H
"haahuu"
Vieras
Nimittäin anopin vierailu. Arvon rouva saapuu visiitille, ja kuten aina ennenkin, vierailu aloitetaan arvostelukierroksella. "Oletkos sinä laihtunut/lihonnut, montas kiloa on mennyt/tullut... Ai, teillä on uusi matto, paljon maksoi? En minä tuommoista olisi ostanut, en ainakaan mistään Ikeasta. Kengätkin on sotkussa, teillä on kyllä aina tällaista, ei meillä kotona ollut koskaan mitään sotkua, vaikka oli neljä pientä lasta... "
Sitten siirrytään kahvipöytään, kerrotaan omasta laihdutuskuurista ( se on jatkunut nyt sitten kohta 10 vuotta ja jos anoppi tosiaan on ne kaikki kilot karistanut, niin nyt sitten pitäisi olla jo miinuksen puolella) ja sitten kerrotaan juttuja työpaikalta. Ei paljoa ketään kiinnosta Pesosen Ailan kuulumiset, kun ei koko naista tunneta. Tässä välissä anoppi on jo useampaan kertaan kertonut jotain, jossa todetaan kuinka äärettömän hyvä ja tehokas ihminen hän on. Ensin myös valitetaan siitä, että enkö jo kaksostenrattaista ole päässyt eroon, ei hänkään niitä koskaan tarvinnut. ( Ei kai tarvinnut, kun lapsilla on neljästä kahdeksaan vuoteen ikäeroa. Vauva ja eskarilainen eivät kovin useisiin rattaisiin mahdu...)
Kahvilla on myös hyvä arvostella lapsenlapsia, aina löytyy jotain vikaa ja nokankoputtamista. Jos ei muusta, niin vaikka sitten lasten allergioista. Ei sitä ennen mitään allergioita ollut, ei sellaisista kannata välittää, kaikkea pitää syödä. Mitä väliä siitä on, että lapsen naama ja hengitystiet turpoavat umpeen, suolisto vuotaa verta, koska ei mitään allergioita ole. Ei ollut hänenkään lapsillaan. ( Anoppi on unohtanut, että hänen kaikilla lapsilla on atopiaa ja nuorimmallaan myös keliakia, niistä ei tosin ole ikinä välitetty ja keliaatikolle syöttää vieläkin ruokia, jossa on gluteiinia ). Tässä vaiheessa päästään myös vauhtiin lasten kotihoidosta, kyllä päiväkoti on ainoa oikea paikka, siellä hänenkin omat lapset ovat olleet. ( Anopilta pääsee vaan joka kerta unohtumaan se seikka, että kaikki hänen lapset olivat kotihoidossa tai kotona lapsenhoitajan kanssa vähintään neljä vuotiaaksi asti. Meidän lapsen kerhossa käyminen ei ole tarpeeksi, päiväkodissa sitä pitäisi olla, että oppisi sosiaaliseksi! ) Ja sitten päivitellään sitä, että miten hänen rakas ja ihana poikansa joutuu koko perhettä elättämään, kun miniä vaan lomailee kotona. (Juu, kolme pientä lasta kotihoidossa on kuin kylpylälomaa vaan ja miehen vapaapäivinä teen itse aina mahdollisuuksien mukaan töitä, mutta siitä ei välitetä.)
Sitten on vuorossa pari väkinäistä valokuvaa lastenlasten kanssa. Pienemmät itkevät, koska joku vieras nainen yrittää väkisin ottaa syliin ja isoin näyttää muuten vaan nyrpeää naamaa, koska on viimeisen tunnin yrittänyt saada mummoa huomaamaan itsensä ja on vaan saanut mummolta pari vihaista mulkaisua ja käskyä olla hiljaa, kun aikuiset keskustelevat. Tässä vaiheessa ruvetaan tekemään jo luoja kiitos lähtöä kotiin, vaaditaan lapsenlapsilta pusuja ja halauksia, joita kauhistuneet lapsiparat eivät suostu antamaan. Sitten haukutaan vähän lisää lasten kasvatusta ja siisteydestäkin voidaan jälleen pari sanaa sanoa. Esim. ohjataan miten pyyhitään pölyjä oikein ja arvostellaan asuntoa muutenkin.
Kerrotaan myös pikaisesti kuinka monta tuhatta maksava astianpesukone/ liesituuletin/ uusi sauna ollaan ostettu, kerrotaan tulevista ulkomaanmatkoista ja kehutaan muita lapsia ja lapsenlapsia ja sitten häivytään vihaisena, kun lapsenlapsilta ei ole edes halausta tullut. Loppuun tölvästään vielä jotain kohteliasta, että saadaan miniä takuulla itkemään, tyyliin "ette kai te enempää lapsia enään tee, kun ette näitäkään hoidetuksi saa." Se on aika kiva sanoa, kun toinen on juuri saanut keskenmenon, siitä tulee kaikille mukavat fiilikset.
Kotona anoppi sitten päivittää heti facebookia ja laittaa sinne valokuvia vierailusta. "Tässä rakas mummo on ihanien lapsenlapsien kanssa. Niin oli lapsilla ollut ikävä rakasta isoäitiä. Kyllä oli puuhakas päivä, mummo on ihan kipeänä, kun niin tuli leikittyä etenkin mummon tuomilla uusilla leluilla." Viimeksi se mummon tuoma uusi lelu oli koirille tarkoitettu purulelu, mutta onneksi sitä ei lasketa.
