Sirarkateus aikuisena, miten pääsen tästä eroon?

[on tää nyt vähän tyhmää]

En siis haluaisi olla kateellinen siskolleni. Mulla on elämä kaikin puolin kunnossa siis oman perheen osalta. Hyvä mies, terveet lapset ja rahatilanne ok, oma koti ja auto. No mistäkö mättää?

Ainoa asia mistä oon siskolle jotenkin kateellinen on vanhempien suhde. Mä en tajua, miten se on niin. Kun mielestäni en mä nyt muistikuvieni mukaan ollu mitenkään hankala lapsikaan edes teininä, mutta ikinä mua ei kehuttu esim koulumenestyksestä vaikka toin kymppejä kotiin, siskon kasit oli jotain niin ihmeellistä että niistä piti silittää päätä viikkokausia.

Kun mä muutin miehen kanssa asumaan, niin vanhemmat oli hirveen varautuneita ja varoitteli mua että ei mies välttämättä mua rakasta, voisin ihan hyvin asua kotona (toi oli siis ihan turhaa, toistakymmentä vuotta jo naimisissakin, mies on aina kohdellu mua hyvin, ei ole mikään "sliipattu naistenmies"... no myönnän että oltiin tosi nuoria sillon kun kaikki alkoi, mutta tapa jolla mun seurustelusta puhuttiin, oli tosi loukkaava)

Kun mä aloin odottaa esikoista, siskolla oli jo lapsia, mun vanhemmat ei missään vaiheessa ole onnitellu tapahtuman johdosta, odotusaikana ne toi ilmi että heillä on jo lapsenlapsia, ei mun olisi ollu pakko niitä tehdä. Toi ratkasi tosi paljon, että mä en todellakaan ole vanhemmilta hoitoapua pyytäny, en kertaakaan. Kun aloin odottaa toista, taas sama juttu. "voi kauheeta". Ei onnittelua, tai edes suun kiinni pitämistä, vaan "voi kauheeta, on siinä sulla hommaa". MULLA??? En kyl ole yh, lapsilla on isäkin. Ja kaksi lasta... Voi kauheeta??? Siskon lapset (joita on enemmän) ovat saaneet kaikenmaailman juttuja lahjaksi, kalliitakin. No niin ovat omanikin, toisilta isovanhemmiltaan. Mun vanhemmat ei ole ikinä ostaneet mun lapsille mitään pipoa kummempaa. ENKÄ TARVITSE MITÄÄN! En sanonu tota siksi että tarttisin. Ihmetyttää vaan, että mikä on?

Hoitoapua eivät ole tarjonneet edes sillon kun olin sairaalassa kuopusta saamassa. Yökylään ovat kinunneet molempia. En ole antanut, kun ei kerran apua saa sillonkaan kun tarvetta olisi. Siskon lapset ovat siellä joka viikko, usein perjantai-illasta maanantaiaamuun. Sitten onkin sopivaa heittää remmi päiväkotiin ja kouluun, niin että menevät vanhemmilleen vasta maanantai-illalla. Mä en pidä tuota hyvänä. Tuosta en siis ole kateellinen, koska en missään nimessä antaisi omiani koko vapaa-ajaksi mummolaan. Ja äitikin on sanonu väsyvänsä tosta. Mutta silti ne pitää tota jotenkin normaalina, niin että kun mun lapset ei ole edes halunneet mennä pois kotoa kuin 1 yöksi kerrallaan (tosi harvoin), niin niitä pidetään nynnyinä ja sen huomaa tavasta jolla vanhemmat lapsiani kohtelee. Eriarvoisesti.

Omani ovat myös nuorempia kuin siskon isommat (kouluiässä), joten mielestäni on outoa, että esimerkiksi isomummun synttäreiden jälkeen kehuttiin maasta taivaaseen siskon tokaluokkalaista, kun osasi käyttäytyä niin hienosti ettei pieraissut kuin kerran ruokapöydässä ja montaakaan astiaa ei hajonnut. Mun eka lapsi oli silloin kaksi vuotta, ja häntä katsottiin pahasti aina jos inahtikin. No lähdettiinkin sieltä kesken pois.

