A
"a.p"
Vieras
Vähän valitusvirttä...
Olen 30+ ja raskaana (toinen trimesteri alkoi juuri). Yhtäkkiä huomaan olevani jotenkin tosi yksin...
Mies ei jaksais aina kuunnella mun selostuksia milloin mistäkin tuntemuksesta - vaikka lasta odottaakin innoissaaan, mutta raskaus ei tietenkään tunnu hänestä yhtä ihmeelliseltä. Voin kuitenkin hänelle puhua asiasta kuin asiasta.
Mulla ei ole kuin pari kaveria joilla on lapsia, vauvoja eivät enää nämäkään lapset. Toinen kaveri asuu kaukana, enkä hänelle ole vielä asiasta edes ilmoittanut, toisen kanssa ollaan nyt lähennytty tämän asian tiimoilta. Hän ei kuitenkaan ole ollut mikään mun "bestis" ikinä, mutta nyt siis varmaan nähdään enemmän.
Yksi hyvä kaveri on tahattomasti lapseton, ja vaikka asiasta tietääkin niin en viitsi hänelle asiasta luonnollisesti kamalasti hehkuttaa. Hänellä on paljon töitä emmekä ehdi kauheasti näkemään. Toinen on jotenkin unohtanut kaikki kaverinsa ja mullekin ilmeisesti suuttunut jostain syystä, vaikka ollaan "väleissä", tavataan joskus tilanteissa joissa on muitakin ihmisiä, hän kyselee kyllä raskaudesta, mutta eipä paljon muusta...
Yritän itsekin puhua muistakin aiheista, etten kyllästytä kuulijoita.
Ongelma on oikeastaan se, että olen alkanut jo nyt tahattomasti elää kotiäidin elämää... pyörin kotona (ellen ole töissä), ja hoidan kotia, iltaisin kukaan ei kutsu enää mihinkään, viikonloput menevät telkkarin ääressä. Käyn joskus kahvilla ja lounaalla jonkun kanssa, mutta entinen "tapahtumarikas" elämä tuntuu olevan jo nyt takana päin. Kun itse ajattelin, että jos kunto antaa myöten niin raskaus aikana pitää mahdollisimman paljon käydä ulkona ja nähdä ihmisiä kun vielä voi!
Ilmeisesti se, että en juo, estää pyytämästä mua esimerkiksi baariin yhdille, kuten normaalisti tehdään. En varmaan aina jaksaisikaan lähteä enkä olla tappiin asti, mutta silti varmasti viihtyisin. Musta on kummallista että tää juomattomuus tekee musta ulkopuolisen. Miten absolutistit selviää?
Oikeastaan nyt oon ollutkin yhteydessä vain niihin kavereihin jotka ei normaalistkaan käy juuri ulkona vaan joiden kanssa ollaan yleensä tehty jotain muuta. Tuntuu vaan kutistuneen tää kaveri/tuttavapiiri huimasti.
Ehkä se on hyväkin harjoitella tätä yksinoloa ja rauhallista elämäntahtia, muttamutta...
Kai sitä voisi olla itsekin aktiivisempi, mutta tuntuu tyhmältä olla aina itse aloitteentekijä.
Onko muille käynyt samoin?
Olen 30+ ja raskaana (toinen trimesteri alkoi juuri). Yhtäkkiä huomaan olevani jotenkin tosi yksin...
Mies ei jaksais aina kuunnella mun selostuksia milloin mistäkin tuntemuksesta - vaikka lasta odottaakin innoissaaan, mutta raskaus ei tietenkään tunnu hänestä yhtä ihmeelliseltä. Voin kuitenkin hänelle puhua asiasta kuin asiasta.
Mulla ei ole kuin pari kaveria joilla on lapsia, vauvoja eivät enää nämäkään lapset. Toinen kaveri asuu kaukana, enkä hänelle ole vielä asiasta edes ilmoittanut, toisen kanssa ollaan nyt lähennytty tämän asian tiimoilta. Hän ei kuitenkaan ole ollut mikään mun "bestis" ikinä, mutta nyt siis varmaan nähdään enemmän.
Yksi hyvä kaveri on tahattomasti lapseton, ja vaikka asiasta tietääkin niin en viitsi hänelle asiasta luonnollisesti kamalasti hehkuttaa. Hänellä on paljon töitä emmekä ehdi kauheasti näkemään. Toinen on jotenkin unohtanut kaikki kaverinsa ja mullekin ilmeisesti suuttunut jostain syystä, vaikka ollaan "väleissä", tavataan joskus tilanteissa joissa on muitakin ihmisiä, hän kyselee kyllä raskaudesta, mutta eipä paljon muusta...
Ongelma on oikeastaan se, että olen alkanut jo nyt tahattomasti elää kotiäidin elämää... pyörin kotona (ellen ole töissä), ja hoidan kotia, iltaisin kukaan ei kutsu enää mihinkään, viikonloput menevät telkkarin ääressä. Käyn joskus kahvilla ja lounaalla jonkun kanssa, mutta entinen "tapahtumarikas" elämä tuntuu olevan jo nyt takana päin. Kun itse ajattelin, että jos kunto antaa myöten niin raskaus aikana pitää mahdollisimman paljon käydä ulkona ja nähdä ihmisiä kun vielä voi!
Ilmeisesti se, että en juo, estää pyytämästä mua esimerkiksi baariin yhdille, kuten normaalisti tehdään. En varmaan aina jaksaisikaan lähteä enkä olla tappiin asti, mutta silti varmasti viihtyisin. Musta on kummallista että tää juomattomuus tekee musta ulkopuolisen. Miten absolutistit selviää?
Ehkä se on hyväkin harjoitella tätä yksinoloa ja rauhallista elämäntahtia, muttamutta...
Kai sitä voisi olla itsekin aktiivisempi, mutta tuntuu tyhmältä olla aina itse aloitteentekijä.
Onko muille käynyt samoin?