Rikon perheeni. Vai liekö se koskaan ehjä ollutkaan.

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vieraampi
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vieraampi

Vieras
Mä en yksinkertaisesti jaksa tätä enää. Miehen sairaus on vienyt multa kaikki voimat, kärsin myös ihan fyysisistä oireista joita miehen sairaus mulle aiheuttaa. Sydänoireita, päänsärkyä, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, lista on pitkä.

Mä olen kaikkeni antanut. Ollut läsnä, kuunnellut, toivonut ja odottanut parempia aikoja. Mutta ei niitä tule. Mä en voi enää muuta kuin pelastaa itseni ja lapseni. Koska mun on pakko.
Voimia tarvitaan nyt kahden edestä. Mutta luotan siihen että mä vielä joskus olen onnellinen, että mun lapseni saa itselleen ihanan lapsuuden ja että mä pystyn antamaan itselleni anteeksi kaikki nämä hukkaan heitetyt vuodet. Nyt on mun aikani toipua ja uskoa siihen että elämä kantaa.

Alkoholismi todellakin repii ihmisiä rikki, se vie kaiken. Lopulta jäljellä on vain elämä jota ei edes elämäksi voi kutsua. Varjoelämää. Mieheni rakastaa pulloaan, siihen ei kukaan pääse väliin, koskaan.
 
[QUOTE="vieras";24054130]Kunnes jälleen koittaa arki...[/QUOTE]

Arki.. Ei miehen juominen ole kiinni juhlapyhistä. Ei se ole kiinni mistään, se on pakko jolle kukaan ei mahda mitään.
 
Lasten ei kuulu vuodesta toiseen kestää perhehelvettiä yhtään minkään sairauden takia. Tunnen perheitä, joissa vaimo on ottanut eron miehen alkoholismin vuoksi, mies ottanut eron vaimonsa masennuksen vuoksi ja nainen ottanut eron miehensä syövän vuoksi. Vakava sairaus on aina perheelle kriisi ja ensisijaisesti pitää pelastaa lapset. Ero ei tietenkään ole ensisijainen keino, mutta lapsia ei pidä altistaa perhehelvetillekään.
 
Nyt on joku tainnu vetää kunnon juhannuskännit .D
jIVulv
1Ir00C
WGuZqg
m4CcmW
mDEUUw
yP9q9k
KgXkvi
KxeNMU
 
Alkoholistiäidin lapsena voin sanoa, että ero voi olla kaikkien kannalta parempi ratkaisu. Itse sain elää vielä alkoholismista vapaan lapsuuden, mutta pikkusisarukseni ovat joutuneet siitä kärsimään ja nyt täysi-ikäisyyden kynnyksellä ovat sanoneet, että olisivat toivoneet isän ottaneen eron. Jokainen päivä alkoholismihelvetin keskellä on liikaa ja jättää jälkensä. Ja kun niitä ihmeitä ei juurikaan tapahdu, vaikka sitä kuinka toivoisi.
 
Tiedän kokemuksesta mitä sä käyt läpi. Se lähteminen ei oo helppoa, mutta joskus vaan ei ole muuta vaihtoehtoa. Lohdutukseksi voisin sanoa, että mun ja lapseni elämä muuttui tosi paljon helpommaksi ja onnellisemmaksi eron jälkeen ja vieläpä yllättävän nopeasti. Voimia se vaatii ja rohkeutta riuhtaista ittensä irti tutuista kuvioista, mutta kun sen päätöksen oikeasti on tehnyt, niin muu sujuukin sitten omalla painollaan. Toki kaikki käytännön asiatkin mitä erossa eteen tulee, on aika raskaita hoitaa, vielä kun on lapsi josta täytyy huolehtia, mutta kun jaksaa hetken ponnistella, niin kyllä se arki sitten nopeasti tasoittuu. Kyllä sä pärjäät, usko pois! Voimia! :hug:
 
Tiedän kokemuksesta mitä sä käyt läpi. Se lähteminen ei oo helppoa, mutta joskus vaan ei ole muuta vaihtoehtoa. Lohdutukseksi voisin sanoa, että mun ja lapseni elämä muuttui tosi paljon helpommaksi ja onnellisemmaksi eron jälkeen ja vieläpä yllättävän nopeasti. Voimia se vaatii ja rohkeutta riuhtaista ittensä irti tutuista kuvioista, mutta kun sen päätöksen oikeasti on tehnyt, niin muu sujuukin sitten omalla painollaan. Toki kaikki käytännön asiatkin mitä erossa eteen tulee, on aika raskaita hoitaa, vielä kun on lapsi josta täytyy huolehtia, mutta kun jaksaa hetken ponnistella, niin kyllä se arki sitten nopeasti tasoittuu. Kyllä sä pärjäät, usko pois! Voimia! :hug:

Onneksi mulla on aivan mahtava tukijoukko takana! Heille iso kiitos.
Ei mulla riitä enää edes kyyneleitä, itkut on itketty jo moneen kertaan. Helpotus lähinnä päällimmäisenä tunteena. Mun täytyy nyt vaan pitää lapsen arki mahdollisimman tuttuna, kyllin paha jo että joutuu isäänsä ikävöimään.
 

Yhteistyössä