Miksi ihmeessä mä välitän tollasesta? Oon kumminkin neljännellä kymmenennellä. Pitäisi olla tyytyväinen omaan elämäänsä, mitä mä välitän jos vanhemmat on epäreiluja? Mun lapsilla on kumminkin kaikki mitä ne tarvii, ja miehen sukulaisten ansiosta saavat extraakin.

Onko muilla tämmösiä kokemuksia?

 

[dfdf]

Ymmärrän kyllä tunteesi. Käsittämätöntä kohtelua vanhemmiltasi. Onneksi omat vanhempani kohtelevat meitä lapsia ja lastenlapsia tasapuolisesti.

 

[tän ketjun ap]

Nyt vasta huomasin, että otsikkoon tuli sirar kun piti olla sisar.

Muita kokemuksia?

 

[ryytikkä]

Hmm.. meillä samankaltaista.. Ei siinä paljon muuta voi kun toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos!

 

[jokuuu]

no ymmärrän hyvin eikä toi nyt varsinaista sisarkateutta ole vaan varmasti jokaista ihmetyttäis pitäisin varmaan välimatkaa et sais ne tajuta ite tai sit kertoisin suoraan mut sen jälkeen ne sais ottaa yhteyytä kun haluaa jne...

 

[tän ketjun ap]

no ymmärrän hyvin eikä toi nyt varsinaista sisarkateutta ole vaan varmasti jokaista ihmetyttäis pitäisin varmaan välimatkaa et sais ne tajuta ite tai sit kertoisin suoraan mut sen jälkeen ne sais ottaa yhteyytä kun haluaa jne...

Oon miettiny tota puhumista... Mut jotenkin kun tilannetta on jatkunu nykysellään jo toistakymmentä vuotta (jos ei lapsuutta lasketa, mutta sieltä en edes muista kaikkea), niin tuntuu että tilanteeseen on turtunu, tavallaan ei jaksa välittää, tavallaan se loukkaa silti. Ja mitä voitan jos ne pakotetuiksi tuntiessaan rupeis teennäisesti huomioimaan mun lapsia? Ei se ois silti aitoa, ovat kyllä näyttäneet kenestä tykkäävät eniten (kuten sanoin, mulla on itellä ok perhe, en ole niinkään surullinen itseni kuin lasteni puolesta. Ois kai se kiva että niilläki ois kahdet kiinnostuneet isovanhemmat, kun kaikki on hengissä kumminkin)

 

[tilkki]

Miksi pidät yhteyttä vanhempiisi? Rakastatko heitä? Mitä tunnet teidän antavan toisillenne? Itse olen tästä näkökulmasta miettinyt ihmissuhteitani ja kylmästi luopunut niistä suhteista, joista päällimmäisenä on mielessä ahdistus ja paha mieli.

Hyvä ihmissuhde lisää ihmisen voimia jaksaa ja tuottaa iloa ympärilleen. Huono ihmissuhde - vaikka se olisi omiin vanhempiin - vie elämästä vähitellen kaiken ilon, aiheuttaa ärtymystä ja stressiä, jotka heijastuvat myös ympäristöön, kuten puolisoon, lapsiin ja muihin ihmissuhteisiin.

Meillä on niin vähän aikaa elämässämme, että mietin itse, mihin ihmissuhteisiin kannattaa se vähä aika panostaa ennen kuin meistä aika jättää.

 

[meillä myös]

Minulla on nuorempia veljiä, ja minulle on kyllä lapsesta saakka varsinkin isäni tehnyt varsin selväksi että pojat on tärkeämpiä ja arvokkaampia ihmisiä.
Nykyään tämä näkyy niin, että vanhemmat ovat veljieni asuntolainojen takaajina, minulle on vain sanottu että "etsi itsellesi rikas ukko". Olen ainoa meistä jolla on edes vakituinen työpaikka.

Minulla ja miehelläni on yksi lapsi ja toinen tulossa, mutta kumpikaan ei enää kiinnosta isovanhempia, koska veljeni perheeseen on myös vauva tulossa. Minulta ei ole kertaakaan kysytty vointia tai mitään muutakaan vauvaan liittyvää. Ainoastaan ovat voivotelleet, etteivät taida enää ehtiä hoitamaan meidän esikoista kun xxxx:n vauva syntyy, ja harmitelleet kun minä en nyt voi antaa veljen vauvalle esikoisen vaatteita ja tavaroita.

