Tarkkaavaisuushäiriö vai perheväkivallan aiheuttama trauma lapsella?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Voimaton
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

Voimaton

Vieras
Èkaluokkalaisella pojalla on ollut eskarista lähtien käytöshäiriöitä. Pinna palaa helposti, jonka seurauksena tavarat lentelevät tai hän tuhoaa omia piirustuksiaan, tehtäviään, kirjojaan. Jossakin vaiheessa hän oli aggressiivinen eskarin hoitajia kohtaan, mutta tämä oire saatiin kitkettyä nopeasti pois.

Alkuun ongelmat näkyivät vain eskarissa. Kotona ja muualla lapsi oli ihan normaali ja tavallisesti käyttäytyvä poika.

Koulun alettua ongelmat jatkuivat koulussa. Pojalla on vaikeuksia keskittyä luokkatilanteissa annettuihin tehtäviin, mutta kavereita hän ei ole kiusannut. Kotona hän saa läksyt tehtyä hienosti, vaikka alkuun tarvitsikin vanhemman läsnäoloa tehtävien tekemisen ajaksi. Nyt kevättä kohden lyhytpinnaisuus on alkanut näkymään kotonakin. Poika tulistuu helposti silloin, kun kokee että häntä rajataan liikaa, mutta myös leppyy yhtä nopeasti.

Poika oppi puolenvuoden iässä jo seisomaan tukea vasten ja on aina ollut liikunnallinen ja liikunnallisesti hyvin taitava lapsi. Kömpelyyttä tms ei ole ollut koskaan. Ei myöskään uni- tai nukahtamisvaikeuksia. Ennen eskari-ikää päiväkodissa tai neuvolassa ei olla oltu huolissaan lapsen kehityksestä tai käyttäytymisestä, vaan kaikki on ollut hyvin.

Lapselle on nyt tehty psykologin tutkimukset, joissa kävi ilmi että lapsella on tarkkaavuuden ongelmia. Syytä eivät tienneet.

Olen nyt tutkinut asiaa ja lueskellut oireita netistä. En saa lapseen sopimaan tarkkaavuuden häiriöin oireita, muita kuin tuon ajoittaisen keskittymiskyvyn ja lyhytpinnaisuuden. Ja nämäkin ovat alkaneet tosiaan vasta reilu vuosi sitten.

Lapsella on hyvin vaikea isäsuhde. Erosin lapsen isästä pojan ollessa 3-vuotias. Suhde oli hyvin väkivaltainen, tosin isä keskitti kaiken sadistisuutensa minuun. Eron jälkeen isä on tavannut lastaan kerran vuodessa, viimeisimmästä tapaamisesta on kaksi vuotta aikaa. Yhteydenpito puhelimitse on epäsäännöllistä. Isä on luvannut lapselle tulevansa tapaamaan, soittavansa, jne mutta pettänyt jokaisen lupauksensa. Jo pitkän aikaa lapsi on sanonut että ei halua puhua isälleen eikä tavata tätä. Kuitenkin isän soittaessa olen pakottanut lapsen puhelimeen ja tämä on sitten minuutin tai pari jutellut isänsä kanssa.

Mietinkin, olisiko tuo isäsuhde ja lapsen pienenä näkemä perheväkivalta voinut aiheuttaa lapselle jotain traumaa, joka nyt oirehtii käytöshäiriönä ja tarkkaavaisuuden ongelmana? Lapsella on kovin huono itsetunto, hän kokee olevansa tyhmä ja huono ja että isä on hänet sen takia hylännyt. Luonnollisesti olen pyrkinyt oikaisemaan lapsen käsityksiä ja pyrkinyt tukemaan lapsen itsetuntoa kaikin mahdollisin tavoin.

En tiedä miten tästä pitäisi edetä. Onko kenelläkään kokemusta tai tietoa tällaisesta? Lapsen isän kanssa pitäisi tehdä uusi tapaamissopimus, en vain enää yhtään tiedä onko se lapsen edun mukaista?

