Tilanne eskarissa on muuttunut todella huolestuttavaksi, mitä tässä on edessä?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja olen peloissani
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
en tiedä minkälaisia lääkkeitä teillä on käytössä, mutta eikö siinä ole annoskoossa välivaihtoehtojakin, mm puolitettuina tabletteinä?

Lääkäri varmasti osaa arvioida, mitä lääkkeen kanssa tehdään. Ymmärrän, että sinulla oli tiettyjä odotuksia siitä koska lääkitystä joudutaan muuttamaan vahvempaan, mutta joskus tulee näitä pettymyksiäkin. Voimia!
 
Lääkäri varmasti osaa arvioida, mitä lääkkeen kanssa tehdään. Ymmärrän, että sinulla oli tiettyjä odotuksia siitä koska lääkitystä joudutaan muuttamaan vahvempaan, mutta joskus tulee näitä pettymyksiäkin. Voimia!
Samaa mieltä. Jos lapsi päivittäin joutuu vaaratilanteisiin eikä eskari hallitse tilannetta, niin mä mieluummin nostaisin lapsen lääkitystä kuin jäisin odottamaan, että jotain sattuu. Voihan sitä lääkitystä taas vähentää sitten, kun eskarissa alkaa taas sujua.
 
ooo ja erityisen äiti, ymmärrän kyllä täysin näkökantanne. Mutta alan itse olla pikku hiljaa kanssa väsyksissä tähän, kun eskari ei vain ala millään rullata lapsella mukavasti. päivästä toiseen vain tulee huonoa palautetta ja nyt tämä viimeisin oli todella pelottavaa tekstiä, että mitähän he seuraavaksi lapsen kanssa tekevät? tuntui jo maanantaina kun hain lapsen, että avustaja oli ihan väsyksissä lapsen tekemisiin.
 
Lääkettä ei mielestäni saa puolittaa. Joten seuraava "koko" on sitten se 27 mg. Siksikään en mielelläni nostaisi annosta. koska hetki sitten olin lääkekoulutuksessa ja siinä asiantuntija sanoi, että tämä lääke on tavallaan huumetta + muuttaa lapsen aivoja, mutta toistaalta tuo riski on kuitenkin otettava, että lapsi ei syrjäydy ja lapsi selviää koulussa.
 
Olen myös sitäkin mieltä, että jos edelleen lapsen nuoruusiässä tai nuorena aikuisena vaikuttaa siltä, että hän ei pärjää elämässä + elämänhallinta on täysin hukassa, niin en kyllä lasta pakota muuttamaan kotoa pois, vaan hän voi jäädä asumaan meidän kanssamme edelleen. Eipähän sitten tarvitse olla huolissaan / murehtia, että miten se lapsi oikein selviää tai toivottavasti hän ei vain tee mitään typeryyksiä.
 
Meillä poika oli osastojaksolla adhd oireiden kanssa jossa säädettiin lääkitys kohdalleen. Kävi sairaalakoulua 2vuotta, 1 vuosi osastolta ja yks vuosi kotoa taksilla.
Lopulta sopeutui koulunkäyntiin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja alkuperäinen;22087268:
Olen myös sitäkin mieltä, että jos edelleen lapsen nuoruusiässä tai nuorena aikuisena vaikuttaa siltä, että hän ei pärjää elämässä + elämänhallinta on täysin hukassa, niin en kyllä lasta pakota muuttamaan kotoa pois, vaan hän voi jäädä asumaan meidän kanssamme edelleen. Eipähän sitten tarvitse olla huolissaan / murehtia, että miten se lapsi oikein selviää tai toivottavasti hän ei vain tee mitään typeryyksiä.

Huono idea, siirrät vaan väistämätöntä ja hankalaa oman elämän alkua eteenpäin. Pyydä OIKEASTI apua mielummin kuin linnottaudut lapsen kanssa kotiin ja pakenette ongelmien kanssa ns.turvaan muilta ja sosiaalisilta törmäyksiltä.
 
Niin tuttua, mutta miksi lapsen olisi muutettava aikanaan kotoa pois, jos tuntuu, ettei hän silloinkaan selviä yksinään? Ja murehtia sitten jatkuvasti, että mitenhän lapsi oikein pärjää? Eikö parempi olisi siinä tapauksessa siis antaa lapsen jäädä kotiin asumaan ja sitten lapsi olisi tavallaan aina ns. silmien alla + jos tuntuisi, että toisella ei elämä suju, niin pääsisi oitis jeesaamaan (auttamaan) häntä.
 
Niin tuttua, eli oliko lapsesi sitten vuoden verran kokonaan osastolla? Pääsikö hän edes viikonloppuina kotona käymään? Ja oliko kotiinpaluu osastovuoden jälkeen rankkaa? Miten pitkä matka hänellä sitten oli taksilla kouluun?
 
