Te keiden mies ei ole aluksi "pitänyt" vauvasta, koska on hyväksynyt vauvan täysin?

["Nyytikki"]

Aina vaan puhutaan, että kunhan vauva syntyy niin miehet heti ihastuvat siihen jne. Meillä kävi päinvastoin enkä oikein tiedä mihin purkaa omaa pahaa mieltä tästä miehen kanssa on asuttu yhdessä 11 vuotta ja alusta asti puhui, että haluaa tulevaisuudessa lapsen niinkuin minäkin. Nyt vihdoin 6 kk sitten meille syntyi poika ja mies edelleenkin kokee, että vauva on vain tiellä, hankaloittaa elämää paljon, valittaa jatkuvasti, että huomioin vauvaa liikaa eikä halua kuin melkein "pakotettuna" viettää lapsen kanssa aikaa. No okei satunnaisesti saattaa sponttaanisti jutella vauvalle muutaman sanan tai jopa ottaa joskus syliin hetkeksi mutta todella harvoin.

Minusta tuntui jo synnytyksen jälkeen todella pahalta vuodeosastolla kun muut isät olivat innoissaan uudesta perheenjäsenestä ja minun mieheni kävi kyllä joka päivä ja viipyikin aina noin tunnin mutta tiuski minulle ja mökötti. Vauvasta en olisi saanut puhua jne. Kotona en aluksi saanut imettää hänen nähden koska se oli ällöttävää ja valitti aina kun vauva vähänkin itki (onneksi ei ole ollut mahakipuista yms. sorttia vaan itkenyt lähinnä syliin, syömistä tai märkää vaippaa), päivän kuulumisissa tai juttelussa muutenkaan en olisi saanut mainita vauvasta mitään. Nykyään ei loukkaannu enää niin helposti jos erehdyn kertomasn esim. vauvan uudesta taidosta tai neuvola kuulumisista.

Aluksi ajattelin, että on vain vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen ja kokoajan on kyllä helpottanut. Mutta minusta silti tuntuu edelleen pahalta kun mies huomioi vauvaa niin vähän ja kokee vauvan kanssa olemisen esim. Minun suihkunajan kamalana rasitteena. Vauva pitäisi viedä mahdollisimman nopeasti yöunille kun hän tulee harrastuksista kotiin. Kaupassa ollaan käyty yhdessä ehkä neljä kertaa vauvan syntymän jälkeen kun mies ei halua liikkua vauvan kanssa julkisilla paikoilla kun se on niin hankalaa. Jotenkin tuntuu, että erohan tästä kohta tulee kun tällainen elämä on niin raskasta. Kiusallista kun muut kyselevät miten mieheni osallistuu vauvan hoitoon ja kertovat kuinka heidän miehensä tykkäsivät tehdä sitä ja tätä vaivojen kanssa jne. kun en kehtaa suoraan sanoa mikä tilanne on.

Onkohan joku muu palstalainen ollut vastaavassa tilanteessa ja onko jossain vaiheessa helpottanut? Tuli jotenkin niin yllätyksenä miehen suhtautuminen vauvaan etten tiedä miten pitäisi toimia. Jos miehelle koittaa puhua tilanteesta suoraa väittää viettävänsä vauvan kanssa aikaa lähes päivittäin (mikä todellisuudessa saattaa olla muutama sana ohimennen). Lisäksi sanoo, että ongelma on vain siinä kun minä huomioin lasta liikaa ja vietän sen kanssa liian paljon aikaa. Omassa toiminnassa ei näe mitään vikaa.

 

["Nyytikki"]

Tai hitostako minä tiedän vaikka olisikin ihan normaali tilanne jos monet muutkin häpeävät miehensä vastaavaa käytöstä/ suhtautumista eikä tästä siksi puhuta.

 

[hö]

Voi kurjuus... mutta nyt äkkiä neuvolan kautta perhepsykologille. Oikeesti.