Kaipaan apua. Tuntuu että en saa sitä perheneuvolasta tai koululta, vaan ikäänkuin he odottaisivat minulta vastauksia ja ratkaisuja. Olo on voimaton.
 
Niin, sen verran vielä että lapsi on nopea oppimaan ja pärjää tiedollisissa ja taidollisissa asioissa. Koulussa hän osallistuu pienryhmäopetukseen, jossa pärjää hyvin eikä hepuleita ole niin paljon kuin luokkatilanteissa. Askartelusta lapsi tykkää, ja onkin siinä hyvin taitava ja innokas.
 
Alkuperäinen kirjoittaja lisäys vielä:
Niin, sen verran vielä että lapsi on nopea oppimaan ja pärjää tiedollisissa ja taidollisissa asioissa. Koulussa hän osallistuu pienryhmäopetukseen, jossa pärjää hyvin eikä hepuleita ole niin paljon kuin luokkatilanteissa. Askartelusta lapsi tykkää, ja onkin siinä hyvin taitava ja innokas.

No joo, kehut kovasti lapsesi taitoja mutta miten paljon olet tarkkaillut muita samanikäisiä?
KUn jos on pienryhmässä niin toki siellä on helpompi olla ja oppia

 
Tarkkaavuuden häiriöitäkin on hyvin monenlaisia, yhtenä syynä voi olla sensorisen integraation häiriöt. Kannattaa kuitenkin mainita tuosta perheväkivallasta tutkivalle psykologille.
 
Kai pelkästään vaikea isäsuhde ja se että isä pettää odotukset voi aiheuttaa vakavia ongelmia jos kyse on herkästä lapsesta. Lapsi aistii myös väkivallan aiheuttaman kireän tunnelman vaikka ei häntä hakattaisikaan.
 
Etsin juuri kokemuksia lapsuuden traumojen vaikutuksista netistä! Olen nelikymppinen mies jolla ADHD-diagnoosi. Olen kuitenkin välillä miettinyt, voisiko kaiken takana olla joku tiedostamaton lapsuudenajan trauma, ne kun aiheuttavat usein saman kaltaisia ongelmia.

Ehdottomasti kannattaa puhua epäilyksistäsi! Mutta koska ainakin ADHD on perityvää, voi olla että exäsikin kärsii samasta asiasta. Miten hänen sisaruksensa ja muu perheensä?

Addilapset voivat pärjätä jopa loistavasti koulussa, ei asia ole niin yksinkertainen. Mutta kun virheitä ja ylilyöntejä väistämättä tulee ja niistä yleensä moititaan ja syyllistetään, voi menestys alkaa laskea itsetunnon kanssa käsi kädessä. Katselin juuri äitini säästämiä koulutodistuksiani ja itselläni koulumenestys putosi yhdessä vuodessa joskus viidennellä luokalla kunnolla. Silloin koulupäivät pidentyivät ja tuntuivat tylsiltä ja opettajat puolestaan alkoivat vaatia enemmän keskittymistä, käyttäytymistä ym. Samaan aikaan myös kotona oli kireää, isä joka oli melko vanha ja etäinen lähinnä moitti joka asiasta. Koin isän melkoisena tyrannina, vaikka ruumiillista väkivaltaa ei esiintynytkään. Isä oli pienenä hylätty, oli kovin epävarma mutta korvasi sen etäisyydellä ja "arvovallalla". Yritin kovasti miellyttää häntä oikein koskaan onnistumatta. Rankkaa sanoa, mutta isän kuolema oli lopulta helpotus, koska en millään päässyt hänen arvovallastaan eroon, edes aikuisena!

Eli välillä mietityttää, kummasta omat ongelmat johtuvat, synnynäisestä häiriöstä vai kieroon kasvamisesta.