Meillä onneksi veljeni tajuavat tämän tilanteet, joten tämä vanhempieni käytös ei vaikuta väleihimme.

 

[Kannattaa miettiä]

Oon miettiny tota puhumista... Mut jotenkin kun tilannetta on jatkunu nykysellään jo toistakymmentä vuotta (jos ei lapsuutta lasketa, mutta sieltä en edes muista kaikkea), niin tuntuu että tilanteeseen on turtunu, tavallaan ei jaksa välittää, tavallaan se loukkaa silti. Ja mitä voitan jos ne pakotetuiksi tuntiessaan rupeis teennäisesti huomioimaan mun lapsia? Ei se ois silti aitoa, ovat kyllä näyttäneet kenestä tykkäävät eniten (kuten sanoin, mulla on itellä ok perhe, en ole niinkään surullinen itseni kuin lasteni puolesta. Ois kai se kiva että niilläki ois kahdet kiinnostuneet isovanhemmat, kun kaikki on hengissä kumminkin)

Jos lasten isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita heistä, teet lapsille vain karhunpalveluksen pitämällä yhteyttä vanhempiisi lasten vuoksi. Omat äidin puolen isovanhempani eivät olleet minusta kiinnostuneita, kielsivät vain kaikesta siitä, jonka sallivat sisareni tehdä eivätkä koskaan ottaneet minua mukaan toimintoihinsa. Oma suhtautuminen heihin kasvoi sen mukaan, miten he minua kohtelivat ja kun pystyin valitsemaan, en heidän luonaan enää koskaan käynyt.

 

[meillä myös]

Niin eihän tuo mitään perinteistä sisarkateutta ole ap:n kohdaltakaan, kuten ei minullakaan.

 

[tän ketjun ap]

Miksi pidät yhteyttä vanhempiisi? Rakastatko heitä? Mitä tunnet teidän antavan toisillenne? Itse olen tästä näkökulmasta miettinyt ihmissuhteitani ja kylmästi luopunut niistä suhteista, joista päällimmäisenä on mielessä ahdistus ja paha mieli.

Hyvä ihmissuhde lisää ihmisen voimia jaksaa ja tuottaa iloa ympärilleen. Huono ihmissuhde - vaikka se olisi omiin vanhempiin - vie elämästä vähitellen kaiken ilon, aiheuttaa ärtymystä ja stressiä, jotka heijastuvat myös ympäristöön, kuten puolisoon, lapsiin ja muihin ihmissuhteisiin.

Meillä on niin vähän aikaa elämässämme, että mietin itse, mihin ihmissuhteisiin kannattaa se vähä aika panostaa ennen kuin meistä aika jättää.

Hyviä kysymyksiä!
Kai mä niitä rakastan, kukapa vanhempiaan ei rakastaisi? Mutta meidän tapaamiset on kyllä vähän velvollisuudentuntoisia. Mä en kehtaa sanoa että nyt ei sovi, ja ne oikeesti voi pyyhältää meille kujn oon justiin päässy töistä. Eikä se ole mitään rentoa oleilua, vaan tuntuu ihan höykytetyltä. Kun teen pitäs olla pöydässä oitis ja lasten pitäs olla kiltisti kuin herran enkelit ja jos jompi kumpi vaikka itkee (saattavat olla herkkiä siinä kohtaa kun ollaan just päästy työ/hoitopäivän jälkeen kotiin), niin kauhea inttäminen että mikä nyt on. Ja ikinä ei voi sanoa esimerkiksi remontin jälkeen, tai jos olen vaihtanu verhot tai ostanu jotain kivaa, että on se nätti.

Sen sijaan ihan puhelimitse kehutaan miten sisko on yhden seinän maalannu niin siellä on nyt niin hienoa. Meidän keittiöremonttiin suhteuduttiin "ai, onko se nyt pakollista" (itse asiassa oli, kun oli vesivahinko niin seinän välissä oli hometta). Kaikki nätti mitä mä teen, on tuhlausta (joko rahan tai ajan). Mutta jos äitillä tai siskolla on jotain uutte, niin oikein lypsetään kehuja "no tykkäätkö, sano nyt" ja jos ei kehu maasta taivaisiin, niin "mikä on kun et tykkää"

Tosi hyvä kannanotto sinulta. Se antoi kyllä lisää ajattelemisen aihetta.

