M
Masis
Vieras
Esikoispoikani on nyt melkein puolivuotias ja rakastan häntä yli kaiken. Kaikki on mennyt hienosti ja olen jaksanut mielestäni vallan mainiosti lapsen kanssa, mutta silti tuntuu että olen huono äiti, vaimo ja ihminen yleensäkin. Huomasin olevani masentunut :'( ja kiukkuinen. Kaikki ahdisti ja aivot olivat ihan lukossa. Pojan hoidan rutiinilla ja illalla tuntuu etten edes muista mitä tein päivän aikana. Aika valuu hukkaan ja tuntuu etten onnistu elämässäni. Nyt olen hakenut apua ja tilanne on toivottavasti kääntymässä parempaan suuntaan.
Mutta mistä johtuu oletukseni ettei nuori äiti saisi/voisi olla masentunut? Kaikki vaan katsoo ihmeissään ja sanoo että kyllähän nyt sinun pitäisi jaksaa kun olet noin nuorikin! Siitä sitten jatkuu sama vanha virsi: "Kannattiko nyt lapsia hankkia kun et jaksa, olisi pitänyt miettiä aikaisemmin!" Miksi nuori äiti ei saisi olla yhtälailla masentunut kuin kymmenen vuotta vanhempi? Miksi meidän täytyy jaksaa kestohymy
kasvoilla tilanteesta huolimatta? Samalla lailla mekin ollaan synnytetty kuin vanhemmat ja samat raskaushormoonit meissä jyllää! Miksi synnytyksen jälkeinen masennus on "teini" äitien kohdalla suorastaan tabu?
Mutta mistä johtuu oletukseni ettei nuori äiti saisi/voisi olla masentunut? Kaikki vaan katsoo ihmeissään ja sanoo että kyllähän nyt sinun pitäisi jaksaa kun olet noin nuorikin! Siitä sitten jatkuu sama vanha virsi: "Kannattiko nyt lapsia hankkia kun et jaksa, olisi pitänyt miettiä aikaisemmin!" Miksi nuori äiti ei saisi olla yhtälailla masentunut kuin kymmenen vuotta vanhempi? Miksi meidän täytyy jaksaa kestohymy
kasvoilla tilanteesta huolimatta? Samalla lailla mekin ollaan synnytetty kuin vanhemmat ja samat raskaushormoonit meissä jyllää! Miksi synnytyksen jälkeinen masennus on "teini" äitien kohdalla suorastaan tabu?