Toggle sidebar

Rehellisyydestä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Miehille+naisille
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Oot aika hassu. Ihan niinkuin seksikkyys ja piereminen/paskominen jotenkin poissulkisivat toisensa. Tiedoksi sinulle että ne kauniit julkkiksetkin käy paskalla ja piereskelevät. Ja kyllä niitä miehet panee. Kuten minuakin.

T: Seksikäs pierupylly
 
Aika jännä juttu. Mä olen enemmänkin kuullut miehiltä sitä että olis kauheeta jos joutuis jäykistelemään ja peittelemään kaikkia luonnollisia hajuja yms vaan sen takia että nainen on hienosteleva nirppis. Hyi pierua, hyi kakkaa, hyi hajuja hyi hyi. Itsehän he tosiaan tuoksuvat jatkuvasti suitsukkeilta.
 
Hei ap, enpä kyllä usko että kannattaa ruveta suutuspäissään hölmöilemään mitään. Usko pois, itsesi vain hajotat. Ja samat asiat todellakin ovat useinmiten vastassa seuraavissakin suhteissa, ainakin jos yhtään itsellä on asioihin osaa. Ja onhan sinulla, ei kukaan yksin päädy umpikujaankaan vaan kyllä sinnekin yhdessä mennään...

Jokainen voi lopultakin muuttaa vain itseään. Toinen muuttuu jos itse haluaa ja kokee siihen tarvetta. Sillä välin kun vähän vanhenee ja kokemusta kertyy niin saattaa jopa oppia itsekin ymmärtämään toisenlaisia ihmisiä eikä vaadi niin paljoa ja konkreettista.

Jos ette saa hommaa toimimaan, niin erotkaa. Ei mikään uhoaminen ja sekoilu tee asioita ku pahemmaksi.
 
Täytyy ihan kiittää sua pohtiva mies, kun annoit tuon näkökulmasi tänne. Tämä on hedelmällinen keskustelu.

Meilläkin mies varmaan ajattelee kuten sinä, että hänestä ei ole suhteeseen. Tiedän että hänkin on lannistunut aiemmin, ja myöskään kotoa ei tulee mitään läsnäolevan isukin mallia. Hänellä ei ole myöskään siskoja, ja äitiään he pitävät isän kanssa yhteistuumin rasittavana. Hyvin työ- ja suoritus orientoitunut jätkä, joka aina välillä tulee ulos kuorestaan siksi aikaa kun aloitellaan suhdetta. Kun vakiinnutaan, hän menettää mielenkiintonsa, ja alkaa elää taas työlle ja tekniikalle, suorittamiselle ja pätevyydelle.

hän on tottunut luovuttamaan, eli kun tulee riita, hänellä ei ole kärsivällisyyttä yhtään ymmärtää. Ihan kuin hän olisi odottanut jo valmiiksi että näin käy.

Ensimmäisen kerran kun riitelimme ikinä tästä ""välittämisasiasta"" hän sanoi minulle että ""TAAS tämä alkaa""

Ihmettelin, mikä ihmeen taas, jos ensimmäinen riita vasta oli aluillaan. Kertoo siitä, että hän ikään kuin istuu parisuhteessa passiivisena, odottaen että pommi jysähtää hänen niskaansa hetkenä minä hyvänsä.
MInun pitää sitten laittaa itseni syrjään, ja kohdella häntä silkkihansikkain.
Siitä taas tulee se ongelma, että hän kuvittelee että olen jotenkin iloisena aina mielistelemässä häntä. Hänellä ei tule mielen viereenkään, että saattaisin itsekin tarvita suhteelta jotain.

Sitten hän tietysti lakkaa enää arvostamasta minua, koska en ole enää hänen ""tyyppiään"". Ja kun alan älähtelemään, hän haukkuu miut typeräksi, ja on saanut vahvistuksen sille, että naiset ovat hankalia.