 

["Rouva"]

Miksi pidät yhteyttä vanhempiisi? Rakastatko heitä? Mitä tunnet teidän antavan toisillenne? Itse olen tästä näkökulmasta miettinyt ihmissuhteitani ja kylmästi luopunut niistä suhteista, joista päällimmäisenä on mielessä ahdistus ja paha mieli.

Hyvä ihmissuhde lisää ihmisen voimia jaksaa ja tuottaa iloa ympärilleen. Huono ihmissuhde - vaikka se olisi omiin vanhempiin - vie elämästä vähitellen kaiken ilon, aiheuttaa ärtymystä ja stressiä, jotka heijastuvat myös ympäristöön, kuten puolisoon, lapsiin ja muihin ihmissuhteisiin.

Meillä on niin vähän aikaa elämässämme, että mietin itse, mihin ihmissuhteisiin kannattaa se vähä aika panostaa ennen kuin meistä aika jättää.

Meinasin vähän samalla tavalla kirjoittaa... Jos tilannetta ei voi purkaa puhumalla (mä kyllä varmaan aikani märhedittyäni tuollaista asiaa paukauttaisin ajatukset heille päin naamaa, kysyisin, että MIKSI näin?) minusta järkevää on katkaista sellaiset ihmissuhteet, jotka aiheuttavat pelkästään mielipahaa.

 

[tän ketjun ap]

Minulla on nuorempia veljiä, ja minulle on kyllä lapsesta saakka varsinkin isäni tehnyt varsin selväksi että pojat on tärkeämpiä ja arvokkaampia ihmisiä.
Nykyään tämä näkyy niin, että vanhemmat ovat veljieni asuntolainojen takaajina, minulle on vain sanottu että "etsi itsellesi rikas ukko". Olen ainoa meistä jolla on edes vakituinen työpaikka.

Minulla ja miehelläni on yksi lapsi ja toinen tulossa, mutta kumpikaan ei enää kiinnosta isovanhempia, koska veljeni perheeseen on myös vauva tulossa. Minulta ei ole kertaakaan kysytty vointia tai mitään muutakaan vauvaan liittyvää. Ainoastaan ovat voivotelleet, etteivät taida enää ehtiä hoitamaan meidän esikoista kun xxxx:n vauva syntyy, ja harmitelleet kun minä en nyt voi antaa veljen vauvalle esikoisen vaatteita ja tavaroita.

Meillä onneksi veljeni tajuavat tämän tilanteet, joten tämä vanhempieni käytös ei vaikuta väleihimme.

Toi on muuten toinen juttu! Itse asiassa vanhemmat maksaa siskon puhelinlaskunkin, vaikka tyyppi on melkeen 40. "kun sillä on niin paljon töitä/laskuja/ties mitä". Tohon on semmonen "tasapuolinen syy", että me kumpikin saatiin muutama vuosi sitten vanhemmilta lahjaksi kännykkä+liittymä. Ja sitä liittymäähän ei voi avata toisen nimelle jos se kelle sitä avataan, ei ole paikalla. Joten liittymät avattiin mun äidin tai isän nimelle, niin että käyttäjinä oltiin toisessa minä ja toisessa sisko. Ensivierailulla ton jälkeen minut vietiin operaattorin palvelupisteeseen ottamaan liittymä omiin nimiini. Mutta siskolle tätä ei voi tehdä, kun se on liian kiireinen ehtiäkseen virka-aikana kaupunkiin, eikä sillä kuulema olisi rahaakaan ylimääräsiin laskuihin, ja "heidän vikahan tuo kännykkälasku on kun avasivat liittymän".

Ja myös mun lapsille uutena ostamia kenkiä on kinuttu siskon nuorimmalle, mutta sieltä ei ikinä saa mitään käyttökelposta meille. Me kun ei polteta tupakkaa ja siskon kotona tupakoidaan sisällä, niin tää ei ole mitään hienostelua, vaan ihan oikeasti pesunkin jälkeen ne siskon lapsikatraan läpi käyneet lasten vaatteet haisee niin että meidän muksut aivastelee ja mun nenä ei vaan tykkää (itsellä on kyllä karvasia lemmikkejäkin, että ei todellakaan olla mitään nirppanokkia siinä, jos jossain on joku pieni tahra tms)

 

["Rouva"]

Miten sun siskos suhtautuu tilanteeseen?

