S
Surullinen
Vieras
Mulla on pää niin sekaisin ja sydän riekaleina, enkä tiedä mitä tehdä 
Tiedän, maailmassa on isompiakin ongelmia, mutta tämä on minun. Enkä siitä saa selvää sitten niin millään.
Tilanne on siis se, että me asumme miehen työn vuoksi ihan toisella puolella Suomea kuin muu suku. Ja kaiken lisäksi siis meidänkin kotiseutujen välillä on vielä 200 kilometriä matkaa. Mä en aikanaan olisi halunnut tänne muuttaa ollenkaan, mutta se oli jokotai-tilanne, miehen päätöksellä siis. Jos en olisi muuttanut, meidän suhde olisi loppunut siihen. Rakastin niin kovasti miestäni ja sillä hetkellä tuntui, että hän oli ainut hyvä asia elämässäni, enkä halunnut siitä luopua. Pitkään kyllä tuntui, etten pysty muuttamaan miehen perässä toiselle puolelle Suomea. Mutta pakko oli yrittää. Ja mä olen nyt 10 vuotta yrittänyt ja ollut onneton koko sen ajan. Olemme menneet naimisiin, saaneet lapsia, ostaneet talon. Olen haalinut itselleni harrastuksia, löytänyt pari hyvää ystävää.. mutta koskaan ikinä en ole tänne sopeutunut. Ei ole ainuttakaan viikkoa mennyt, etten olisi ikävääni itkenyt. Jokin osa minusta ei vaan koskaan ole täällä ollut onnellinen.
Ikävääni lisää se, että näemme niin kamalan harvoin isovanhempia. He ovat kaikki vielä työelämässä, kuten mekin. Matka on kuitenkin niin pitkä, että perjantaina kun matkaan lähtee, niin on vasta iltamyöhään perillä ja sunnuntaina pitää varhain lähteä liikenteeseen, että ehtii illaksi kotiin. Ei tule siis loma-aikojen lisäksi juuri nähtyä Lapsilla on jatkuva ikävä isovanhempia, isovanhemmilla lapsia, minulla ihan kaikkea.
Mä niin joka ikinen päivä toivon, että me voisimme muuttaa joko minun tai mieheni kotiseudulle. Mies ei vaan ole innostunut ajatuksesta. Olen vuosikausia yrittänyt hänen päätään kääntää, onnistumatta Hänen mielestään meillä molemmilla pitäisi olla työpaikka uudelta paikkakunnalta, talo valmiiksi katsottuna ja nykyinen talo myytynä, ennen kuin voi muuttoa ajatella. Minä olisin niin valmis vain hyppäämään elämässä eteenpäin ja lähtemään katsomaan, mitä tarjolla olisi. Meidän molempien vanhemmat ovat luvanneet majoittaa perheemme siihen asti, että asunnon ja työtä löydämme. Mutta mieheni ei tahdo muuttaa. Olen yrittänyt löytää työtä omalta kotipaikkakunnalta, mutta ne ovat kaatuneet siihen tosiseikkaan, että asumme muualla. "Valitsimme henkilön, jonka on mahdollista aloittaa heti"
Ja musta niin kerta kaikkiaan tuntuu, että mä en enää jaksa. Näiden kymmenen vuoden aikana lukuisat muut ystäväperheemme ovat vain ottaneet ja lähteneet. Ja me vain junnaamme täällä, koska miehen puolelta ei ole mitään intoa muuttaa. Mä olen niin onneton, etten olisi koskaan voinut kuvitella, että tämmöisen asian vuoksi voi olla. Mies ei sitä ymmärrä, nykyään vain riitelemme asiasta, emmekä saa enää kunnon keskustelua aikaiseksi. Jos siis koskaan olemme tästä asiasta saaneetkaan. Hänen mielestään kaikki on täällä ok, vaikka sosiaalinen verkosto on hyvin pieni, eikä esimerkiksi lastenhoitoapua ole tarjolla. Kahdenkeskistä aikaakaan ei siis ole koskaan.
Erota en tilanteen vuoksi haluaisi, koska eihän siinä mitään järkeä olisi. Lapsilla olisi sen jälkeen isää ikävä. Mutta tilanne tuntuu mulle niin mahdottomalta. Mä olen jatkuvasti kiukkuinen ja onneton, koska haluan niin kovasti pois. Mä olisin parempi äiti ja vaimo, kun tilanne olisi toinen.. Mieheni on maailman ihanin mies ja rakastan häntä.. en olisi muuten tänne toiselle laidalle lähtenytkään. Mutta tämän tilanteen vuoksi tuntuu, että avioliittomme on kohta täysin karilla. Mä en vaan kestä tätä enää. Mutta mä en ratkaisuakaan keksi
Kiitos, jos olit niin ihana ihminen, että jaksoit lukea. Mulla ei ole ketään muutakaan, kenelle asiasta puhua. Isovanhemmat odottavat meitä lähemmäksi kuin kuuta nousevaa, enkä halua heidän mieltään pahoittaa miehen ja minun välisillä riidoilla. Sama on kotiseuduilla asuvien ystävien suhteen. Ja täällä olevat ystävät.. ne ovat sellaisia, että kyllä niiden kanssa kahvitella voi, mutta ei heidän kanssaan voi murheistaan puhua.