Miten tahansa, kannattaa pitää optiot avoimina eikä suinpäin kategorisoida lasta joko addiksi tai traumatisoituneeksi, nämä asiat ovat sen verran vaikeita selvittää. Tukea, ymmärrystä, rajoja, kärsivällisyyttä ja ennenkaikkea pyyteetöntä rakkautta, myös vaikeina hetkinä. Itse yritän aina riidan tai suuttumuksen jälkeen, usein myös sen aikana, korostaa, että rakastan lapsiani vihaisenakin ja että rakkaus ei riipu suorituksista!
 
No mulla serkun lapsella on jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö, vaikkei sitä ole silleen todettu. Mutta sanotaanko näin, että hyppi pienenä pitkin seiniä suurin piirtein. Oli ihan kamala. On se nyttenkin erittäin aktiivinen ja huonosti keskittyy, koko ajan pitää olla tekemistä. Hän oli vähän saman tyylinen, kuin mitä itse poikaasi kuvasit.

Mutta hällä siis hyvä ydinperhe jne..että tosiaan monenlaisia ongelmia voi noista tarkkaavaisuusjutuistakin tulla. Varmaan myös tuo isäsuhde painaa taustalla, mutta eiköhän tuo ole kuitenkin aika iso juttu.

Ja noista ADHD-jutuista, että voi olla hyvin menestynyt, jos se on suht lievä. Eli tiedän yhen AMKin osaston pomon, jolla on ADHD. On koko ajan liikkees ja tosi energinen, mutta en sitä ollu ajatellu ennen kuin kuulin sattumalta. Ja on siis tosi kekseliäs ja keksiny semmosen erilaisen jutun, en viitti sanoa sitä paikkaa ettei ole leimaavaa =) Mutta siis sen voi kääntää positiiviseksi sen energisyyden..siihen vaan tarttee pojalle antaa tekemistä.
 
Adhd aiheuttaa yhtä, jos toistakin... Kannattaa syventyä aiheeseen.

Speedy Babies-jutun mukaan nopeasti liikkeelle lähteneillä lapsilla voi olla hieman ap:n kuvaamia ongelmia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja King Of The Swing:
Aika harvoin asiat johtuvat vain yhdestä tekijästä.

Näin on.

Ap:n kirjoituksessa jäin ihmettelemään miksi hän on pakottanut lapsen puhumaan isänsä kanssa, kun lapsi kerran on selvästi sanonut ettei halua?
 
Ei kai tarkkaivaisuushäiriö sinällään johdu mistään kokemuksista/traumoista vaan on aivoissa oleva häiriö.
Traumoista voi johtua vastaavamlaista käytöstä, mutta ei kuitenkaan ehkä diagnoosiin asti.
Itsetunnolliset ja emotionaaliset ongelmat voivat olla trauma peräisiä.

Nyt kannattaakin tukea tätä tarkkaavaisuushäiriötä, jota sinä siis et mielelläsi myönnä. Se ei ole häpeä vaan asia jota pitää tukea.
 
Ei kai tarkkaivaisuushäiriö sinällään johdu mistään kokemuksista/traumoista vaan on aivoissa oleva häiriö.
Traumoista voi johtua vastaavamlaista käytöstä, mutta ei kuitenkaan ehkä diagnoosiin asti.
Itsetunnolliset ja emotionaaliset ongelmat voivat olla trauma peräisiä.

Nyt kannattaakin tukea tätä tarkkaavaisuushäiriötä, jota sinä siis et mielelläsi myönnä. Se ei ole häpeä vaan asia jota pitää tukea.
 
Alkuperäinen kirjoittaja jeps:
Ei kai tarkkaivaisuushäiriö sinällään johdu mistään kokemuksista/traumoista vaan on aivoissa oleva häiriö.
Traumoista voi johtua vastaavamlaista käytöstä, mutta ei kuitenkaan ehkä diagnoosiin asti.
Itsetunnolliset ja emotionaaliset ongelmat voivat olla trauma peräisiä.

Nyt kannattaakin tukea tätä tarkkaavaisuushäiriötä, jota sinä siis et mielelläsi myönnä. Se ei ole häpeä vaan asia jota pitää tukea.