 

["viivi"]

Kuule, teillä on noin pitkä taival kahdestaan oloa takana, joten mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi, kun sinä olet vauvan pauloissa. Onko hänellä huono itsetunto? Uskon, että miehen mieli muuttuu, kun vauva vähän kasvaa ja mies saa omanlaisensa kontaktin vauvaan. Älä painosta äläkä sulje miestä ulkopuolelle, kyllä se siitä Moni äitikin voi olla ensimmäisen vuoden hämmentynyt uudesta perheenjäsenestä, miksei siis isäkin.

 

["unski"]

Et voi muuttaa miestä miksikään, eikä edes mies voi muuttaa tunteitaan vaikka yrittäisikin. Harmillista että olet ajatunut yhteen tuollaisen miehen kanssa. Useimmiten miehet rakastavat lapsiaan kovasti.

 

["vieras"]

ei minunkaan mies ollut raskausaikana innoissaan, ei käynyt neuvoloissa tai jaksanut jatkuvasti kokeilla liikkeitä vatsan päältä. mutta kun vauva syntyi, syntyi myös isä ehkä sinunkin miehesi on pikku hiljaa muuttumassa isällisemmäksi, mutta hänellä se vain kestää kauemmin

 

["Voivoi"]

Mies kokee vauvan kilpailijana ja on mustasukkainen....
Oletko puhunut neuvolassa... Ehkä voisit itse käydä neuvolapsykologin kanssa juttusilla. Miehesi ei taida suostua?
Mutta ei kyllä ihan normaalilta kuulosta. Miehes ei osaa iloita vauvasta ja hänen uusista taidoistaan? Eikä ilmeisesti halua tutustua vauvaan?

 

["möks"]

Meillä ei sinänsä lainkaan noin, mutta vauva aikana mies kyllä palauttaa lapsen heti mulle, kun vähänkin vinkasee, kun on aina muka ikävä äitiä sillon. Isompien kanssa osaa olla itsenäisemmin. Eli saattaahan Se ajan myötä helpottaa, mutta ei tuo ihan normaalia kyllä ole. Ihan tulee mieleen, että miehen omassa lapsuudessa voisi olla jotain käsiteltävää.

 

[Asiankannattaja]

[QUOTE="viivi";29002134]Kuule, teillä on noin pitkä taival kahdestaan oloa takana, joten mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi, kun sinä olet vauvan pauloissa. Onko hänellä huono itsetunto? Uskon, että miehen mieli muuttuu, kun vauva vähän kasvaa ja mies saa omanlaisensa kontaktin vauvaan. Älä painosta äläkä sulje miestä ulkopuolelle, kyllä se siitä Moni äitikin voi olla ensimmäisen vuoden hämmentynyt uudesta perheenjäsenestä, miksei siis isäkin.[/QUOTE]

Ei kuulu mennä noin. Nimim. neljä lasta ja jokaisesta onnesta soikeana.

Luontoäiti on laatinu systeemin semmoiseksi, et milloin mies näkee oman jälkikasvunsa tai lastensa äidin, niin mies on tollo, tyhmä, mut hirveen rakastunut.
Jos näin ei ole, niin jotain on pahasti pielessä.

 

[Vööäpå]

Eiköhän ap tiedä itsekin, että jotain on pielessä ja pahasti.

Meillä oli vähän vastaava tilanne. Tosin mies ei valittanut siitä, että vauva vie huomiota, muttei kestänyt mitään epämukavuutta mitä vauva aiheutti. Ja voi pojat, sehän aiheutti. Meille siiis sattui pahoista kivuista kärsivä refluksivauva, joka kiljui niin että naapuritkin viettivät kesän mökillä. Tilanne miehen kanssa oli hirveä. Otin sitterin vessaankin mukaan kun mies ei kestänyt huutoa. Ei pystynyt reflektoimaan omaa käytöstä lainkaan. Koko ilmapiiri oli agressiivinen. Tiesin ettei käy vauvaan kiinni, mutta jätti huutamaan ja saattoi karjua. Oli leukapielet kireinä aina. Tiesin ettei antaisi huoltajuutta minulle, joten en uskaltanut erota. Ajattelin ettei enää ikinä vauvoja. Ero vaan kehiin kunhan keksin miten.

