V
vierailija
Vieras
Mä haluisin jonnekin purkaa ajatuksiani, joten puran tänne. Ja teksti voi olla sekavaa mun keskittymishäiriön takia.
Mä en voi ymmärtää miten mulla on noin hienot tyttäret. Kaksi teini-ikäistä. Yhtään yötä tai hetkeä en ole heidän takia joutunut valvoa.
Tää eka osio on täysin pinnallinen, mutta koska olen ollut koko ikäni ylipainoinen ja kokenut kiusaamista asian takia, niin sen takia puhun asiasta. Omat varhaisimmat muistoni on n. 9v iässä kun tätini kommentoi painoani negatiivisesti. Ja liian monta ikävää muistia sen jälkeen.
Omat tyttöni ovat hoikka, s-kokoa. Muodokkaita kuitenkin, niinkuin suvussani ollaan. Mutta niin kauniilla tavalla, katson jopa kateellisena tyttäriäni, että oisinpa edes joskus näyttänyt tuolta. Samaan aikaan olen hemmetin onnellinen, ettei heidän tarvi kokea samaa kiusaamista kuin mun aikanaan.
Toinen asia on se kuinka fiksuja mun tyttäret on. Mä oon aina pitänyt itseäni tyhmänä. Tai no, nuorenpana varmasti olis ollu kapasiteettia vaikka mihin, mut kaveriporukka oli väärä. Ja nykyään menee ihan itseluottamuksen ja ahdistuksen piikkiin etten oo missään hyvä. Mutta siis, tytöt vetelee 9 ja 10 kokeista tämän tästä. Toki joissain aineissa menee heikommin, ja häpeevät jos tulee 8 tai huonompi. Ja mä oon aina yhtä ylpeä oli numero mikä vaan, koska mun mielestä kaikessa ei voi eikä tarvii olla paras. Lasten isä toivoi joskus että palkitaan lapsia kun tulee 10 kokeesta tai todistukseen, mutta en halunnut sitä, koska silloin lapsi vaatisi itseltään liikaa miellyttääkseen vanhempia. Koulu on lapsen elämässä pitkä taival, mun mielestä vanhemmat ei saa luoda liikaa paineita ja odotuksia siihen.
Itse siis yläasteella sain paljonkin nelosia, mä en ikinä ollu hyvä. Tein töitä paljon sen eteen että sain y sillä nostettua numeroita etten jää luokalle. Mut se vaati myös uhrauksia.
Yks asia oli selvä ku lapset oli pieniä. Mä en halua kasvattaa niitä samassa ympäristössä missä itse kasvoin. Mä tiedän kyllä että ihan missä vaan on myös niitä huonoja piirejä, ja niitä ei voi paeta. Mut mä koin et mikään ei voi olla niin paha kuin se missä mä oon kasvanut. Joten muutettiin 100km päähän. Ja mä oon kyllä sitä mieltä että se oli oikea ratkaisu. Ainoa mitä pelkäsin, oli että tytöistä kasvaa rasisteja pienellä paikkakunnalla, mutta onneks olin väärässä.
Nyt on siis paluu syntymäsijoille edessä, koska lukio odottaa tyttäriä ja mulla on kaipuu päästä oman perheen lähelle.
Musta on aina tuntunu siltä että oon huono äiti. Kun lapset oli pieniä niin ei paljoa käyty puistoissa, tai sit mentiin siihen aikaan kun suurin osa muista oli päiväunilla. Mä en kestä small talkia enkä tykkää jutella vieraille, niin tuntu et pienten lasten kanssa pitäs olla siellä täällä ja tuolla, mut mä en vaan pystynyt siihen.
Me ollaan oltu tekemisissä lastensuojelun kanssa muutamaan otteeseen. Erottiin siis lasten isän kanssa kun lapset oli alle 3v. Ls siis sen takia että en osaa olla vastuullinen ihminen. Toisaalta molemmilla kerroilla on sanottu kuinka hienot tytöt mulla on, ja lasulle ei ole perusteita edes mun takia. Mut mä oon ihan paska. Kyl tää lasten kasvatus on menny täysin tuurilla, ei taidolla. Ja suurimman osan ajasta tuntuu ettei mulla ole osaa eikä arpaa siihen millaisia tytöistä on kasvanut. Mut siitä oon ylpee että he kokee et mulle voi puhuu kaikesta. Ihan kaikesta.
Mä olin nuori kun sain lapseni, jotenkin aina ollu tarve näyttää et pärjätään. Todellisuudessa mä oon ollu koko ajan hukassa, eksyksissä ja edelleen niin v*tun epävarma mitä mun pitäis tehdä.