Itsetunto kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja näin trauma on valmis...

Mutta tarkkaavaisuushäiriöön on apua saatavilla, eikä pelkästään lääkettä. Ensin pitää lähiympäristö saada ymmärtämään asia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja JONSERED Baroness of Bastardia:
Alkuperäinen kirjoittaja jeps:
Ei kai tarkkaivaisuushäiriö sinällään johdu mistään kokemuksista/traumoista vaan on aivoissa oleva häiriö.
Traumoista voi johtua vastaavamlaista käytöstä, mutta ei kuitenkaan ehkä diagnoosiin asti.
Itsetunnolliset ja emotionaaliset ongelmat voivat olla trauma peräisiä.

Nyt kannattaakin tukea tätä tarkkaavaisuushäiriötä, jota sinä siis et mielelläsi myönnä. Se ei ole häpeä vaan asia jota pitää tukea.

Itsetunto kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja näin trauma on valmis...

Mutta tarkkaavaisuushäiriöön on apua saatavilla, eikä pelkästään lääkettä. Ensin pitää lähiympäristö saada ymmärtämään asia.

Paitsi jos ottaa siihen lisukkeeksi vielä narsistisen persoonallisuushäiriön
:heart:
 
Alkuperäinen kirjoittaja King Of The Swing:
Alkuperäinen kirjoittaja JONSERED Baroness of Bastardia:
Alkuperäinen kirjoittaja jeps:
Ei kai tarkkaivaisuushäiriö sinällään johdu mistään kokemuksista/traumoista vaan on aivoissa oleva häiriö.
Traumoista voi johtua vastaavamlaista käytöstä, mutta ei kuitenkaan ehkä diagnoosiin asti.
Itsetunnolliset ja emotionaaliset ongelmat voivat olla trauma peräisiä.

Nyt kannattaakin tukea tätä tarkkaavaisuushäiriötä, jota sinä siis et mielelläsi myönnä. Se ei ole häpeä vaan asia jota pitää tukea.

Itsetunto kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja näin trauma on valmis...

Mutta tarkkaavaisuushäiriöön on apua saatavilla, eikä pelkästään lääkettä. Ensin pitää lähiympäristö saada ymmärtämään asia.

Paitsi jos ottaa siihen lisukkeeksi vielä narsistisen persoonallisuushäiriön
:heart:

Mutta narsissillahan ei ole mitään ongelmaa... ongelma on muilla. :kieh:

Sanoinko narsissi? :saint:
 
Alkuperäinen kirjoittaja JONSERED Baroness of Bastardia:
Alkuperäinen kirjoittaja King Of The Swing:
Alkuperäinen kirjoittaja JONSERED Baroness of Bastardia:
Alkuperäinen kirjoittaja jeps:
Ei kai tarkkaivaisuushäiriö sinällään johdu mistään kokemuksista/traumoista vaan on aivoissa oleva häiriö.
Traumoista voi johtua vastaavamlaista käytöstä, mutta ei kuitenkaan ehkä diagnoosiin asti.
Itsetunnolliset ja emotionaaliset ongelmat voivat olla trauma peräisiä.

Nyt kannattaakin tukea tätä tarkkaavaisuushäiriötä, jota sinä siis et mielelläsi myönnä. Se ei ole häpeä vaan asia jota pitää tukea.

Itsetunto kärsii tarkkaavaisuushäiriöstä ja näin trauma on valmis...

Mutta tarkkaavaisuushäiriöön on apua saatavilla, eikä pelkästään lääkettä. Ensin pitää lähiympäristö saada ymmärtämään asia.