Jokainen mieshän haluaa kauniin, vahvan, viattoman, helpon
itsenäisen ja sopivasti pippurisen naisen joka saa orgasmin naidessa ja ei ikinä nalkuta tai syyllistä miestä mistään, ja on oma itsensä ilman että yrittää miellyttää miestä, elämmehän sentään nykyaikaa. Ok, olen juuri sellainen, mutta en 24/7, vaan välille mahtuu masentuneisuutta, itseinhoa, pelkoja, väsymystä. Kyllä minä sieltä taas nousisin, mutta ei mies jää sitä odottamaan, eikä varsinkaan auta minua siinä.

Hän muuttaa oman vaimonsa alta kahden vuoden sellaiseksi, joka on täysi vastakohta siitä mitä hän tahtoo. Kun toistuvasti asiat jäävät käsittelemättä, puhumatta, niin kyllä nainenkin menee siitä kuoreensa, eikä ole enää niin onnellisen näköinen negatiivisten turhautumien kasautuessa.
sittten alkaa se vertailu, joku säihkysilmä, joka ei ole niin kärsineen oloinen tulee vastaan ja mies haluaa helpomman elämän.
vaihtaa naista luullen että jos nainen on nyt noin ihana, niin varmaan kestää kauemmin kuin edellisen kanssa se että nainen tulee onnettomaksi ja alkaa TAAS kitistä.

 
Suuret kiitokset myös sinulle, kyllä tästä on minullekin ollut suurta apua. Saan hieman uutta vettä myllyyn. Samojen asioiden vatkaaminen ei ole pidemmän päälle enää kovin hedelmällistä.

Minussa taitaa tosissaan olla paljon miehesi kanssa yhtenäistä. Saatettais viihtyä hyvinkin hänen kanssaan olutlasin äärellä ;)

Minusta ei todellakaan ole tappelemaaan, vetäydyn aika helposti tilanteesta. Se varmaan johtuu siitä, etten ole kasvanut tappelukulttuuriin. Avopuolison puolella tappelukulttuuri on ollut ollut joskus liiankin värikästä. Kaksi tällaista kulttuuria kun yrittää kohdata, niin meinaa kipinöidä.

Alkuaikoina jaksoin paljon pidempää riidellä. Minusta vaan alkoi tuntua, että riidoissa ei ollut tarkoituskaan löytää ratkaisuja ongelmiin vaan lähinnä kokeilla kuinka loka lentää. Riidoista toipuminen vei minulta suunnattomasti energiaa ja aikaa. Yritin jälkikäteen järkeillä mistä oli yleensä kysymys. Todelliset ongelmat eivät ainakaan minulle juurikaan selvinneet.

Nykyään toimin sitten riitatilanteissa huomattavasti sanallisessa mielessä aggressivisemmin. Kun huomaan merkkejä, että nyt selvästi haetaan riitaa, niin annan tulla välittömästi sanallisen ryöpyn täydeltä laidalta vastapalloon. Sillä tavalla saa ""tilanteen"" nopeammin ohi. Siis ongelmathan jää tietysti jäljelle ja ehkäoä vielä paheneekin, mutta onpahan loka lentänyt ainakin vähemmän aikaa. Ja tuntee itsensä enemmän mieheksi.... Saan siis säilytettyä sen kovan ulkokuoren paremmin.

Onhan se näin miehellekin henkisesti hyvin raskasta. Se että pysyn yleensä kasassa, on minun lähdettävä pihalle ja kävelemään vaikkapa metsään, jossa voi purkaa vihaa aiheuttamatta muille henkistä & fyysistä väkivaltaa.

Huomaan sen kun avopuolisoni kohtelee minua silkkihansikkain. Se vähentää hyvin paljon luottamusta tai sitä tunnetta että tuntisin kumppanini. En missään nimessä kuvittele että asiat ovat kunnossa kun nainen hymyilee ja on kiinnostunut minusta. Tulee hyvin pitkälle sama olo kuin kaupan kassalla. Sieltä minä saan neidiltä hymyn ja ystävällisen sanan, koska olen siellä asiakkaana. Mutta parisuhteessa, mikä asiakas minä siinä olen? Mitä se avopuoliso sillä palveluasenteella haluaa kun en minä hänen palkaansa ainakaan maksa. Näin kärjistettynä.

