportoimaan"-raportti , aiemmin ehkä olisi uskaltanut täällä mitään kirjoittaakaan, kun on mennyt tämä vuosi tässä sulatellessa, että voiko oikeasti elämä olla näin ihanaa. Ihan uusi tunne ja tilanne minulle, nimittäin.

Mutta uskottava se on, voi olla ja on. Ja vaikka toisaalta tunnemme toisemme niin läpikotaisin, että aluksi mietin, että voiko meillä olla enää puhuttavaa tai mitään uutta opittavaa, niin sekin on ollut mahtava huomata, että aina löytyy uusia puolia ja keskustelunaiheita.

Eli siis tässä toivottavasti rohkaisua ja kannustusta kaikille - jos on valmis oppimaan itsestään ja oikeasti tekemään töitä onnensa eteen, elämä voi yllättää positiivisesti myös ne, jotka ovat saaneet kokea kovia.

Ps. olen aiemmin valitettavan usein kadehtinut niitä, joilla on mennyt paremmin, jotka ovat olleet onnellisempia, joilla on ollut enemmän rahaa ja joille kaikki tuntuu lankeavan kuin Manulle illallinen. Olen miettinyt, miksi muilla on AINA hyvä tuuri ja minulla ei, vaikka miten teen asioita oikein, yritän olla ihmisille mukava, auttaa jne.

Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että kateus ei kannata, eikä ole sanonnasta huolimatta kantava voima - ikinä ei tiedä mitä toisen elämässä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, ja kateus on toisaalta niin raastava tunne ja vie turhaan energiaa, että senkin ajan voisi käyttää johonkin rakentavaan ja positiiviseen. Toisaalta uskon, että koska olen tasapainoisempi ja onnellisempi, voin siitä olosta välillisesti antaa myös muille olemalla entistä ystävällisempi, avuliaampi ja empaattisempi.

 

[Köökkipsykoloogi]

Miksi pitäisi elää tuntemattomien ellien "onnessa" mukana? Miksi ei saisi kyseenalaistaa asioita? Miksi suurelle osalle elleijä kelpaa vaan päätäsilittävät vastaukset? Te olette kuin nippu korsia jotka huojuvat hymisten tuulessa ilman omaa aivotoimintaa.

Kaikki kritiikki kuitataan kotipsykologian "viisaudella": "että Sinulla itselläsi on ilmeisesti paha olla".
miksi ihmiset eivät kestä negatiivista palautetta lainkaan?

Kukaan ei voi tietää miten alottajan juttu etenee, siinä on oikeastaan kolme vaihtoehtoa: Loppuu kyyneliin, jatkuu onnellisena elämän loppuun asti, päätty sovinnollisesti totetamukseen: "ollaan kuitenkin "vaan" ystäviä".

Toivotaan, että ap raportoi asiasta vaikka vuoden välein nostamalla tämän ketjun ylös. Laita vaikka kalenteriin muistutus asiasta.

Selaappa taaksepäin omia viestejäsi. Oletko kirjoittanut mitään positiivista? Vaikutat epäystävälliseltä ja kyyniseltä.

 

[Olen kateellinen]

Tällainen analyysi vetää kyllä hiljaiseksi, mutta kiitos!

Ole hyvä! Kiitos kuuluu Alberonille, mutta pannaan hyvä kiertämään!

Tämä ei tosiaan ole mikään uusi juttu… aiemmin ehkä olisi uskaltanut täällä mitään kirjoittaakaan, kun on mennyt tämä vuosi tässä sulatellessa… uusi tunne ja tilanne minulle, nimittäin. Mutta uskottava se on, voi olla ja on.

Niin, rakastumiselle eli intohimolle on käypä vaihtoehto.

aluksi mietin, että voiko meillä olla enää puhuttavaa tai mitään uutta opittavaa, niin sekin on ollut mahtava huomata, että aina löytyy… Eli siis tässä toivottavasti rohkaisua ja kannustusta kaikille

Olet kääntynyt uuteen uskoon. Samaa lähetystyötä olen yrittänyt.

…jos on valmis oppimaan itsestään ja oikeasti tekemään töitä onnensa eteen, elämä voi yllättää…

Sen oppiminen kirjallisuudesta mitä tunne-elämän ilmiöitä on olemassa esim: Francesco Alberoni – Rakastuminen, Rakastaminen, Kateus.