Ehkä sun vanhemmat pitää sua vahvana ja siskoasi heikkona, jonka vuoksi kehuvat ja auttavat häntä enemmän, ehkä tiedostamattaan? Ja jos ajattelevat että sinä olet niin vahva, ettet tarvitse apua ja kannustamista?

Kannattaa harkita kyllä ihan oman itsesi hyvinvoinnin takaamiseksi, että kohtaat vanhempasi tässä asiassa. Esität sen kysymyksen että MIKSI näin?

Jos eivät kykene kohtelemaan lapsiasi tasavertaisesti serkkujensa kanssa, on mielestäni parempi lapsille, etteivät ole isovanhempiensa kanssa tekemisissä. Lapset kyllä tajuaa jo pienenäkin ja miettivät, mikä heissä on vikana kun mummu tukkää enemmän serkuista.

 

[huuuhhh...]

toisaalta... vanhemmiten alan oleen sitä mieltä, että suvun kans on syytä olla tekemisissä ja jossain määrin muidenkin semmoisten ihmisten, joiden kans töksyy sukset. hiljaa keritään olemaan haudassa sitte. tommoiset tilanteet on luultavastikin niin syvällä sukuhistoriassa, että vanhemmat ei itekkään tiedä miksi ovat niinkuin ovat. joku muistuttaa jotakuta menneenpolven sukulaista olemukseltaan ja saa tälle kuuluneen kohtelun, tms.

Mut kun tuo hiljaisen kaunan kierre syntyy, on mielestäni parempi puhua asiat suoraan kuin lähteä menemään tai kärsiä. Viime kädessä suora puhe tuottaa parempaa tulosta kuin sopeutuminen, useimmissa tapauksissa, luulisin. Ettei vain pesiydy omaankin perheeseen vaikenemisen kulttuuri ja piilevää itsetuntovajetta.

Tietysti allikko voi seurata jos vanhemmat käynnistää raivokkaan puolustussodan. Mutta sittenhän voi kääntää sen selän avoimesti. Mutta ehkä ulkopuolinen voisi nähdä jotain mille osapuolet ovat sokeita. Jokainen vain esittää itselleen kirjoitettua osaa ja tulee tulkituksi sen mukaan.

mä silti onnistuin pääsemään tuollaiseen katkeruuden kierteeseen ihan ainoana lapsena. eikä puhuminen ole aina auttanut. mutta puhumatta iskee masennus. ottaa koville jokatapauksessa kokea, että mun tunteilla ei ole väliä.

 

[tän ketjun ap]

[QUOTE="Rouva";22552725]Miten sun siskos suhtautuu tilanteeseen?
[/QUOTE]

Sen kanssa(kaan) ei ole aiheesta ollu puhetta, en usko hänen pitävän tilannetta mitenkään kummallisena.

 

[tän ketjun ap]

ehkä ulkopuolinen voisi nähdä jotain mille osapuolet ovat sokeita. .

siitähän tää ajatus nyt on alkanutkin enemmän kiertää mun päässä, kun tällä viikolla eräs perhetuttu (siis mun lapsuuden perheen tuttu), joka viime vuosina on tutustunu mun nykyseen perheeseen, oli miehen kanssa saunakeskustellu aiheesta "loukkaako minua se että vanhemmat kohtelee meitä eriarvoisesti". Ja mies sano, että toi kysymys oli tullu ihan puun takaa, hän ei ollu meidän väleistä puhunu mitään

 

[kjfba]

sano ihmeessä ja jos ei ymmärrä niin anna olla ja pidät välimatkaa.. voihan olla et ne ei vaan ole ymmärtänyt käytöstään ja haluaa muuttua...

 

["Rouva"]

Entäs jos kirjoittaisit heille kirjeen? Jossa kertoisit nuo samat asiat, kuin tuossa aloituksessasi?

 

[tän ketjun ap]

sano ihmeessä ja jos ei ymmärrä niin anna olla ja pidät välimatkaa.. voihan olla et ne ei vaan ole ymmärtänyt käytöstään ja haluaa muuttua...

Mä luulen että tää juttu on jossain niin selkäytimessä, että jos otan asian puheeksi, olen niitten silmissä vain kateellinen kusipää. Mä en oikeasti tiedä, miten mä alottaisin. Ja "välinpitämättömyyttä" saan aiheeseen itselleni sillä, että toisen puolen isovanhemmat on innokkaita, niin selittelen itselleni että ei lapset menetä mitään... Vaikka jos ne on samaan aikaan samassa paikassa, niin kyllä se niin menee että mun lasten on vanhempieni mielestä pakko jakaa omat mukana olevat lelunsa mutta jos mun lapset menee kattoo serkkujensa leluja, niin käsketään mun komentaa että ei kai ne vaan koske niihin kun ne on serkkujen.

Tää juontaa varmaan tosiaan jostain syvällisestä, mä en oikein usko että tuo, vaikkakin alitajuntainen juttu, voisi ns normaaliperheessä olla ihan puhdasta sattumaa. Vaikkei ehkä tavallaan tahallista olisikaan.

 

["jep"]

Tiedän niin tuon tunteen. On tosi paskamaista, jos lasten serkut poikina saavat ihailua, vaikka kiusaavat muita ja riehuvat, mutta omissa lapsissa on aina jotain vikaa, vaikka olisivat miten päin tahansa.

Ja miten omiin lapsiin ei ole edes vaivauduttu tutustumaan, mutta sisaren lapsia ollaan hyysäämässä jatkuvasti.

Ja se puhuminen. Miten voi puhua äidille, joka jo lapsena ei antanut ilmaista sitä, jos tunsi kärsineensä vääryyttä? kateus oli se, mitä hän vihasi, eikä halunnut kuunnella. Koska oli kai mahdotontakin olla lapsena täysin tasapuolienn, kun monta lasta. eli mitään ei saanut lapsena puhua, ja nytkin jos edes yrittää, niin hän suuttuu ja sekin vähäinen yhteydenpito katkeaa.

Mistää ei saisi sanoa, jos on aikuinen ja periaatteessa itsellä kaikki hyvin. Mies, terveet lapset, koti.

Hänellä aikuisena on oikeus olla kenen kanssa haluaa ja auttaa ketä haluaa.

 

["jep"]

Jos mainitset asiasta, niin äiti on puhumassa sisarusteni kanssa, miten paska ja kateellinen ihminen, ahne ym ym

Ja omien lasteni kohtelu vain entisestään huononee, jos se nyt enää on mahdollista.

Eräs joka puhui ulkonäöstä ja mitä on varattu sukulaisille, niin itsekin olen pohtinut, että nämä suositut sisarukset muistuttavat toisiaan ja ovat "oikeiden " sukulaisten näköisiä. Minä muistutan äitiäni, joka taas muistutti tätä "väärää" sukulaista, ja sen vuoksi oma äiti sai jo äidiltään huonompaa kohtelua kuin muut laspet.

 

[kadehdittu]

Minua kadehditaan, vaikka näiden kadehtijoiden elämä on parempaa ja enemmän raiteillaan kuin minun. Sekin syö voimia, olla kadehdittu ja sen vuoksi syyllistetty

 

["jep"]

Ja sitäkin olen miettinyt, että itse en voisi olla niin epäreilu toisille, että omisin mummon kokonaan itselleni/Lapsilleni.
Eli kyllä näissä sisaruksissa on vika. He ovat itsekkäitä eivätkä ajattele kuin itseään.

 

[meillä myös]

Minä olen yrittänyt puhua vanhemmilleni, mutta se on kuitattu jonninjoutavana kateutena, ja varsinkin lapsuuskokemuksiani on vähätelty, olen kuulemma vain kuvitellut kaiken, selkäsaunoista lähtien. Hyvin on heiltäkin unohtunut, että pienenä minua rankaistiin samoista asioista, mihin veljiäni kannustettiin.
Melko ikävää, että minuun on siirretty isän suvun perinne tyttöjen kasvatuksesta, eli itsetunto ja oma tahto lytättiin täysin.