 
Ei maailma ole valmis siihen että kerrot asiat niinkuin sinusta oikeasti tuntuu. Olen tehnyt jonkun aikaa niin j a mua vit...taa suuresti kun en osaa valehdella asioista tai jättää osaa kertomatta.
Niin se vain kuuluisi nykymaailmassa tehdä. Ei kukaan ole vielä valmis kuulemaan oikeaa kantaa asiasta.
Niin minäkin kerroin exälleni oikeista tunteistani ja toiveistani. Hänpä juoksi toisen sänkyyn. Nyt on ero haussa.
Eli mietippä tarkkaan kannattaako olla rehellinen.
Naisten maailmassa rehellisyys onnistuu tiettyyn pisteeseen asti mutta mielestäni ei avioelämässä.

Kuten sanoin minua ärsyttää itsessäni olla totuuden torvi. Kun alan kertoa asioita, en kerta kaikkiaan osaa lopettaa puolitiessä tai että laskettelisin palturia silmät kirkkaana.
Olen suorastaan kateellinen ihmisille, jotka sen taidon osaavat.

Meillä oli muuten samat reaktiot kun kerroin avoimesti ja syvällisesti tunteista miehelle. Tuli parin päivän hajurako ja jos mainitsin asioista, tuli vastaus: mitä nyt taas, en enää muista.
Mutta tsemppiä sulle, toivottavasti et saa eroa lahjaksi avoimuudestasi ;)
 
Pieru on suhteen mittari. Suhteen pitää olla todella hyvä, että se kestää pierun. Enkä nyt tarkoita, että koko aikaa sallittaisiin piereskellä ja paskoa... älkää nyt taas vetäkö toiseen ääripäähän!!!! Mutta laktoosiongelmaisena en voi välttää sitä, että vaikka olisin kuinka lady ja superseksikäs, niin että se pieru silti toisinaan pääsee. Toki syön hylaa jne... mutta aina ei voi välttää.
 
Sanoit että riidan haistaessasi annat vastapalloon jotta tilanne menisi nopeasti ohi.

Niinpä, sitä se meilläkin harrastaa. Itse koen sen äärimmäisen loukkaavana, että mies kokee tarvetta hiljentää minut ja näyttää olevansa mies talossa.
tottakai se on helppoa kun kourat on kuin lapiot ja desibelilukemat jo äänielinten rakenteen puolesta jytäkämmät.

Silti, minun tarkoitus todellakaan ei ole koskaan ollut miehelle sanoessani varsinaisesti saada ongelmia ratkaistuksi, vaan tulla kuulluksi.
Se, että mies ottaa itseensä kaiken mitä sanon, ja kuvittelee kaiken olevan lopullinen ja kiveen kirjoitettu syytös häntä kohtaan, aiheuttaa sen että tunnen itseni todella aliarvioiduksi ja katkeraksi, enkä voi koskaan puhua suutani puhtaaksi ilman. että koko yhteiselämän keskeytymistä siihen paikkaan. Tiedän, että 90 prosenttia miehen käytöksestä johtuu hänen omista luuloistaan ja tunteistaan, mutta en silti kestä loputtomiin. Se on hänen sairautensa, minulla on omani.
Jos ero tulee, en syytä häntä siitä, harmittelen vain.
Niinhän se on, että itseään vain voi muuttaa, ja kun tulee sekin seinä vastaan että enää ei ole kykyä/halua muuttua, tai jaksamista pitää lippua korkealla, niin vähintä mitä voi tehdä on luovuttaa suosiolla.

Sitten, kun alan rvastapalloon saatuani esim. itkeä tahtomattani, kuvittelee mies että yritän manipuloida häntä itkullani. Itkuni ei oikeastaan ikinä ole varsinaista surua, vaan niin pohjatonta turhautumista, että ei ole enää mitään lankaa mihin tarttua.