Sitten siirrytään kahvipöytään, kerrotaan omasta laihdutuskuurista ( se on jatkunut nyt sitten kohta 10 vuotta ja jos anoppi tosiaan on ne kaikki kilot karistanut, niin nyt sitten pitäisi olla jo miinuksen puolella) ja sitten kerrotaan juttuja työpaikalta. Ei paljoa ketään kiinnosta Pesosen Ailan kuulumiset, kun ei koko naista tunneta. Tässä välissä anoppi on jo useampaan kertaan kertonut jotain, jossa todetaan kuinka äärettömän hyvä ja tehokas ihminen hän on. Ensin myös valitetaan siitä, että enkö jo kaksostenrattaista ole päässyt eroon, ei hänkään niitä koskaan tarvinnut. ( Ei kai tarvinnut, kun lapsilla on neljästä kahdeksaan vuoteen ikäeroa. Vauva ja eskarilainen eivät kovin useisiin rattaisiin mahdu...)
Kahvilla on myös hyvä arvostella lapsenlapsia, aina löytyy jotain vikaa ja nokankoputtamista. Jos ei muusta, niin vaikka sitten lasten allergioista. Ei sitä ennen mitään allergioita ollut, ei sellaisista kannata välittää, kaikkea pitää syödä. Mitä väliä siitä on, että lapsen naama ja hengitystiet turpoavat umpeen, suolisto vuotaa verta, koska ei mitään allergioita ole. Ei ollut hänenkään lapsillaan. ( Anoppi on unohtanut, että hänen kaikilla lapsilla on atopiaa ja nuorimmallaan myös keliakia, niistä ei tosin ole ikinä välitetty ja keliaatikolle syöttää vieläkin ruokia, jossa on gluteiinia ). Tässä vaiheessa päästään myös vauhtiin lasten kotihoidosta, kyllä päiväkoti on ainoa oikea paikka, siellä hänenkin omat lapset ovat olleet. ( Anopilta pääsee vaan joka kerta unohtumaan se seikka, että kaikki hänen lapset olivat kotihoidossa tai kotona lapsenhoitajan kanssa vähintään neljä vuotiaaksi asti. Meidän lapsen kerhossa käyminen ei ole tarpeeksi, päiväkodissa sitä pitäisi olla, että oppisi sosiaaliseksi! ) Ja sitten päivitellään sitä, että miten hänen rakas ja ihana poikansa joutuu koko perhettä elättämään, kun miniä vaan lomailee kotona. (Juu, kolme pientä lasta kotihoidossa on kuin kylpylälomaa vaan ja miehen vapaapäivinä teen itse aina mahdollisuuksien mukaan töitä, mutta siitä ei välitetä.)
Sitten on vuorossa pari väkinäistä valokuvaa lastenlasten kanssa. Pienemmät itkevät, koska joku vieras nainen yrittää väkisin ottaa syliin ja isoin näyttää muuten vaan nyrpeää naamaa, koska on viimeisen tunnin yrittänyt saada mummoa huomaamaan itsensä ja on vaan saanut mummolta pari vihaista mulkaisua ja käskyä olla hiljaa, kun aikuiset keskustelevat. Tässä vaiheessa ruvetaan tekemään jo luoja kiitos lähtöä kotiin, vaaditaan lapsenlapsilta pusuja ja halauksia, joita kauhistuneet lapsiparat eivät suostu antamaan. Sitten haukutaan vähän lisää lasten kasvatusta ja siisteydestäkin voidaan jälleen pari sanaa sanoa. Esim. ohjataan miten pyyhitään pölyjä oikein ja arvostellaan asuntoa muutenkin.
Kerrotaan myös pikaisesti kuinka monta tuhatta maksava astianpesukone/ liesituuletin/ uusi sauna ollaan ostettu, kerrotaan tulevista ulkomaanmatkoista ja kehutaan muita lapsia ja lapsenlapsia ja sitten häivytään vihaisena, kun lapsenlapsilta ei ole edes halausta tullut. Loppuun tölvästään vielä jotain kohteliasta, että saadaan miniä takuulla itkemään, tyyliin "ette kai te enempää lapsia enään tee, kun ette näitäkään hoidetuksi saa." Se on aika kiva sanoa, kun toinen on juuri saanut keskenmenon, siitä tulee kaikille mukavat fiilikset.
Kotona anoppi sitten päivittää heti facebookia ja laittaa sinne valokuvia vierailusta. "Tässä rakas mummo on ihanien lapsenlapsien kanssa. Niin oli lapsilla ollut ikävä rakasta isoäitiä. Kyllä oli puuhakas päivä, mummo on ihan kipeänä, kun niin tuli leikittyä etenkin mummon tuomilla uusilla leluilla." Viimeksi se mummon tuoma uusi lelu oli koirille tarkoitettu purulelu, mutta onneksi sitä ei lasketa.
ja itteensähän tuosta nyt ei kenenkään kannata ottaa kun puppua puhuu. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja mielessä ajatus siitä että onneks ei tartte nähdä joka viikko, ja että onneks en ole tuon kanssa naimisissa.
