V
vierailija
Vieras
Eli en ollut aikaisemmin koskaan sanoittanut tunnettani, ennen kuin tänään, että minua vaivaa uskomus, etten ole oikein kenellekään toivottua seuraa. Tämä alkoi hiljalleen kehittyä joskus 13-vuotiaana ja paheni kohti aikuisuutta, ennen kuin parikymppisena tunne oli niin paha, että se rajoitti työ- ja opiskelukykyäni. Koin pahimmillaan lievää sosiaalisen fobian oireistoa. Onneksi se ei sentään kehittynyt pidemmälle.
Kehittymiseen vaikutti eniten oma äitini, joka halveksi minua sellaisena kuin olin, ja jonka mielestä hän tahtoi minulle vain hyvää, kun kritisoi ja arvosteli minua niin, että se satutti ja loukkasi. Tajusi vasta reilu kk sitten, että kyseessä olikin äitini (ehkä itselleenkin tiedostamaton) halveksunta, jossa toista ( ja vielä omaan lasta!) satuttavista arvosteluista ei luovuta edes vaikka toisen mt olisi vaarassa. (En mitenkään voi määritellä sellaista arvostelua asialliseksi tai oikeutetuksi).
Tästä on ollut hiveästi haittaa muuten hyvälle elämälleni ja tällä tarkoitan sitä, että olen menettänyt todella paljon tästä johtuen. Minulla oli kaikki muut mahdollisuudet todella ihmeelliseen ja onnelliseen hyvään kaipaamani kaltaiseen elämään, mutta se, miten äitini käytös on tuhonnut elämääni on vain jotain niin karmeaa. Olin hyvä koulussa, suht sosiaalinen, hyväntuulinen, kivan näköinen, vauras jne.
Kyllä minä olen tiennyt, että itsessäni on ongelma, kun reagoin asioihin, kuten reagoin. Se, miten toisten, käytännössä yleisimmin asiaan kuulumattomien ihmisten on vaikeaa olla minua kohtaan empaattisia ja ymmärtäviä on sen sijaan yllättänyt minut täysin.
Eli minä olen puhunut reaktioistani netissä, alkuun aivan muussa mielessä, kuin jauhaa itse kokemustani ja tunnettani sinänsä, niin sen sijaan, että jos joku ei kykene tajuamaan tunteitteni juuria tai reaktioni merkitystä minulle, ja olisi HILJAA, koska ei TIEDÄ, EIKÄ TAJUA mitään, moni on pahastunut ja loukkaantunut ja SUUTTUNUT minulle siitä, että minulla KEHTAAKIN olla ongelmia. Hävetkää, tiedätte kyllä keitä te olette.
Kehittymiseen vaikutti eniten oma äitini, joka halveksi minua sellaisena kuin olin, ja jonka mielestä hän tahtoi minulle vain hyvää, kun kritisoi ja arvosteli minua niin, että se satutti ja loukkasi. Tajusi vasta reilu kk sitten, että kyseessä olikin äitini (ehkä itselleenkin tiedostamaton) halveksunta, jossa toista ( ja vielä omaan lasta!) satuttavista arvosteluista ei luovuta edes vaikka toisen mt olisi vaarassa. (En mitenkään voi määritellä sellaista arvostelua asialliseksi tai oikeutetuksi).
Tästä on ollut hiveästi haittaa muuten hyvälle elämälleni ja tällä tarkoitan sitä, että olen menettänyt todella paljon tästä johtuen. Minulla oli kaikki muut mahdollisuudet todella ihmeelliseen ja onnelliseen hyvään kaipaamani kaltaiseen elämään, mutta se, miten äitini käytös on tuhonnut elämääni on vain jotain niin karmeaa. Olin hyvä koulussa, suht sosiaalinen, hyväntuulinen, kivan näköinen, vauras jne.
Kyllä minä olen tiennyt, että itsessäni on ongelma, kun reagoin asioihin, kuten reagoin. Se, miten toisten, käytännössä yleisimmin asiaan kuulumattomien ihmisten on vaikeaa olla minua kohtaan empaattisia ja ymmärtäviä on sen sijaan yllättänyt minut täysin.
Eli minä olen puhunut reaktioistani netissä, alkuun aivan muussa mielessä, kuin jauhaa itse kokemustani ja tunnettani sinänsä, niin sen sijaan, että jos joku ei kykene tajuamaan tunteitteni juuria tai reaktioni merkitystä minulle, ja olisi HILJAA, koska ei TIEDÄ, EIKÄ TAJUA mitään, moni on pahastunut ja loukkaantunut ja SUUTTUNUT minulle siitä, että minulla KEHTAAKIN olla ongelmia. Hävetkää, tiedätte kyllä keitä te olette.