Hän ei ymmärrä sitä, vaan osoittaa entistä enemmän vihaa ja halveksuntaa minua kohtaan.

Minusta tuntuu että minusta ei jää mitään jäljelle sen jälkeen.

Mies ei sitä tajua, mutta joka kerta kestän hänen pakoiluaan ja vastaväitteitään yhä huonommin.

Tarkoitukseni on tulla kuulluksi. Sitä, että toinen ei pelkää minua, vaan katsoo silmiin, ja sanoo"" ahaa, vai niin. Ymmärrän miksi sinusta voi tuntua tuolta."" Ei se tarkoita silti sitä, että mies pitää siltä istumalta vatkata spermaksi ja nussia uudestaan.

On varmasti olemassa naisia, jotka harrastavat kaikenlaista vain ilkeyttään, mutta itselläni taustalla on todelliset tunteet, ei se että haluan että mieheni kärsii.

Tiedän että tämä hänenkin agressionsa tulee puhtaasta ahdistuksesta ja epätoivosta, siksi yritän välttää kaikenlaista poikkiteloin asettumista ilman kunnon ""syytä"", jotta mies jaksaisi olla kärsivällinen tosipaikan tullen.

Ei se ole silti sellainen juttu, mitä voin loputtomiin niellä.
Lähtölaskenta on alkanut.
Mulla on todellakin sen verran syitä elää ja nauttia nuoruudesta ja työnteosta, ja tiedän jo yhdestä erosta toivuttuani, että mikään tässä elämässä ei ole sen arvoista , että kahden ihmisen pitää väkisin elää yhdessä jossain 60 neiliön kämpässä jatkuvia helvetin tuskia kokien.
 
Palveluasenteesta minä ainakin haluan saman takaisin.
Kyllä kaupan kassallakin on vaihtoehtoja, haluaako hymyillä asiakkaalle vain ei.
minä haluan vilpittömästi, että vaikka ollaankin perhe, niin ei me mikään hyeenalauma silti olla.
Mieskin voisi joskus yrittää suhtautua minuun kuten silloin alussa..eli kohteliaasti ja diplomaattisesti.

Ei vieraalle ihmiselle sanota ikinä, että pidä säkin turpas kiinni, ja mitä vittua sinä taas yrität jankuttaa. Millä helvetin perusteella rakkaimmalle sitten niin sanotaan?
Minä olen miehelleni itsestään selvyys.

Hän arvostaa minut alemmas, kuin naapurin tai posteljoonin.

Ok. Jos hän ei voi säädellä suhtautumistaan minuuun itse, niin minä voin tehdä sen hänen puolestaan.
Tuskin olen itsestään selvyys sen jälkeen kun pakkaan laukkuni ja ovi käy.
 
Kiitos.
Kieltämättä olin suutuspäissäni vähällä lähettää miehelle tekstarin,,
mutta, tämä on jo niin vakaassa harkinnassa, että ei se enää ole kiinni edes suutuspäoissään olosta.

Olen siirtynyt jo pelkäämään sitä päivää, kun joudun ilmoittamaan siitä miehelle.

sitä ei voi perua, enkä voi jälkeenpäin ikinä enää tietää ikinä olisiko tämä suhde myöhemmin toiminut jos en olisi luovuttanut.

En voi sitten enää kääntyä takaisin. Siksi epäröin..ehkä olisi helpompi jos vain nielisin ja nielisin, ehkä miehellä puolestaan olisi sitten voimaa erota kun muutun entistä hirveämmäksi ämmäksi. En tosiaankaan tiedä- tai ehkä etäisyys pelastaa, ei ole pakko finalisoida päätöstä heti, vaan opetella pikkuhiljaa elämään ilman häntä, joka on kuitenkin ollut tuki ja turva monissa asioissa.
 
