H
hämmennyksissä
Vieras
Mä en voi puhua tästä kenellekään muulle, siispä toivon että täältä löytyisi ihmisiä jotka jaksais olla mun ystäviä hetken.
Kun mulla on sydänsuruja.
Olen ihan aikuinen nainen, ollut yksin lasteni kanssa useit vuosia. Olen ihan todella luopunut jo toivosta parisuhteen ja rakkauden suhteen, tottunut olemaan yksin ja nauttimaan tästä sinkkuudesta.
Kunnes ihan yllättäen työpaikalleni tuli uusi työntekijä ja pikkuhiljaa mun pasmat meni ihan sekaisin. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan että mies pyrkii juttusilleni kovin usein. Kun hänellä oli jotain asiaa luokseni, jäi siihen pitemmäksi aikaa vielä juttelemaan niitä näitä. Jos olin jossain yksin, tuli siihen ja jäi juttelemaan. Katseli mua nauravin silmin, oli hermostunut ja nauroi kaikille vitseilleni, samoin kuin viljeli niitä itsekin. Kyseli multa henkkoht juttuja ja muisti aina seuraavalla kerralla palata niihin. Ne katseet... ensin varovaisia, lyhyitä, sitten lopulta jo pitempiä, jatkuvia. Kun hän jutteli jollekin toiselle, katseli silti mua huoneen toiselta puolelta ja hymyili mulle.
Olin ihan varma, että tässä on jotain. Huomasin ihastuvani.
Ei nähty pariin päivään. Tänään nähtiin. Huomasin ehkä pari katsetta. Yksi pitempi, jolloin hän meni ohitseni, katsoi suoraan silmiini eikä hymyillyt. Myöhemmmin satuimme samaan aikaan kahvihuoneeseen. Hän tuli minun ja ystäväni seuraan. Mä sain ehkä pari katsetta ja hymyä, yhen viittauksen aiempiin sanomisiini, ja loppuajan hän jutteli ja huomioi vain ystävääni.
Nyt sitten oon ihan maassa. Mitä tuo oikein oli? Kuvittelinko tosiaan ihastumiset ja molemminpuoliset tunteet? Miksi etääntyminen? Kuuluuko tuo kuvioihin? Tuntuu kurjalta. Ajattelin että unohdan koko miehen, mutta näen vaan edessäni hänen silmänsä ja hymynsä... Menin ihastumaan ihan liikaa. Oliko sittenkin niin, että tässä ei ollut mitään miehen puolelta, vaan mä vaan kuvittelin pelkän ystävällisyyden ihan joksikin muuksi?
Ystäviä paikalla, jotka jaksaisivat pohtia tätä mun kanssa?
Kun mulla on sydänsuruja.
Olen ihan aikuinen nainen, ollut yksin lasteni kanssa useit vuosia. Olen ihan todella luopunut jo toivosta parisuhteen ja rakkauden suhteen, tottunut olemaan yksin ja nauttimaan tästä sinkkuudesta.
Kunnes ihan yllättäen työpaikalleni tuli uusi työntekijä ja pikkuhiljaa mun pasmat meni ihan sekaisin. Pikkuhiljaa aloin tajuamaan että mies pyrkii juttusilleni kovin usein. Kun hänellä oli jotain asiaa luokseni, jäi siihen pitemmäksi aikaa vielä juttelemaan niitä näitä. Jos olin jossain yksin, tuli siihen ja jäi juttelemaan. Katseli mua nauravin silmin, oli hermostunut ja nauroi kaikille vitseilleni, samoin kuin viljeli niitä itsekin. Kyseli multa henkkoht juttuja ja muisti aina seuraavalla kerralla palata niihin. Ne katseet... ensin varovaisia, lyhyitä, sitten lopulta jo pitempiä, jatkuvia. Kun hän jutteli jollekin toiselle, katseli silti mua huoneen toiselta puolelta ja hymyili mulle.
Olin ihan varma, että tässä on jotain. Huomasin ihastuvani.
Ei nähty pariin päivään. Tänään nähtiin. Huomasin ehkä pari katsetta. Yksi pitempi, jolloin hän meni ohitseni, katsoi suoraan silmiini eikä hymyillyt. Myöhemmmin satuimme samaan aikaan kahvihuoneeseen. Hän tuli minun ja ystäväni seuraan. Mä sain ehkä pari katsetta ja hymyä, yhen viittauksen aiempiin sanomisiini, ja loppuajan hän jutteli ja huomioi vain ystävääni.
Nyt sitten oon ihan maassa. Mitä tuo oikein oli? Kuvittelinko tosiaan ihastumiset ja molemminpuoliset tunteet? Miksi etääntyminen? Kuuluuko tuo kuvioihin? Tuntuu kurjalta. Ajattelin että unohdan koko miehen, mutta näen vaan edessäni hänen silmänsä ja hymynsä... Menin ihastumaan ihan liikaa. Oliko sittenkin niin, että tässä ei ollut mitään miehen puolelta, vaan mä vaan kuvittelin pelkän ystävällisyyden ihan joksikin muuksi?
Ystäviä paikalla, jotka jaksaisivat pohtia tätä mun kanssa?