Anteeks, varmasti sekava teksti.
Mä en voi ymmärtää miten mulla on noin hienot tyttäret. Kaksi teini-ikäistä. Yhtään yötä tai hetkeä en ole heidän takia joutunut valvoa.
Tää eka osio on täysin pinnallinen, mutta koska olen ollut koko ikäni ylipainoinen ja kokenut kiusaamista asian takia, niin sen takia puhun asiasta. Omat varhaisimmat muistoni on n. 9v iässä kun tätini kommentoi painoani negatiivisesti. Ja liian monta ikävää muistia sen jälkeen.
Omat tyttöni ovat hoikka, s-kokoa. Muodokkaita kuitenkin, niinkuin suvussani ollaan. Mutta niin kauniilla tavalla, katson jopa kateellisena tyttäriäni, että oisinpa edes joskus näyttänyt tuolta. Samaan aikaan olen hemmetin onnellinen, ettei heidän tarvi kokea samaa kiusaamista kuin mun aikanaan.
Toinen asia on se kuinka fiksuja mun tyttäret on. Mä oon aina pitänyt itseäni tyhmänä. Tai no, nuorenpana varmasti olis ollu kapasiteettia vaikka mihin, mut kaveriporukka oli väärä. Ja nykyään menee ihan itseluottamuksen ja ahdistuksen piikkiin etten oo missään hyvä. Mutta siis, tytöt vetelee 9 ja 10 kokeista tämän tästä. Toki joissain aineissa menee heikommin, ja häpeevät jos tulee 8 tai huonompi. Ja mä oon aina yhtä ylpeä oli numero mikä vaan, koska mun mielestä kaikessa ei voi eikä tarvii olla paras. Lasten isä toivoi joskus että palkitaan lapsia kun tulee 10 kokeesta tai todistukseen, mutta en halunnut sitä, koska silloin lapsi vaatisi itseltään liikaa miellyttääkseen vanhempia. Koulu on lapsen elämässä pitkä taival, mun mielestä vanhemmat ei saa luoda liikaa paineita ja odotuksia siihen.
Itse siis yläasteella sain paljonkin nelosia, mä en ikinä ollu hyvä. Tein töitä paljon sen eteen että sain y sillä nostettua numeroita etten jää luokalle. Mut se vaati myös uhrauksia.
Yks asia oli selvä ku lapset oli pieniä. Mä en halua kasvattaa niitä samassa ympäristössä missä itse kasvoin. Mä tiedän kyllä että ihan missä vaan on myös niitä huonoja piirejä, ja niitä ei voi paeta. Mut mä koin et mikään ei voi olla niin paha kuin se missä mä oon kasvanut. Joten muutettiin 100km päähän. Ja mä oon kyllä sitä mieltä että se oli oikea ratkaisu. Ainoa mitä pelkäsin, oli että tytöistä kasvaa rasisteja pienellä paikkakunnalla, mutta onneks olin väärässä.
Nyt on siis paluu syntymäsijoille edessä, koska lukio odottaa tyttäriä ja mulla on kaipuu päästä oman perheen lähelle.
Musta on aina tuntunu siltä että oon huono äiti. Kun lapset oli pieniä niin ei paljoa käyty puistoissa, tai sit mentiin siihen aikaan kun suurin osa muista oli päiväunilla. Mä en kestä small talkia enkä tykkää jutella vieraille, niin tuntu et pienten lasten kanssa pitäs olla siellä täällä ja tuolla, mut mä en vaan pystynyt siihen.
Me ollaan oltu tekemisissä lastensuojelun kanssa muutamaan otteeseen. Erottiin siis lasten isän kanssa kun lapset oli alle 3v. Ls siis sen takia että en osaa olla vastuullinen ihminen. Toisaalta molemmilla kerroilla on sanottu kuinka hienot tytöt mulla on, ja lasulle ei ole perusteita edes mun takia. Mut mä oon ihan paska. Kyl tää lasten kasvatus on menny täysin tuurilla, ei taidolla. Ja suurimman osan ajasta tuntuu ettei mulla ole osaa eikä arpaa siihen millaisia tytöistä on kasvanut. Mut siitä oon ylpee että he kokee et mulle voi puhuu kaikesta. Ihan kaikesta.
Mä olin nuori kun sain lapseni, jotenkin aina ollu tarve näyttää et pärjätään. Todellisuudessa mä oon ollu koko ajan hukassa, eksyksissä ja edelleen niin v*tun epävarma mitä mun pitäis tehdä.
Anteeks, varmasti sekava teksti.