Vääräoppista tässäkin tapauksessa on käsitys että sen voisi saada työllä. Ei onnistu! Ei rakastu eikä toteudu rakkaus nimeltä ystävyys, pelkästään rajusti punnertaen. On löydettävä ystävä, tietyntyyppinen ihminen, mikä on paljon paljon epätodennäköisempää kuin rakastuminen. Sinulla ON ollut hyvä tuuri, olet todella onnekas.

Olen miettinyt, miksi muilla on AINA hyvä tuuri ja minulla ei, vaikka miten teen asioita oikein, yritän olla ihmisille mukava, auttaa jne.

Kun katselee ympärilleen, on jollain aina tuuria, niinkuin minun nyt katsellessani Sinulla.

Sittemmin olen tullut siihen tulokseen, että kateus ei kannata, eikä ole sanonnasta huolimatta kantava voima - ikinä ei tiedä mitä toisen elämässä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, ja kateus on toisaalta niin raastava tunne ja vie turhaan energiaa, että senkin ajan voisi käyttää johonkin rakentavaan ja positiiviseen.

Älä ole huolissasi kateudestani. Sinä et siihen ole syyllinen, eikä olisi paha asia vaikka olisitkin, siis olisin mielissäni vaikka se olisikin syytäsi ja silloin se olisi ansiotasi. Haluan vain itselleni jotain yhtä hyvää mitä Sinulla on, entä sitten?

Sen puuttuminen kyllä ahdistaa, mutta sillä että Sinulla on paremmin kuin minulla, ei vaikuta asiaan muuten kuin turhana muistutuksena, koska muistan sen muutenkin. Asia häiritsee, mutta tilanteesi irrallisena ei ole epämiellyttävä ajatus, ennemmin miellytttävä todiste siitä että haluan oikein. Itsesääli ei hallitse, vaikka nostaa hieman päätään. HAH! En ihan tarkkaan tiedä missä suhteessa kärsimys ja nautinto silloin onkaan

Ajattelet ilmeisesti:

* Kateus on mielentila, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta. *

Toisaalta uskon, että koska olen tasapainoisempi ja onnellisempi, voin siitä olosta välillisesti antaa myös muille olemalla entistä ystävällisempi, avuliaampi ja empaattisempi.

Notottamooses, maistuis varmaan mullekin!

– "Multa puuttuu ja mä tiiän sen." –

Kestän kuitenkin kateuteni. Ajattelen sitä vähän eri tavalla kuin tavallisesi tehdään:

* Vanhan määritelmän mukaan kateutta on amerikkalaista ja venäläistä (tai esimerkiksi irlantilaisen perimätiedon mukaan amerikkalaista ja irlantilaista). Kademielinen venäläinen (irlantilainen) tuhoaa rikkaan varallisuuden. Amerikkalainen puolestaan työskentelee vimmatusti saavuttaakseen rikkaan elintason. *

– "Ku vaan tietäis mitä miten tehdä löytääkseen kirjaimellisesti nais'ystävän!" –

* Yhteiskunnallisesti kateus on hyödyllistä niin kauan kuin kadehtija ja kadehdittu kokevat kuuluvansa samaan yhteiskuntaan. Kateus voi toimia myös oikeudenmukaisuutta puolustavana tunnevoimana ja epäkohtien paljastajana. Se ei siis ole yksiselitteisesti tai yksinomaan vain kielteinen ja tuhoava tunne. *

* Yhteiskunnalliset uudistusliikkeet voivat hyödyntää positiivisella tavalla taloudellisen eriarvoisuuden ja siitä johtuvan tyytymättömyyden aiheuttamia tunteita, mikä estää näitä jähmettymästä katkeruudeksi. Kateudesta syntyvien mielipiteiden ilmaiseminen edistää täten demokratian toteutumista. *

– "Mä… HALUUN!" –

— — — — —
Lähde:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kateus

 

[done that been there]

Olen ollut itse samassa tilanteessa kuin ap. Mikä kuitenkin oli suuri vikatikki.

Kun suhde loppuu, ei menetä ainoastaan rakkaintaan vaan myös parhaan ystävänsä. Se se vasta kamala tilanne olikin.