Tiedän, maailmassa on isompiakin ongelmia, mutta tämä on minun. Enkä siitä saa selvää sitten niin millään.Tilanne on siis se, että me asumme miehen työn vuoksi ihan toisella puolella Suomea kuin muu suku. Ja kaiken lisäksi siis meidänkin kotiseutujen välillä on vielä 200 kilometriä matkaa. Mä en aikanaan olisi halunnut tänne muuttaa ollenkaan, mutta se oli jokotai-tilanne, miehen päätöksellä siis. Jos en olisi muuttanut, meidän suhde olisi loppunut siihen. Rakastin niin kovasti miestäni ja sillä hetkellä tuntui, että hän oli ainut hyvä asia elämässäni, enkä halunnut siitä luopua. Pitkään kyllä tuntui, etten pysty muuttamaan miehen perässä toiselle puolelle Suomea. Mutta pakko oli yrittää. Ja mä olen nyt 10 vuotta yrittänyt ja ollut onneton koko sen ajan. Olemme menneet naimisiin, saaneet lapsia, ostaneet talon. Olen haalinut itselleni harrastuksia, löytänyt pari hyvää ystävää.. mutta koskaan ikinä en ole tänne sopeutunut. Ei ole ainuttakaan viikkoa mennyt, etten olisi ikävääni itkenyt. Jokin osa minusta ei vaan koskaan ole täällä ollut onnellinen.
Ikävääni lisää se, että näemme niin kamalan harvoin isovanhempia. He ovat kaikki vielä työelämässä, kuten mekin. Matka on kuitenkin niin pitkä, että perjantaina kun matkaan lähtee, niin on vasta iltamyöhään perillä ja sunnuntaina pitää varhain lähteä liikenteeseen, että ehtii illaksi kotiin. Ei tule siis loma-aikojen lisäksi juuri nähtyä
Lapsilla on jatkuva ikävä isovanhempia, isovanhemmilla lapsia, minulla ihan kaikkea.Mä niin joka ikinen päivä toivon, että me voisimme muuttaa joko minun tai mieheni kotiseudulle. Mies ei vaan ole innostunut ajatuksesta. Olen vuosikausia yrittänyt hänen päätään kääntää, onnistumatta
Hänen mielestään meillä molemmilla pitäisi olla työpaikka uudelta paikkakunnalta, talo valmiiksi katsottuna ja nykyinen talo myytynä, ennen kuin voi muuttoa ajatella. Minä olisin niin valmis vain hyppäämään elämässä eteenpäin ja lähtemään katsomaan, mitä tarjolla olisi. Meidän molempien vanhemmat ovat luvanneet majoittaa perheemme siihen asti, että asunnon ja työtä löydämme. Mutta mieheni ei tahdo muuttaa. Olen yrittänyt löytää työtä omalta kotipaikkakunnalta, mutta ne ovat kaatuneet siihen tosiseikkaan, että asumme muualla. "Valitsimme henkilön, jonka on mahdollista aloittaa heti"Ja musta niin kerta kaikkiaan tuntuu, että mä en enää jaksa. Näiden kymmenen vuoden aikana lukuisat muut ystäväperheemme ovat vain ottaneet ja lähteneet. Ja me vain junnaamme täällä, koska miehen puolelta ei ole mitään intoa muuttaa. Mä olen niin onneton, etten olisi koskaan voinut kuvitella, että tämmöisen asian vuoksi voi olla. Mies ei sitä ymmärrä, nykyään vain riitelemme asiasta, emmekä saa enää kunnon keskustelua aikaiseksi. Jos siis koskaan olemme tästä asiasta saaneetkaan. Hänen mielestään kaikki on täällä ok, vaikka sosiaalinen verkosto on hyvin pieni, eikä esimerkiksi lastenhoitoapua ole tarjolla. Kahdenkeskistä aikaakaan ei siis ole koskaan.
Erota en tilanteen vuoksi haluaisi, koska eihän siinä mitään järkeä olisi. Lapsilla olisi sen jälkeen isää ikävä. Mutta tilanne tuntuu mulle niin mahdottomalta. Mä olen jatkuvasti kiukkuinen ja onneton, koska haluan niin kovasti pois. Mä olisin parempi äiti ja vaimo, kun tilanne olisi toinen.. Mieheni on maailman ihanin mies ja rakastan häntä.. en olisi muuten tänne toiselle laidalle lähtenytkään. Mutta tämän tilanteen vuoksi tuntuu, että avioliittomme on kohta täysin karilla. Mä en vaan kestä tätä enää. Mutta mä en ratkaisuakaan keksi
Kiitos, jos olit niin ihana ihminen, että jaksoit lukea. Mulla ei ole ketään muutakaan, kenelle asiasta puhua. Isovanhemmat odottavat meitä lähemmäksi kuin kuuta nousevaa, enkä halua heidän mieltään pahoittaa miehen ja minun välisillä riidoilla. Sama on kotiseuduilla asuvien ystävien suhteen. Ja täällä olevat ystävät.. ne ovat sellaisia, että kyllä niiden kanssa kahvitella voi, mutta ei heidän kanssaan voi murheistaan puhua.