Alkuperäinen kirjoittaja alkuperäinen;22087393:
Niin tuttua, mutta miksi lapsen olisi muutettava aikanaan kotoa pois, jos tuntuu, ettei hän silloinkaan selviä yksinään? Ja murehtia sitten jatkuvasti, että mitenhän lapsi oikein pärjää? Eikö parempi olisi siinä tapauksessa siis antaa lapsen jäädä kotiin asumaan ja sitten lapsi olisi tavallaan aina ns. silmien alla + jos tuntuisi, että toisella ei elämä suju, niin pääsisi oitis jeesaamaan (auttamaan) häntä.

En ole ko kirjoittaja, mutta mitä sitten tapahtuu, kun sinä ja miehesi ette enää jaksa? Tai kuolette? Itse pidän tärkeänä sitä, että erilaisenkin ihmisen pitäisi pyrkiä sopeutumaan yhteiskuntaan. Vanhemmat kun eivät ole olemassa loputtomiin.
 
Onhan niitä sitten jotain palvelutaloja esim; kehitysvammaisille. Ehkä sellaisessa voisi lapsen hyvä olla, jos emme aikanaan häntä itse jaksa hoitaa. Toisaalta ei hänessä kyllä mitään hoidettavaa ole, lähinnä vain vahtimista, kun hän on aikuinen ihminen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja alkuperäinen;22087432:
Onhan niitä sitten jotain palvelutaloja esim; kehitysvammaisille. Ehkä sellaisessa voisi lapsen hyvä olla, jos emme aikanaan häntä itse jaksa hoitaa. Toisaalta ei hänessä kyllä mitään hoidettavaa ole, lähinnä vain vahtimista, kun hän on aikuinen ihminen.

ADHD ei taida olla sellain syy, jolla palvelutaloon pääsisi. Valitettavasti. Mulla on itselläni fyysisesti vammainen esikoinen ja ihan alusta asti mulle oli selvää, että tytön TÄYTYY selviytyä aikuisena itsenäisesti. Minä en elä ikuisesti enkä voi olla joka käänteessä auttamassa. Lapsestani kasvaa aikuinen ihminen, jolla on oma elämänsä, oma ajattelunsa ja maailmansa. Lapsellani on oikeus parisuhteeseen ja perheeseen, ystäviin ja muihin tärkeisiin ihmisiin. Minun tehtäväni on ollut tukea ja auttaa löytämään ratkaisukeinoja vamman aiheuttamiin ongelmiin eikä ajatella, että lapseni voi luopua vammansa takia omasta elämästään ja jatkaa aikuisenakin lapsen roolissa, kunnes musta aika jättää.
 
Keittiönoita, no en ajattele noin, että lapseni täytyy aikuisenakin olla ja käyttäytyä kuin lapsi, jos kun hän kotiin jää. Hän saa olla aikuinen jos kun vaikka asuisikin kotona. Mutta ei siitä todellakaan tule mitään, että jos hän asuisikin omassa kämpässään mutta elämästä ei tulisikaan mitään, niin sitten itsellä olisi jatkuva murhe ja huoli lapsesta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja alkuperäinen;22088019:
Keittiönoita, no en ajattele noin, että lapseni täytyy aikuisenakin olla ja käyttäytyä kuin lapsi, jos kun hän kotiin jää. Hän saa olla aikuinen jos kun vaikka asuisikin kotona. Mutta ei siitä todellakaan tule mitään, että jos hän asuisikin omassa kämpässään mutta elämästä ei tulisikaan mitään, niin sitten itsellä olisi jatkuva murhe ja huoli lapsesta.

Sun poikasi on vielä niin pieni, että mä ymmärrän kyllä, miltä susta tuntuu. Samoja tuntemuksia oli mullakin parikymmentä vuotta sitten. Mutta mä aavistin jo silloin, että aikanaan tyttäreni rakastuu, haluaa parisuhteen, oman kodin jne. Niin tulee erittäin todennäköisesti käymään sun pojallesikin ja jos ei käy, syynä ei ole ADHD vaan jokin muu. Hän haluaa puolison, tulla isäksi, käydä töissä jne. Sun tehtäväsi on tukea ja auttaa poikaasi niin, että hän tämän kaiken myös voi saavuttaa. Huolehtia siitä, että poikasi omassa kämpässään elämisestä tulee jotain. Sä teet sen paitsi poikasi vuoksi niin myös siksi, että sun ei tarvitse olla jatkuvasti murheissasi ja huolissasi lapsestasi.
 