Aloin järkestelemään pikkuhiljaa väkisin pieniä hetkiä, joissa mies sai kokea onnistumlsia vastuusta vauvan kanssa. Vaatii muuten helvetisti itseltä kehua toista julkisesti isyyden jostain pienestä teosta kun pakka on päin persettä. Vähitellen mies alkoi ottamaan vastuuta kun lapsi kasvoi. Lapsi kiintyi isäänsä; ehkä se vaikutti eniten. Noin 2,5 vuotiaana mies oli jo ISÄ isolla I:llä. Tilanne on todellakin kääntynyt päälaelleen. Mies jopa hoitanut lapsen sairasteluja minua enemmän. Ovat matkustaneet kahdestaan, lohduttaa, lukee lapsen tarpeita, puuhailee, kestää itkuja, on hellä ja hyvä isä.

Toki kaikki eivät muutu. Meillä oli toki pieniä hyviä pilkahduksia alusta alkaen. Ymmärsin ensimmäistä kertaa miten oma lapsuus näkyy vanhemmuudessa. Ei tarvinut kuin katsoa miehen äitiä leikapielet kireinä vauvan kanssa kun tajusin että miehen tarpeisiin ei ole vastattu vauvana. Toki tiesin perheen ongelmista etukäteenkin. Vaatii todella paljon kasvamista astua niistä saappaista pois. Meillä prossi tapahtui vähitellen. Mies räjähtelee edelleen, mutta pyytää lapselta anteeksi ja selittää, että aikuinen ei ollsi saanut käyttäytyä niin. Eli aika normaalia.

Paljon tsemppiä ap! Tuo on hirveä tilanne ja sinä teet omat ratkaisusi. Toivottovasti lapsesi saa isän!

 

[Asiankannattaja]

Eiköhän ap tiedä itsekin, että jotain on pielessä ja pahasti.


Paljon tsemppiä ap! Tuo on hirveä tilanne ja sinä teet omat ratkaisusi. Toivottovasti lapsesi saa isän!

Hmmmm... aikanaan esikoislikkani syntyi hätäsektiolla. Kätilöillä tuli kiire saatella isi salista ulos, mut valitettavasti heiltä puuttui tusina koiraa ja komppania laskuvarjojääkäreitä.. eiku siis.. osaanhan mä noitakin komentaa, joten puuttui vähän enemmän.

Sattuneesta syystä sit rouvasta ei heti ollut imettäjäksi tai kylvettäjäksi, joten noi hommat oli alkutunneilla osaamattoman isipapan vastuulla.

Elämässäni on minuutteja, päiviä, viikkoja tai vuosia jotka voisin vaihtaa pois. Mut jos joku nuo hetket edes yrittää ottaa minulta pois, niin oma on vikansa.

 

[IhanaValo]

Ei kuulosta tutulta, meillä mies oli kyllä mukana kaikissa lapseen liittyvissä toimissa..pyytäisin miestä juttelemaan jonnekin, joko yksin tai te yhdessä.

 

["Vieras"]

Pitäisköhän sun koittaa järjestää isälle ja vauvalle kahdenkeskistä aikaa.muutenkin kuin suihkussakäynnin ajan. Käyt vaikka
Kaupassa tai lenkillä. Jos yosiaan syy on tuo että kokee sun olevan liikaa vauvan kanssa niin sun pitäis ehkä ottaa vähän etäisyyttä? Ja kun lähdet et anna mitään tarkkoja ohjeita tai minuuttiaikatauluamitä vauvan kanssa pitää tehdä, milloin pitää syödä, nukkua tai vaihtaa vaippa vaan annat miehen itse opetella hommat.
Kuulostaa silti todella erikoiselta miehesi käytös. Olisi hyvä jos hän menisi johonkin juttelemaan. Tai
Menisitte yhdessä vaikka perheneuvolaan.

