M
"mamma20"
Vieras
Päätin tulla tänne hieman purkamaan fiiliksiäni tästä meidän perheen tilanteesta, joka päivittäin ajaa minut aivan hirvittävään ahdinkoon. Olemme avomieheni kanssa parikymppisiä ja olemme olleet yhdessä kolme vuotta, juuri nyt odotan esikoistamme, rv10. Ongelmana on kuitenkin se, että en tiedä haluanko enää jatkaa suhdetta mieheni kanssa ollenkaan ja olen jopa ajatellut raskaudenkeskeytystä, jotta eroaminen olisi helpompaa, niin kamalalta kuin se kuulostaakin.
Itse olen täyspäiväinen opiskelija joten en luonnollisestikaan ole töissä vaan nostan opintotukea ja toimeentulotukea sossusta. Ja opiskelun lisäksi kaiken voimani ja energiani vie raskaana oleminen, tiedätte varmaan alkuraskauden järkyttävän väsymyksen ja pahoinvoinnin. Mieheni taas ei opiskele. Hän on tehnyt useamman vuoden verran hyväpalkkaista, fyysistä työtä, mutta menetti muutama kuukausi sitten työpaikkansa sattuneista syistä, jotka eivät kuitenkaan mitenkään hänen vikansa olleet. Joka tapauksessa hän on nyt työttömänä. Asia mikä minua tässä vaivaa on se, että hän ei ole tehnyt tai edes yrittänyt tehdä yhtikäs mitään tämän muutaman kuukauden aikana sen eteen, että saisi uuden työpaikan. Kokemusta hänen alaltaan hänellä on paljon, jokaisesta työpaikastaan on saanut täydelliset todistukset ja jokainen hänen entinen esimies ovat hänen suosittelijoitaan. Joten ei ainakaan siitä olisi kysymys ettei saisi töitä mistään. Ei vaan jaksa hakea! Ei ole kertaakaan lähettänyt yhtään työhakemusta eikä soittanut yhteenkään firmaan. Ei kertaakaan. Ja aina kun alan asiasta puhumaan niin hän vain hokee, että kyllä mä haen, kyllä mä haen.. mutta mitään ei sitten kuitenkaan loppujen lopuksi tee.
Ja tuo ei edes ole ainoa ongelma. Mies on nimittäin myös muutenkin erittäin itsekäs, hänen mielestään kotityöt ovat NAISEN AUTTAMISTA, eivätkä yhteisiä askareita. Ei ole ollut erityisen avulias raskausaikanani. Jonkin verran siivonnut yms. kyllä, mutta ei mitenkään mainittavasti. Ottaen kuitenkin huomioon, että hän on täysin terve ja hän on kotona päivät pitkät EIKÄ hän myöskään ole raskaana kuten minä. Tulen koulusta kotiin vain huomatakseni, että mies istuu sohvalla pelaamassa konsolipelejä tai katsomassa telkkaria ja koti on ihan yhtä sotkuinen kuin lähtiessäni, edes omia jälkiään ei ole voinut siivota.
Mies ei myöskään ymmärrä minun tunteitani ollenkaan. Hän ei ymmärrä, että hormoonini jylläävät tuhatta ja sataa, ja saatan suuttua tai loukkaantua asioista hieman helpommin kuin yleensä. Jos hän saa minut itkemään niin ei koskaan tule lohduttamaan vaan antaa minun itkeä toisessa huoneessa kunnes olen leppynyt. Hän myöskin joka päivä jaksaa kertoa minulle siitä kuinka "valitan koko ajan turhasta" kun pyydän häntä hakemaan töitä tai edes siivoamaan yhteistä kotiamme.
En tiedä jaksanko tätä enää.. Yhteinen lapsemme kuitenkin pitää meidät vielä yhdessä, sillä en ole varma olenko valmis yksinhuoltajaksi. Onko kellään muulla samankaltaisia kokemuksia?
Itse olen täyspäiväinen opiskelija joten en luonnollisestikaan ole töissä vaan nostan opintotukea ja toimeentulotukea sossusta. Ja opiskelun lisäksi kaiken voimani ja energiani vie raskaana oleminen, tiedätte varmaan alkuraskauden järkyttävän väsymyksen ja pahoinvoinnin. Mieheni taas ei opiskele. Hän on tehnyt useamman vuoden verran hyväpalkkaista, fyysistä työtä, mutta menetti muutama kuukausi sitten työpaikkansa sattuneista syistä, jotka eivät kuitenkaan mitenkään hänen vikansa olleet. Joka tapauksessa hän on nyt työttömänä. Asia mikä minua tässä vaivaa on se, että hän ei ole tehnyt tai edes yrittänyt tehdä yhtikäs mitään tämän muutaman kuukauden aikana sen eteen, että saisi uuden työpaikan. Kokemusta hänen alaltaan hänellä on paljon, jokaisesta työpaikastaan on saanut täydelliset todistukset ja jokainen hänen entinen esimies ovat hänen suosittelijoitaan. Joten ei ainakaan siitä olisi kysymys ettei saisi töitä mistään. Ei vaan jaksa hakea! Ei ole kertaakaan lähettänyt yhtään työhakemusta eikä soittanut yhteenkään firmaan. Ei kertaakaan. Ja aina kun alan asiasta puhumaan niin hän vain hokee, että kyllä mä haen, kyllä mä haen.. mutta mitään ei sitten kuitenkaan loppujen lopuksi tee.
Ja tuo ei edes ole ainoa ongelma. Mies on nimittäin myös muutenkin erittäin itsekäs, hänen mielestään kotityöt ovat NAISEN AUTTAMISTA, eivätkä yhteisiä askareita. Ei ole ollut erityisen avulias raskausaikanani. Jonkin verran siivonnut yms. kyllä, mutta ei mitenkään mainittavasti. Ottaen kuitenkin huomioon, että hän on täysin terve ja hän on kotona päivät pitkät EIKÄ hän myöskään ole raskaana kuten minä. Tulen koulusta kotiin vain huomatakseni, että mies istuu sohvalla pelaamassa konsolipelejä tai katsomassa telkkaria ja koti on ihan yhtä sotkuinen kuin lähtiessäni, edes omia jälkiään ei ole voinut siivota.
Mies ei myöskään ymmärrä minun tunteitani ollenkaan. Hän ei ymmärrä, että hormoonini jylläävät tuhatta ja sataa, ja saatan suuttua tai loukkaantua asioista hieman helpommin kuin yleensä. Jos hän saa minut itkemään niin ei koskaan tule lohduttamaan vaan antaa minun itkeä toisessa huoneessa kunnes olen leppynyt. Hän myöskin joka päivä jaksaa kertoa minulle siitä kuinka "valitan koko ajan turhasta" kun pyydän häntä hakemaan töitä tai edes siivoamaan yhteistä kotiamme.
En tiedä jaksanko tätä enää.. Yhteinen lapsemme kuitenkin pitää meidät vielä yhdessä, sillä en ole varma olenko valmis yksinhuoltajaksi. Onko kellään muulla samankaltaisia kokemuksia?