Pakko sen verran tulla kommentoimaan, kun itse olen työni puolesta työskennellyt hyvinkin vastaavanlaisten lasten kanssa. Eli lastentarhanopettaja olen.
Täällä olen tänään juuri päätäni paukuttanut erään pojan vuoksi. (jonka kanssa olen töitä paiskinut 3-vuotiaasta saakka ja joka siirtyi täksi vuodeksi eskariryhmään, enkä itse päässyt viimeiseksi vuodeksi mukaan, vaikka tähän saakka ollaan siis samassa rytmissä ryhmää vaihdettu) Olen tässä muutamaan kertaan kuullut hänen avustajaltaan juttuja, kuinka ollaan menty kovasti takapakkia tässä syksyllä ja tänään olin itse ryhmässä tuurailemassa ja todistamassa asiaa. Sehän on varmastikin sinullekin tuttua, että tuo lasten kehitys menee aaltoillen, välillä mennään hyvinkin lupaavasti eteenpäin ja sitten jossain vaiheessa, jonkin asian laukaisemana aletaankin mennä takapakkia ja välillä kovaakin vauhtia.

Tällä pojalla on tosiaan käynyt samoin ja koska itse pitkään kestäneen yhteistyön jälkeen koen melkein puoleksi olevani hänen äitinsä, oli minulle äärettömän kova paikka todeta, että neljän vuoden puurtaminen, itkut, raivarit ja onnistumiset olivat tavallaan pudottaneet pohjansa. Uuden ryhmän myötä poika joutuu etsimään rajat ja toimintatavat yhä uudestaan ja uudestaan jokaisen henkilön kanssa. Ympäristön ja ihmisten vaihdos siis vaikuttaa valtavasti tällaisiin ylivilkkaisiin lapsiin (mikä varmasti lieneekin tuttua)
Mutta tässä tapauksessa suurimmaksi vaikuttavaksi seikaksi arvelisin väsymystä. Eskari vaatii lapselta jo enemmän ja pitkäaikaisempaa keskittymistä, mikä tulee varsinkin kesän jälkeen taas aikamoisena muutoksena ja lisävaatimuksena lapselle. Häneltä vaatii suuuria ponnisteluja jo itsensä hallinta leikkitilanteessa, saatika sitten ajatustyötä ja keskittymistä vaativissa eskarihommissa. Pienryhmässä oleminen on siinä mielessä helpompaa, ettei ihmisiä ole paikalla niin montaa ja aikuisia ja ammattiaitoa toki riittää enemmän, mutta siinä olevilla lapsilla on useimmiten kaikilla omat erityishaasteensa ja siispä useat myös reagoivat ryhmän muutokseen, joten syksyn alusta tilanne ryhmässä voi olla aika moinen. Joten ajan myötä asia varmasti alkaa helpottaa. (luultavasti sama tilanne on kuitenkin vastassa kouluun mentäessä)

Kehoittaisin sinua keskustelemaan niin sairaalan henkilökunnan kanssa lääkityksestä, mikäli siltä tuntuu, mutta ennen kaikkea eskarin henkilökunnan kanssa yhteisistä toimintatavoista puolin ja toisin. Ja RAUHOITTAMAAN lapsen ajan eskarin ulkopuolella, jotta hän saisi rauhassa ladata akkuja ponnistusta vaativan päivän jälkeen. Mihinkään harrasteisiin ei todellakaan ole tarvetta lasta enää iltasella kuljettaa! Mikäli lapsi ei teitä kotona juurikaan koettele, kuulostaa minusta siltä, että koti onkin juuri se paikka, jossa lapsi voi turvallisesti rentoutua ja huilahtaa päivän hälinältä.

Melkoisen tiukat rutiinit ja säännöt pitäisi yrittää pitää, vaikka olisi vapaapäivä tai loma, koska valitettavasti sääntöjä hölläämällä ADHD lapsi menee vain sekaisin, kun toiminta onkin epäjohdonmukaista. (tämä tuntuu monesti itsestä rankalta ja ankaraltakin, mutta kokemuksesta tiedän, että mikäli joskus katsot jotain toimintaa läpi sormien alkaa tilanne vain pikkuhiljaa riistäytyä käsistä ja joudut joka tapauksessa asiaan lopulta puuttumaan ja sitten rauhoittumiseen meneekin vähintään tuplasti aikaa)

Kotiopetusta en missään tapauksessa minäkään suosittele. Harvoilla on tarvittavaa tietotaitoa, jotta pystyisi lastaan opettamaan samassa tahdissa muiden kanssa ja myös siksi, että tärkein asia, mitä lapsesi tulisi oppia ovat juuri sosiaaliset taidot. Jossain vaiheessahan hänen pitää pystyä oppimaan, miten toisia voi kohdella ja miten tulee käyttäytyä kavereiden kanssa, jotta pystyisi saamaan ystäviä.

(itse työskentelen siis tavallisessa lapsiryhmässä, tosin vuoropäiväkodissa ja vuorotyö luo omat vaikeutensa ADHD lapsille rytmien ollessa hukassa. Hienoa, että lapsesi on päässyt pienryhmään, jossa varmasti on tarjolla kaikki ammattitaito ja apu, mitä tarjolla on. Itse olen usein lisäammattitaitoa kaivannut, mitä me emme valitettavasti aina pysty tarjoamaan, vaikkakin kaikkemme teemmekin.
 

Yhteistyössä