Paitsi jos ottaa siihen lisukkeeksi vielä narsistisen persoonallisuushäiriön
:heart:

Mutta narsissillahan ei ole mitään ongelmaa... ongelma on muilla. :kieh:

Sanoinko narsissi? :saint:

Sitähän mäkin olen monesti yrittänyt toitottaa B)
 
Jotta en olisi "hankala" vanhempi, minun on tuettava lapsen ja isän välistä suhdetta -toisinsanoen siis mahdollistettava se, että esim. puhelinyhteys onnistuu. Joudun siis pakottamaan pojan puhelimeen isänsä soittaessa. Olen puhunut asiasta monelle eri taholle; lastensuojeluun, lastenvalvojalle, kasvatusneuvolan työntekijöille -eikä yksikään ole sanonut koskaan että poikaa ei saa pakottaa vaan päin vastoin. Että puhelin on annettava lapselle jotta yhteys isään säilyy.

En tiedä mistä kohtaa alkuperäistä viestiäni sai sen kuvan, että en myönnä lapsellani mahdollisesti olevaa tarkkaavaisuushäiriötä? Tai että häpeän asiaa?

Asia on kuitenkin selvinnyt. Lapsella ei ole mitään neurologista ongelmaa, vaan tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat psyykkisistä syistä, tunne-elämän ongelmista. Sitä ei ruodittu sen kummemmin, alkaako nuo ongelmat jo lapsen vauva-ajalta jolloin perheväkivalta oli elämässämme läsnä, vai ovatko ne alkaneet vasta eron jälkeen jolloin isän henkinen väkivalta alkoi kohdistumaan myös lapsiinsa.

Ja mitään virallista diagnoosia lapsi ei saanut, hän on terve ja normaali lapsi, joka reagoi äärimmäisen hankalaan tilanteeseen siten kuin vain pieni lapsi osaa.

 
Alkuperäinen kirjoittaja ap:
Jotta en olisi "hankala" vanhempi, minun on tuettava lapsen ja isän välistä suhdetta -toisinsanoen siis mahdollistettava se, että esim. puhelinyhteys onnistuu. Joudun siis pakottamaan pojan puhelimeen isänsä soittaessa. Olen puhunut asiasta monelle eri taholle; lastensuojeluun, lastenvalvojalle, kasvatusneuvolan työntekijöille -eikä yksikään ole sanonut koskaan että poikaa ei saa pakottaa vaan päin vastoin. Että puhelin on annettava lapselle jotta yhteys isään säilyy.

En tiedä mistä kohtaa alkuperäistä viestiäni sai sen kuvan, että en myönnä lapsellani mahdollisesti olevaa tarkkaavaisuushäiriötä? Tai että häpeän asiaa?

Asia on kuitenkin selvinnyt. Lapsella ei ole mitään neurologista ongelmaa, vaan tarkkaavaisuushäiriöt johtuvat psyykkisistä syistä, tunne-elämän ongelmista. Sitä ei ruodittu sen kummemmin, alkaako nuo ongelmat jo lapsen vauva-ajalta jolloin perheväkivalta oli elämässämme läsnä, vai ovatko ne alkaneet vasta eron jälkeen jolloin isän henkinen väkivalta alkoi kohdistumaan myös lapsiinsa.

Ja mitään virallista diagnoosia lapsi ei saanut, hän on terve ja normaali lapsi, joka reagoi äärimmäisen hankalaan tilanteeseen siten kuin vain pieni lapsi osaa.

Hyvä, että asiat ovat selvinneet.
Ymmärsin ensimäisestä viestistäsi, että diagnoosi on jo tehty ja sinä et jostain syystä sitä usko kun et lapsestasi niitä merkkejä löytänyt.
Tottakai lapset opireilevat voimaakkasti tunnelämän epätaspainottomuuteen ja muuttuviin olosuhteisiin.
Jos sanoja ei ole kuvailemaan tilannetta niin sitten käytetään noita tekoja ja agressiivinen käytös on aina apuhuuto.

Kokemukset mitkä ovat tapahtuneet ennen kun lapsi on ollut kolmevuotias, voivat hänen mielessään muuttua juuri sellaisiksi kun hän ne silloin koki. Niillä tunteilla ja ajalla kun sanoja ei vielä ollut, koska hän oli niin pieni.

 

Yhteistyössä