Heräsin todellisuuteen kun meidän puolitoistavuotias aloitti kunnallisessa perhepäivähoidossa vajaa vuosi sitten. Itse ajattelin lähinnä niin, että haluan lapsellemme turvallisen kodinomaisen "varakodin" niiksi tunneiksi, kun me vanhemmat ollaan töissä. Eteen iskettiin paksu nippu, varhaiskasvatussuunnitelma, jota piti ensin täyttää kotona ja sitten keskustelussa pph:n ohjaajan ja hoitajan kanssa.
Me aivan häkellyttiin miehen kanssa, siinä kyseltiin niin paljon mitä me halutaan, toivotaan ja vaaditaan lapsellemme ja mitä taitoja pitäisi oppia ja mikä on seuraavan vuoden kehityksen suunnitelma ja... Mulle tuli olo, että nytkö mun lasta aletaan jotenkin määrätietoisesti kasvattaa tän yhteiskunnan tietynlaiseen jäsenyyteen. Ainoa, mitä kaipasin oli lämmin ja välittävä turvallinen aikuinen sekä pieni lapsiporukka, jossa opetellaan ihan arjessa käytännön sosiaalisia taitoja pikkuhiljaa. Mietin siinä, että onko lapsemme sitten jonkulainen pelinappula jota ohjaillaan. Ymmärrän kyllä, että perheet tarvii kasvatustukea ja rinnallakulkijaa, onhan monet lapset enemmän hoitajiensa kanssa kun vanhempien. Mutta tuntui jotenkin typerältä puolitoistavuotiaan kohdalla eritellä jotain meidän vaatimuksia ja painotuksia... Ehkä erityisesti siksi tuli typertynyt olo, että ollaan molemmat koulutukseltamme kasvatusalan ammattilaisia ja tuli tunne, että onko tää nyt se järjestelmä jossa olen itsekin mukana. Ja tiedän omasta työstä, että monilla vanhemmilla on vanhemmuus ja kasvattajuus hukassa. Mutta onko siihen osasyynä just se, ettei enää oletetakaan vanhempien hoitavan sitä tehtävää vaan se on ulkoistettu jollekin muulle? Tää nyt on vaan tällaista pohdintaa
Kuten juuh ja minä.