Niin ei se pelkästään ole sitä, että haluan vaimentaa kumppanini vain miehisyyttäni. Kyse on enemmän omasta kasassapysymisestä. Se ei ole millään muotoa henkisellä tasolla mikään pikku juttu.

""sanoessani varsinaisesti saada ongelmia ratkaistuksi, vaan tulla kuulluksi.
Se, että mies ottaa itseensä kaiken mitä sanon, ja kuvittelee kaiken olevan lopullinen ja kiveen kirjoitettu syytös häntä kohtaan""

Tuon on ehkä juuri se, mitä en ainakaan vielä ymmärrä. Jotenkin tuntuu, että tuo on juuri sitä mikä saa aikaan tunteen epäreiluudesta, sellaisten argumenttien käytöstä, jotka eivät pidä paikkaansa. Voi tietys olla että ymmärsin tuon väärin.

Tuntuu että kumppani tuo todellisen mielipiteensä julki vain riita- / riidanhaistelutilanteessa. Olen tullut sellaiseen käsitykseen, että sellainen usein negatiivisessa valossa esille tuotu ""akan nalkutus"" olisi parisuhteelle vain hyväksi. Mun mielestä mies tarvitsee tasaiseen tahtiin pientä naputusta. Kyllähän siitä reaktiomainen tuhahdus saattaa tulla, mutta tuleepahan mielipide kuultua ja joskus roskapussikin vietyä ;)

Väärin ymmärtäminen tuntuu olevan sellainen juttu, mikä tällaisessa tilanteessa vaan kasvaa. Poimitaan yksittäisiä argumentteja ja käsitellään niitä oman ajattelutavan mukaan. Välillä yrittää miettiä ehkä asioita kumppaninkin näkökulmasta, mutta jossain vaiheessa tulee turhautuminen ""eihän noin voi ajatella, ei tuossa ole mitään järkeä, tuo on ihan logiikan vastaista...""

Omat vaikeuteni ymmärtää kumppaniani pohjautuu hyvin pitkälle tähän putki- & tippaleipä -malliin. Näin miehen näkövinkkelistä katsottuna jollain asialla on seuraus johonkin toiseen asiaan. Naisilla tuntuu asia liittyvän aina hyvin moneen asiaan. Miehen mielipiteen ovat usein hyvin staattisia ""rakastan, ilmoitan sitten kun mielipide muuttuu"". Naisen mielipidettä kuvaa hyvin vaikkapa mielikuva siitä prosessista mikä käynnistyy, kun nainen alkaa miettiä mitä vaatteita hän laittaisi päälle... Tämä eroavaisuus on vaan sellainen asia joka on vain hyväksyttävä, sitä ymmärtämään minusta ei ole.

 
Onhan tuossa ihan tottakin. Miehet saattaa helposti ""unohtaa"" sanoa sen positiivisen sanan silloin kun sen paikka on.

Vieraille ei sanota ""turpa tukkoon"", mutta heidän kohdallaan tilanteesta voi liueta pois. Ei minua kiinnosta olla ihmisten seurassa, jotka saavat vain negatiivisia tunteita pintaan. Toimeen on tultava, ei tarvitse tykätä, mutta ei tarvitse myöskään sitä sanoa.

Kotona minusta ei saa olla kuitenkaan epäaitoutta. On oltava joku paikka, missä saa olla juuri sellainen kuin oikeasti tuntuu. En tiedä miten voisin rakastaa josta näkee että tuo ei ole sitä mieltä mitä hän sanoo.

Myönnän, etten tule enää sanoneeksi niitä positiivisia asioita aina kun aidosti tuntuu siltä. ""Noi vaatteet sopii sinulle."" Mistäkö johtuu? En osaa sanoa.

