Minäkin olen kyllä tässä(kin) kohtaa kultaisen keskitien ja maalaisjärjen kannalla - vaikka koulutusta löytyykin. Olen itsekin 70-luvun kasvatuksen saanut, kulkenut lapsena niin college-asuissa kuin rimpsumekoissakin ja ala-asteen farkuissa ja neutraalin värisissä college-paidoissa. Varsinkin ala-asteaikana silloin käytettiin todella sukupuolineutraaleja vaatteita, jopa äärimmäisyyteen asti, mutta silloin se ei ollut mikään -ismi, vaan kaikki (ainakin meilläpäin) pukeutuivat samoin. Omassa kaveripiirissäni oli lähinnä tyttöjä, mutta esimerkiksi nukeista en muista olleeni koskaan erityisen kiinnostunut eikä minua siihen ikinä ohjattukaan. Sen sijaan monen muun neutraalimman ohella leikimme esimerkiksi missikisoja, mutta ei kukaan myöskään kieltänyt meitä sitä tekemästä, vaan mitä vain teimmekin, sitä aina tuettiin. Ja koskaan ikinä en muista kenenkään sanoneen minulle, että ei sinusta ole tähän, kun olet tyttö, tai että tyttöjen pitää toimia näin tms. Itse näen, että juuri tämä oli tärkein ja onnistunein osuus kasvatuksessani, eikä siihen vaikuttanut se, että kotona äiti teki lähes kaikki kotityöt.
Kasvettuani hankin ylemmän korkeakoulututkinnon miesvaltaiselta alalta ja urani - miesvaltaisilla aloilla - lähti oikein nousujohteisesti käyntiin eikä sukupuoleni vaikuttanut siihen mitenkään. Töissäkään minua ei ole koskaan tytötelty eikä minua ole sukupuoleni perusteella aliarvioitu, vaikka olen työskennellyt myös todella "miehisten miesten" joukossa ainoana naisena. Ja silloin säälin naisia, jotka olivat tehneet koulutuksen, uran ja perheen suhteen mielestäni vääriä valintoja.
Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi ikinä odottanut itselleni tapahtuvan: tapasin elämäni miehen, rakastuin korviani myöten ja minuun iski aivan odottamaton vauvakuume. Ura posotti edelleen hienossa noususuhdanteessa vielä siinä vaiheessa, kun palasin äitiyslomalta töihin. Sitten yhtäkkiä huomasin, että minusta oli tullut hyvin vastahakoinen lähtemään työmatkoille, sillä jo yhden yön poissaolo sen ihmisen luota, josta oli tullut elämäni tärkein asia, tuntui todella pahalta. Töissä oltiin työsuoritukseeni edelleen enemmän kuin tyytyäväisiä, mutta itsestäni tuntui, että jotenkin kaikki ei ole oikein. Joten vaihdoin työhön, johon kuuluu vähemmän matkoja, jossa työpäivät ovat keskimäärin lyhyempiä ja jossa toisaalta sitten palkka ja etenemismahdollisuudet eivät ole läheskään samaa luokkaa. Ja siis kaikki tämä ihan oman valintani pohjalta. Näen kuitenkin asian niin, että tämä on tällainen elämänvaihe ja tuskinpa se on minua ihmisenä mitenkään perustavanlaatuisesti muuttanut. Minulla on vielä kymmeniä vuosia aikaa luoda uraa, kun saan lapset sellaiseen ikään, etteivät he tarvitse äitiään enää niin jatkuvasti läsnä - ja etten minä tarvitse heitä jatkuvasti läsnä voidakseni hyvin

Eli jos huippujohtajina ei ole pienten lasten äitejä, niin ei se välttämättä johdu lasikatosta. Toisaalta naisilla on niin paljon aikaa edetä vaikka mihin asemaan tämän pikkulapsiajan ulkopuolella ja ihmiset ovat tietysti erilaisia eikä kaikilla naksahda päässä näin pahasti lapsen saannin jälkeen, joten uskon kyllä, että vähitellen tuo naisjohtajamäärä tulee kasvamaan.
Eli vaikka olen vankka sukupuolitasa-arvon ja tasa-arvoisen kasvatuksen kannattaja, niin ihan omakohtaisista kokemuksista rohkenen epäillä, miten paljon sillä on lapsen elämän kannalta merkitystä, millaisiin vaatteisiin tämä puetaan, oli se sitten vaaleanpunainen mekko tai siniset farkut. Kuten joku täällä jo totesikin, niin ennemmin tai myöhemmin se lapsi kuitenkin tekee omat johtopäätöksensä ja ellei lasta kasvata kellarissa, niin se lapsi ottaa niitä vaikutteita myös monesta muusta paikasta kuin kotoa.
Itse olen ratkaissut asian niin, että kuten itsenikin, puen prinsessani yhtälailla hempeisiin rimpsumekkoihin kuin ruskeisiin/sinisiin verkkareihin, jos ne vain kelpaavat (nyt aletaan olla siinä vaiheessa, että tiettyjä vaatteita ei vain laiteta päälle, vaikka miten yrittäisi tarjota). Ja lapsen omat taipumukset lelujen, harrastusten, yms. suhteen yritetään parhaan mukaan huomioida ja niitä rohkaista, olivat ne sitten hänen sukupuolelleen leimallisia tai eivät. Ehdottomasti tärkeintä itselleni on kuitenkin se, että lapsi on arvokas omana itsenään ja juuri sellaisena kuin on ja tietää sen. Itse uskon, että siltä pohjalta on kaikkein helpoin lähteä pitämään puoliaan ja omia näkemyksiään myös niitä ulkoisia vaikutteita silmällä pitäen, joille ei kuitenkaan mitään voi ja joilta lastaan ei voi suojata. Jos hyvin käy, samalla helpottaa myös lapsen sopeutumista sosiaalisiin ryhmiinsä kuitenkin niin, että hän säilyttää oman identiteettinsä eikä omaksu ryhmän normeja sellaisenaan vain hyväksytyksi tullakseen.
Tästä syystä säälin lapsia, joiden vanhemmat pönkittävät itseään ja omia ideaalejaan viemällä lapsensa kasvatuksen äärirajoille, olivat ne äärirajat sitten missä suunnassa tahansa. Maalaisjärki ja lapsen (ei "yhteiskunnan", ei "tulevaisuuden" eikä muun abstraktin asian) parhaan objektiivinen huomioiminen tuntuu ainakin minusta parhaalta ohjenuoralta ja tunnen omaksi tehtäväkseni äitinä lapseni kasvattamisen tällä tavalla. Ja meillä kyllä äiti ja isä tekevät ihan "sekaisin" kotitöitä, kumpikin omien vahvuuksiensa ja kiinnostuksensa mukaan ja tyttö "auttaa" onnellisena isäänsä niin imuroinnissa ja nikkaroinnissa kuin äitiään leipomisessa. Saa sitten nähdä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan - se riippuu tytöstä ja hänen tulevasta sisaruksestaan itsestään