 

[Blue]

[QUOTE="viivi";29002134]Kuule, teillä on noin pitkä taival kahdestaan oloa takana, joten mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi, kun sinä olet vauvan pauloissa. Onko hänellä huono itsetunto? Uskon, että miehen mieli muuttuu, kun vauva vähän kasvaa ja mies saa omanlaisensa kontaktin vauvaan. Älä painosta äläkä sulje miestä ulkopuolelle, kyllä se siitä Moni äitikin voi olla ensimmäisen vuoden hämmentynyt uudesta perheenjäsenestä, miksei siis isäkin.[/QUOTE]

VOi helkkari että joku voi oikeasti kirjoittaa noin!!! :O

Puolivuotias vauva jo ja äijä kiukuttelee kuin pahanlainen kakara. Minä en katsoisi päivääkään tuollaista.

Nyt pistät äijän kuriin. Kunhan lapsi tuosta kasvaa niin saa ihan väärän kuvan perhe-elämästä ja isän roolista. Nythän vauvalla ei ole isähahmoa ollenkaan, vaikka joku tursake siellä asuukin ja jumpittelee pahemmin kuin uhmaikäinen.

Mä sanoisin miehelle että joko on korkea aika alkaa isäksi tai sitten sun on korkea aika alkaa oikeastikin yh:ksi mitä olet valitettavasti jo olemaan miehen pelleilyn takia.

 

[Marakatti]

Kuopusta isänsä ei hyväksyny vauvana. Eikä oo nyt kuulunu pahemmin sen jäleken ku isompi muuttu kotoa pois. Ei siis hyvksy edelleenkään. Ei siis tapaa tms. Poika nyt 13v.

 

[mankkeli]

Kuulostaa osittain tutulta. Sairaalassa pojan kans jouduttiin oleen viikko keltaisuuden takia, ja mies kävi yhteensä noin pari tuntia päivässä siellä istumassa. Se johtuu siitä, ettei voi sietää sairaaloita ja vauvan piti olla valohoidossa niin paljon kuin mahdollista. Mutta ei mies meillä ole ensimmäisen vuoden aikana esim. kylvettänyt kuin noin 2 kertaa, syötti pullosta vain kuin oli aivan pakko, ei nukuttanut ennenkuin olin saanu itkupotkuraivarit väsymyksestä, vaipanvaihto oli tappelua (varsinkin kakka) ja kun suihkusta tulin niin en ehtiny saamaan ees vaatteita päälle kun lykkäs jo vauvan takaisin. Meillä kuitenkin omasta mielestäni näkyi pikkuvauva-aikana valoa tunnelin päässä, kun mies kuitenki puhui, että "sitten kun poika on isompi tehdään/mennään/.." Ja kyllä tykkääkin nyt jo leikkiä jonkun aikaa meidän 1,5v kanssa autoilla hiekkalaatikolla, ei kovin kauaa koska poika ei ymmärrä ihan mikä olis talli/huoltoasema/työpaikka eli selkeesti on tämmönen "muuttuu kyllä ajan kanssa"-tapaus, mutta puhuuko sun mies edes näin?
Hyvä idea tuokin, että lähdet vaikka yksin tekemään ne viikko-ostokset ja jätät isän kahden lapsen kanssa ilman ohjeita. Antaa miehen ite opetella tuntemaan lapsi. Voi muuttua nopeammin kun tajuaa ettei se nyt niin kamalaa olekaan. Niin mäkin jätin pakolla miehen pojan kans kaksin aika ajoin, joten nykyään osaa jopa omatoimisesti antaa lapselle ruokaa

 

[No jeps]

Voisiko ap:n miestä vaivata babyblues? Synnytyksen jälkeinen masennus kun ei ole vain naisten "oikeus".

Meillä mies valmistautui etukäteen siihen, että ekan vuoden tulee olemaan vähän niinkuin kakkonen vauvan rinnalla (ystävänsä oli "prepannut" ensikertalaista). Ei siis kiukutellut sitä että vauva vie kaiken huomion. Mutta oli kyllä alkuun sitä mieltä, että oli virhe tehdä lapsi. Poika oli itkuinen ja voimakastemperamenttinen (on edelleen), nukkui huonosti jne. Sanoi kuitenkin kantavansa vastuunsa ja osallistui lapsen hoitoon vaikkakin pitikin hampain. Nyt kun poika on 2,5v on isästä kasvanut ISÄ, joka itse sanoo välillä että nyt vanhemmuus tuntuu hyvältä.

Meidän parisuhde voimistui haastavan vauvavuoden aikana. Mies ei koskaan moittinut tai syyllistänyt minua lapsen haluamisesta ja oli itse pahoillaan omista negatiivisista tunteistaan. Minä hyväksyin miehen tuntemukset enkä koittanut häntä saada väkisin rakastumaan ja kiintymään lapseensa, sillä olin varma että ajan kanssa ja lapsen kasvaessa mies tulee kiintymään lapseensa. Ja näin kävi, ja nykyään isä ja poika on erottamaton parivaljakko.

Kaikki eivät siis heti alkujaan tunne vanhemmuuttaan hyvänä asiana ja vauva saattaa tuntua todella isolta rasitteelta. Mutta ajan kanssa suhde lapsen ja isän välillä kehittyy ja vahvistuu. Ap:n miehen käytös kuulostaa kuitenkin hieman äärimmäiseltä ja koitettaisin kyllä selvittää olisiko masennusta mukana. Juttelu perheneuvolassa tms voisi olla paikallaan.

 

[Vöööäpå]

Mistähän näitä "MUN mies ei ikinä käyttytyisi noin" tai "Mä heittäisin samantien pihalle" -ihmisiä oikein riittää? Tai no. Tiedänhän minä. Ennen lapsia olisin itse kirjoittanut juuri noin. Tai jos mies olisi käyttäytynyt esikoisen kohdalla kuten toisen ja kolmannen kohdalla käyttäytyi. Tai jos esikoinen olisi ollut tempperamentiltaan ka terveydeltään helppo vauva niin ehkä kaikki kiukut olisi ollut mieheltäkin lievempää.

Mulla ei hätäsektiota, mutta vaikea sektio kylläkin. Mies istui 7h osastolla vauva paidan alla, opetteli kylvetykset jne. Oli pakko ja ilmeisesti nauttikin. Kiukttelu alkoi vasta kun todellisuus löi silmille ja vauvan ongelmat alkoivat.

Meillä tilanne oli se, että MIKÄÄN puhe ei auttanut mieheen. Mies oli "lukossa". Jos olisin heittänyt miehen pihalle ei lapsella olisi henkistä isää (eikä sisaruksia). Olisin heittänyt miehen pois, jotta itse pääsen tilanteesta. Olisihan minulle siinä hetkessä ollut helpompaa olla reilusti yksin ja pyytää apua kuin vittuntuneen mölliin kanssa, joka ei vuorottele. Jos ap olet varma ettei mies tuosta kasva niin pihalle vaan! Minä tiesin pienistä asioista, että se rakkauden siemen siellä on. Ja kävi niin, että nyt isä tekee mitä tahansa lapsen ja lastensa vuoksi. Miten hyvältä tuntuukaan se, että joku jakaa arjen vastuuta! Iloita yhdessä lapsista ja nauttia heidän jutuistaan.

Paljon voimia ap!

 

["Vieras"]

No ei todellakaan ole normaalia suhtautumista. Mieheni ottaa meidän vauvan heti töistä tullessaan syliin, sanoo minulle usein, että "kato nyt mitä me ollaan saatu aikaiseksi", katsoo vauvaa, leikkii vauvan kanssa, juttelee ja hymyilee, kutittelee ja höpöttelee, vaihtaa vaipat ja kylvettää. Pääosin vauva on illat miehen hoivissa, usein harmittelee, että ollessaan töissä missaa monia uusia juttuja.

Rehellisesti sanottuna itse alkaisin valmistautumaan eroon, jos miehen suhtautuminen vauvaan olisi kertomaasi luokkaa. Varmasti on mustasukkaisuutta ja muuta, mutta hän on aikuinen ihminen. Ensimmäiseksi ottaisin yhteyttä perheneuvolaan ja sitä kautta psykologille tms, jos mies on suostuvainen korjaamaan tilannetta, niin tietysti ensin sitä kautta. Mutta jos mies ei halua sitäkään, niin sitten ei mitään voi.

Oletko keskustellut miehesi kanssa, että hänen tuntemuksensa eivät ole ihan normaaleja?

 

[Alaansa]

Mun mies on aika huono olemaan vauvojen kanssa, lapsia meillä kuitenkin jo kolme. Mies ei halua vaihtaa vaippaa, eikä ns. Vapaaehtoisesti seurustele vauvan kanssa juurikaan. Erittäin helposti tuo vauvan minulle hetken sylissä pidettyään. Mies on kuitenkin olosuhteiden pakosta joutunut olemaan kahdestaan vauvan kanssa kerran vkossa parin tunnin ajan.

Kun lapsemme ovat hiukan kasvaneet, yleensä siinä 1,5 jälkeen, mies saattaa olla lapsien kanssa menossa jo kokonaisia päiviä. Jos olemme kaikki kotona, mies edelleen laittaa lähes kaiken vastuun minulle. Tämä on todella ärsyttävää. Siksipä saatan olla vauvan kanssa omissa menoissa aika paljonkin ja mies on isompien kanssa kotona silloin.

Ensimmäinen vauva voi olla todellakin järkytys, teidän tilanteessa suosittelisin kuitenkin perheneuvolaa johon myös mies olisi hyvä saada mukaan.

 

[äipykkäläinen]

Meillä mies ei odotusaikana jaksanut innostua neuvolasta tai perhevalmennuksesta. Lasta on kyllä rakastanut koko ajan, mutta jotenkin tosi herkästi uupunut vauvan itkuun. Luulen että siinä oli jotain hormonaalistakin. Sanotaan että pikkuvauva-aikana miehen testosteronitasot laskee. Ilmeisesti omalla miehelläni kävi näin, koska oli jotenkin muutenkin sellainen laimea versio itsestään eikä kiinnostunut seksistäkään. Tilanne alkoi muuttua samoihin aikoihin kun vähentelin imetystä. Silloin alkoi itseäkin petipuuhat kiinostaa ja vauva alkoi nukkua öitä sikeämmin kun pääpaino ravinnossa siirtyi kiinteisiin. Eli n. 6-8 kk iässä alkoi pikku hiljaa kuvio muuttua. Älä välitä näistä "mies ruotuun" kommenteista. Teidän on vaan löydettävä perheenne oma tapa toimia. Se että miehesi ei ole nyt juuri täyttänyt omia ja yhteiskuntamme odotuksia ei tarkoita sitä että hän olisi läpeensä huono mies. Jos tuntuu että tarvitsette ulkopuolista apua, niin hakekaa sitä esim. neuvolan kautta. Ehkä kannattaisi viritellä miehen kanssa keskustelua paristuhteestannekin. Miten hän kokee sen muuttuneen lapsen tulon myötä? Miten hän itse haluaisi osallistua lapsen hoitoon? Jos mies ei halua/jaksa osallistua lapsen hoitoon, on se jossain määrin normaalia, mutta ei hyväksyttävää. Näissä tilanteissa kotikonstit ja keskustelu saattaa riittää. Jos sen sijaan hän suhtautuu lapsen olemassaoloon ja tarpeisiin kylmästi, niin silloin kannattaa hakea apua.

 

[Blue]

Mistähän näitä "MUN mies ei ikinä käyttytyisi noin" tai "Mä heittäisin samantien pihalle" -ihmisiä oikein riittää? Tai no. Tiedänhän minä. Ennen lapsia olisin itse kirjoittanut juuri noin. Tai jos mies olisi käyttäytynyt esikoisen kohdalla kuten toisen ja kolmannen kohdalla käyttäytyi. Tai jos esikoinen olisi ollut tempperamentiltaan ka terveydeltään helppo vauva niin ehkä kaikki kiukut olisi ollut mieheltäkin lievempää.

Mulla ei hätäsektiota, mutta vaikea sektio kylläkin. Mies istui 7h osastolla vauva paidan alla, opetteli kylvetykset jne. Oli pakko ja ilmeisesti nauttikin. Kiukttelu alkoi vasta kun todellisuus löi silmille ja vauvan ongelmat alkoivat.

Meillä tilanne oli se, että MIKÄÄN puhe ei auttanut mieheen. Mies oli "lukossa". Jos olisin heittänyt miehen pihalle ei lapsella olisi henkistä isää (eikä sisaruksia). Olisin heittänyt miehen pois, jotta itse pääsen tilanteesta. Olisihan minulle siinä hetkessä ollut helpompaa olla reilusti yksin ja pyytää apua kuin vittuntuneen mölliin kanssa, joka ei vuorottele. Jos ap olet varma ettei mies tuosta kasva niin pihalle vaan! Minä tiesin pienistä asioista, että se rakkauden siemen siellä on. Ja kävi niin, että nyt isä tekee mitä tahansa lapsen ja lastensa vuoksi. Miten hyvältä tuntuukaan se, että joku jakaa arjen vastuuta! Iloita yhdessä lapsista ja nauttia heidän jutuistaan.

Paljon voimia ap!

Mitäs jos sen mä en katsoisi päivääkään.kommentin on heittänyt kolmen lapsen naimisissa oleva äiti? Mistä se sitten sikiää?

 

[Blue]

[QUOTE="Nyytikki";29002070]Aina vaan puhutaan, että kunhan vauva syntyy niin miehet heti ihastuvat siihen jne. Meillä kävi päinvastoin enkä oikein tiedä mihin purkaa omaa pahaa mieltä tästä miehen kanssa on asuttu yhdessä 11 vuotta ja alusta asti puhui, että haluaa tulevaisuudessa lapsen niinkuin minäkin. Nyt vihdoin 6 kk sitten meille syntyi poika ja mies edelleenkin kokee, että vauva on vain tiellä, hankaloittaa elämää paljon, valittaa jatkuvasti, että huomioin vauvaa liikaa eikä halua kuin melkein "pakotettuna" viettää lapsen kanssa aikaa. No okei satunnaisesti saattaa sponttaanisti jutella vauvalle muutaman sanan tai jopa ottaa joskus syliin hetkeksi mutta todella harvoin.

Minusta tuntui jo synnytyksen jälkeen todella pahalta vuodeosastolla kun muut isät olivat innoissaan uudesta perheenjäsenestä ja minun mieheni kävi kyllä joka päivä ja viipyikin aina noin tunnin mutta tiuski minulle ja mökötti. Vauvasta en olisi saanut puhua jne. Kotona en aluksi saanut imettää hänen nähden koska se oli ällöttävää ja valitti aina kun vauva vähänkin itki (onneksi ei ole ollut mahakipuista yms. sorttia vaan itkenyt lähinnä syliin, syömistä tai märkää vaippaa), päivän kuulumisissa tai juttelussa muutenkaan en olisi saanut mainita vauvasta mitään. Nykyään ei loukkaannu enää niin helposti jos erehdyn kertomasn esim. vauvan uudesta taidosta tai neuvola kuulumisista.

Aluksi ajattelin, että on vain vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen ja kokoajan on kyllä helpottanut. Mutta minusta silti tuntuu edelleen pahalta kun mies huomioi vauvaa niin vähän ja kokee vauvan kanssa olemisen esim. Minun suihkunajan kamalana rasitteena. Vauva pitäisi viedä mahdollisimman nopeasti yöunille kun hän tulee harrastuksista kotiin. Kaupassa ollaan käyty yhdessä ehkä neljä kertaa vauvan syntymän jälkeen kun mies ei halua liikkua vauvan kanssa julkisilla paikoilla kun se on niin hankalaa. Jotenkin tuntuu, että erohan tästä kohta tulee kun tällainen elämä on niin raskasta. Kiusallista kun muut kyselevät miten mieheni osallistuu vauvan hoitoon ja kertovat kuinka heidän miehensä tykkäsivät tehdä sitä ja tätä vaivojen kanssa jne. kun en kehtaa suoraan sanoa mikä tilanne on.

Onkohan joku muu palstalainen ollut vastaavassa tilanteessa ja onko jossain vaiheessa helpottanut? Tuli jotenkin niin yllätyksenä miehen suhtautuminen vauvaan etten tiedä miten pitäisi toimia. Jos miehelle koittaa puhua tilanteesta suoraa väittää viettävänsä vauvan kanssa aikaa lähes päivittäin (mikä todellisuudessa saattaa olla muutama sana ohimennen). Lisäksi sanoo, että ongelma on vain siinä kun minä huomioin lasta liikaa ja vietän sen kanssa liian paljon aikaa. Omassa toiminnassa ei näe mitään vikaa.[/QUOTE]

Oletteko te miehen puolustelijat todella sitä mieltä että tuollaista käytöstä pitää vain ymmärtää ja toivoa että isän vaistot sieltä heräävät??

Oikeasti, ei tuo ole pientä sopeutumisvaikeutta vaan jo ihan kamalaa (ja huolestuttavaa) käytöstä!!

 

[-]

Ei mun mies ollut erityisen innostunut kummastakaan lapsesta, kun olivat vauvoja. Sen mielestä ne vaan itki, pukli, kakki ja haisi muuten vaan ällölle ja pääasiassa halusivat äitinsä syliin.
Mieheni kyllä hoiti kumpaakin, mutta muistan elävästi ne turhautuneet huokaisut, kun vauva oli itkenyt koko poissaoloaikani.
Edelleenkään mieheni ei ole erityisen innostunut lähtemään lasten kanssa mihinkään kaupoille. Kokeen sen rasittavana.
Niissä hormonihuuruissa minun oli vaikea ymmärtää miestäni. Oletin, ettei hän välitä lapsestaan tai on muuten vaan mulkku.
Nyt, kun lapset ovat vähän kasvaneet hän on meillä se, joka jaksaa touhuta ja leikkiä niiden kanssa tuntitolkulla ja on muutenkin varsin aktiivinen ja hauska isä. Hän ei vaan erityisemmin välittänyt vauva- ajasta. Olen kuullut samaa monilta muiltakin miehiltä.

 

["vieras"]

Meillä oli aika samanlaista toisen lapsen syntymän jälkeen, mies oli jotenkin niin ensimmäisen lapsen lumoissa ja kun toinen oli vielä siihen vaiheeseen hieman suunnittelematon, niin mies ei innostunut lapsesta... Ja kun vielä vauva sattui olemaan erittäin vaativa tapaus, niin oli sitten lopullinen niitti. Nyt kun lapsi on 2,5-vuotias niin mies alkaa jo joten kuten osata suhtautua lapseen "normaalimmin" eikä enää näe lasta pelkästään rasitteena ja ikävänä velvollisuutena, joka vaan on pakko hoitaa. En kuitenkaan usko että miehelle ja tälle nuoremmalle lapselle koskaan kehittyy samanlaista suhdetta kuin mitä miehellä on esikoisemme kanssa. Miehellä masennustaustaa, varmasti vaikuttanut.