Jostain syystä se alkaa ahdistamaan kun kuulen toistuvasti sellaisia positiivisia kommentteja, jotka koen epäaidoiksi. Ne kommentit taitavat olla tosin vain naisen tapa kiinnittää huomiota, kuten tuolla aikasemmin kävii muistaakseni ap:n kommenteista ilmi. Kun kuulen vaikkapa viidennen kerran että ""tuo paita sopii sinulle"", seuraa siitä enemmän tai vähemmän sisäinen reaktio kärjistäen:
- vittu, jo viides kerta samasta aiheesta
- yksi kerta riittäisi yhestä rätistä, mielipide on kyllä kuultu
- eikö tuolla tosiaan ole muuta puhuttavaa, yrittää mielistellä
- jos vielä kerran kuulen tuon, niin silppuan saksilla koko rievun ja poltan kiukaan alla, eipähän tarvii kuulla enää siitä aiheesta...

Kyse taitaa kuitenkin siitä, että nainen haluaisi kuulla positiivisen kommentin OMASTA ulkonäöstään. Eli reaktion seurauksena asia on luisunut miehen mielessä naisen haluamasta aiheesta aivan toiseen.

Jälkeenpäin voin ymmärtää miten ""miehen paita"" liittyy naisen ulkonäköön, mutta en todellakaan siinä tilanteessa...
 
Jos nyt leikkii ajatuksella, että oma mieheni ajattelee samoin kuin sinä, pohtiva mies, niin tämä kyllä lieventää minun vihaani häntä kohtaan.
Olen pitkän aikaa tuntenut, että hänen on vaikea rakastaa minua. Voin kertoa, että hän suoraan sanoen valehtelee minulle tuossa asiassa, mutta huomaan sen pienistä jutuista.
Hän ei puhu enää yhteisistä suunnitelmistä, vaan sanoo ""minä""

Epäilen että hänellä on tavallaan huono omatunto ja ihmetys siitä, että mihin se ihana rakkaus meni. Hän ei vain kykene arvostamaan minua, vaikka kuinka haluaisi. Olen hänelle pakkopullaa, ja mikä ettei hänkin minulle. MItä minä teen miehellä joka on unohtanut minut?

Voin toki tuomiopäivään asti miettiä, kuinka voisin olla vähemmän nainen, jotta miehellä olisi hyvä ,tai millä sanankäänteillä yrittäisin saada miehen ymmärtämään.
Se ei vain auta.

Voin kuvitella, että minä hän minua pitää, jos kaikki kohteliasiuuteni ovat hänen mielestään imelää mielistelyä.
MInähän olen perseennuolija hänen silmissään.

No, jos olisin osannut, tai tiennyt olisin jättänyt sen tekemättä. Mutta enää sitä ei saa pois, hän pitää minua alhaisena koko loppuikänsä.

Se on se syy, miksi minun on paettava. Etsin sellaisen miehen, jolle en ole ehtinyt vielä mielistelemään, niin hän ehkä löytää minusta ne hyvät puoletkin, kenellekään ei tee hyvää elää suhteessa jossa ei saa olla oma itsensä ja toinen pitää mua suurin piirtein koirana.
 
Joo se ei vielä kovin paljoa auta, jos oppisi ymmärtämään periaatteessa toisen ajattelumallin, mutta huomaa latujen erkaantuneen jo liian etäälle. Helppo tässä minunkin on viisastella, mutta piru vie en ole pystynyt muuttamaan ymmärrystäni ja käyttäytymistäni suhteen kannalta juurikaan parempaan suuntaan.

Suhtaudun aika skeptisesti siihen, että suhdetta pystyisi korjaamaan kovin paljoa sen jälkeen kun on kunnolla erkaannuttu ja sulkeuduttu. Itse en ole ainakaan aikaisemmissa suhteissa siihen pystynyt. No toivottavasti tästäkin suhteesta on jotain tullut opittua. Osaisi sitten toimia mahdollisissa tulevissa suhteissa ainakin jollakin toisella tavalla ja tehdä vaikka ihan uusia virheitä.

Kiitokset kuitenkin sinulle ap. Tämä ajatusten vaihto on selkeyttänyt kummasti omia tuntemuksia. Kaikkea hyvää ja nauti elämästä.
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa