T
Turkilmas
Vieras
Joo, tuli taas muista ketjuista mieleen. Meinaan minä pienenä. Kaikki aina kehui mulle miten kertakaikkisen kaunis tyttö olen. Sukulaiset, tutut vieraat. Mulle ja äidille ja meille molemmille. 9-vuotiaana olin 2 viikkoa Venäjällä ja siellä kovasti ihasteltiin. 11-vuotiaana olin kuukauden Saksassa ja sama juttu. Olin semmoisella kansainvälisellä leirillä ja olin meistä suomalaisista se lellikki. Kaikki kun piti mua niin suloisena ja kauniina.
Alkuun olin aina kehuista vähän hämilläni ja toisaalta ihan iloinen. Kunnes sitten kihahti päähän. Tuon Saksan reissun jälkeen. Aloin tuijotella itseäni peilistä ja ääneen puhua että kyllä mä tosiaan taidan aika kaunis olla. Jonkin aikaa äiti jaksoi myötäillä, kunnes lopulta ärsyyntyi. Yhden kerran kun ihailin taas kerran itseäni, niin äiti ärähti että ihan tavallinen tyttö sä olet. Et sen kauniimpi tai rumempi kuin muut. Totesi vielä että jos on täynnä itseään, niin ei voi edes näyttää kauniilta.
Se oli kova pala silloin mulle. Tunsin miten tipahdin korkealta maan pinnalle ja vähän allekin. En ollutkaan mitenkään kaunis ja ihmeellinen. Olinkin aivan tavallinen, tusinatyttö.
Tuo muisto on edelleen vahvana mielessäni. Ja mielestäni oli sangen hyvä että äiti puuttui tilanteeseen, vaikkakin aika rankoin sanoin.
En sano etteikö omaa lasta saisi ja pitäisikin kehua kauniiksi ja suloiseksi. Tai toisten lapsia myös. Mutta pitäis muistaa että se kauneus on oikeesti aika pikku juttu kaiken muun rinnalla. Ja että joillekin (kuten mulle aikoinaan) saattaa tulla aivan epärealistinen käsitys itsestään jos liikaa kehutaan.
Alkuun olin aina kehuista vähän hämilläni ja toisaalta ihan iloinen. Kunnes sitten kihahti päähän. Tuon Saksan reissun jälkeen. Aloin tuijotella itseäni peilistä ja ääneen puhua että kyllä mä tosiaan taidan aika kaunis olla. Jonkin aikaa äiti jaksoi myötäillä, kunnes lopulta ärsyyntyi. Yhden kerran kun ihailin taas kerran itseäni, niin äiti ärähti että ihan tavallinen tyttö sä olet. Et sen kauniimpi tai rumempi kuin muut. Totesi vielä että jos on täynnä itseään, niin ei voi edes näyttää kauniilta.
Se oli kova pala silloin mulle. Tunsin miten tipahdin korkealta maan pinnalle ja vähän allekin. En ollutkaan mitenkään kaunis ja ihmeellinen. Olinkin aivan tavallinen, tusinatyttö.
Tuo muisto on edelleen vahvana mielessäni. Ja mielestäni oli sangen hyvä että äiti puuttui tilanteeseen, vaikkakin aika rankoin sanoin.
En sano etteikö omaa lasta saisi ja pitäisikin kehua kauniiksi ja suloiseksi. Tai toisten lapsia myös. Mutta pitäis muistaa että se kauneus on oikeesti aika pikku juttu kaiken muun rinnalla. Ja että joillekin (kuten mulle aikoinaan) saattaa tulla aivan epärealistinen käsitys itsestään jos liikaa kehutaan.