Ä
äiti 44v
Vieras
[QUOTE="Vieras";21952156]Sitä mä sitten ihmettelen miksi ei elä niiden oppien mukaan, jos kaikki kirjallisuus mitä lukee on kristillistä, käy kirkossa, iltaisin näissä kokouksissa ja raamattua lukee ihan säännöllisesti?
Yksi ainut ystäväni on siedettävä koska ystäväni äiti on pappi.
Koko meidän lapsuus meni siihen että äitini ravasi näissä kokouksissa ja keskittyi täysin uskoonsa. Vanhempani erosivat vielä kun olin 12vuotias. Tiedän että ero oli äidilleni helpotus, mutta tämän jeesustelun takia hän unohti meidät lapset. Ei välittänyt pätkääkään missä me mentiin ja mihin aikaan illasta. Tulin 14-15vuotiaana viikollakin kotiin puolen yön aikaan. Ei minun äitiä kiinnostanut missä olin ollut. Jälkeenpäin olen saanut kuulla kuinka hankala ja inhottava lapsi olin ollut, eikä minulle mitään olisi mahtanut.
Itse uskon että olisi mahtanut, jos me lapset olisimme olleet se ykkösasia eikä se oma usko ja siihen uppoutuminen.
Huomasinkin tässä että kirjoitin vain negatiivisen kommentin aiheesta. Itseasiassa viime päivinä paljon ajatellut asiaa äidistäni, ehkäpä siksi tämä purkaus.
On minulla hyväkin kokemus uskovaisesta ihmisestä. Lapseni opettajasta. Vanha ja viisas nainen. Häntä pidän hyvänä ihmisenä. Ei koskaan tuomitse ketään. Paneutuu jokaiseen oppilaansa yksilönä. Jaksaa selvittää asiat loppuun asti, jos on jotain selvitettävää. Lapset kokevat hänet erittäin turvallisena ihmisenä ja opettajana. Uskon että kuitenkin syy ei ole pelkkä usko, vaan pitkä elämänkokemuskin, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on.[/QUOTE]
Senverran olen minäkin aiheeseen perehtynyt ja uskovien kanssa jutellut että uskovainen ihminen ei ole yhtä kuin hyvä ihminen. Kukaan ihminen ei ole täydellinen eikä hyvä.
Ja minusta sinun äidilläsi on kertomasi mukaan ihan selkeä elämänpituinen psyykenhäiriöhistoriikki taakkanaan ja toki se taakoittaa myöskin sinun elämääsi. Lapsihan oireilee aina jos vanhemmalla on psyykkisiä häiriöitä ja sinähän olet äitisi lapsi koko elämäsi ajan, myös aikuisena.
Ei meistä kukaan pääse omaa lapsuuttaan pakoon minnekään edes aikuisena ja usko pois kun sanon että minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin hyvin! Ikävä sanoa mutta läheltä liippaa sinun kokemuksesi itseänikin mutta minun lapsuusperheessäni se ei ollut uskonto minkä varjolla lapsia laiminlyötiin. Mutta laiminlyötiin (ja muutenkin lyötiin) joka tapauksessa.
Äitisi on ilmeisimmin hyvin epävarma ja epävakaa persoonallisuus ja varmaankin uskookin ihan oikeastikin mutta ei silti ole koskaan saanut uskoaan "siirrettyä" teoriasta todelliseen elämään käytännön teoiksi ja ratkaisuiksi. Hän vaikuttaa hyvin epävarmalta ihmiseltä. Ja sekin ettei mitään virheitään myönnä viittaa tietynlaisen psyykenproblematiikkaan.
Hae sinä itsellesi terapia-apua, äitisi on todennäköisesti jo sen ikäinenkin ettei häntä terapiat hyödytä.
Yksi ainut ystäväni on siedettävä koska ystäväni äiti on pappi.
Koko meidän lapsuus meni siihen että äitini ravasi näissä kokouksissa ja keskittyi täysin uskoonsa. Vanhempani erosivat vielä kun olin 12vuotias. Tiedän että ero oli äidilleni helpotus, mutta tämän jeesustelun takia hän unohti meidät lapset. Ei välittänyt pätkääkään missä me mentiin ja mihin aikaan illasta. Tulin 14-15vuotiaana viikollakin kotiin puolen yön aikaan. Ei minun äitiä kiinnostanut missä olin ollut. Jälkeenpäin olen saanut kuulla kuinka hankala ja inhottava lapsi olin ollut, eikä minulle mitään olisi mahtanut.
Itse uskon että olisi mahtanut, jos me lapset olisimme olleet se ykkösasia eikä se oma usko ja siihen uppoutuminen.
Huomasinkin tässä että kirjoitin vain negatiivisen kommentin aiheesta. Itseasiassa viime päivinä paljon ajatellut asiaa äidistäni, ehkäpä siksi tämä purkaus.
On minulla hyväkin kokemus uskovaisesta ihmisestä. Lapseni opettajasta. Vanha ja viisas nainen. Häntä pidän hyvänä ihmisenä. Ei koskaan tuomitse ketään. Paneutuu jokaiseen oppilaansa yksilönä. Jaksaa selvittää asiat loppuun asti, jos on jotain selvitettävää. Lapset kokevat hänet erittäin turvallisena ihmisenä ja opettajana. Uskon että kuitenkin syy ei ole pelkkä usko, vaan pitkä elämänkokemuskin, joka on tehnyt hänestä sellaisen kuin hän on.[/QUOTE]
Senverran olen minäkin aiheeseen perehtynyt ja uskovien kanssa jutellut että uskovainen ihminen ei ole yhtä kuin hyvä ihminen. Kukaan ihminen ei ole täydellinen eikä hyvä.
Ja minusta sinun äidilläsi on kertomasi mukaan ihan selkeä elämänpituinen psyykenhäiriöhistoriikki taakkanaan ja toki se taakoittaa myöskin sinun elämääsi. Lapsihan oireilee aina jos vanhemmalla on psyykkisiä häiriöitä ja sinähän olet äitisi lapsi koko elämäsi ajan, myös aikuisena.
Ei meistä kukaan pääse omaa lapsuuttaan pakoon minnekään edes aikuisena ja usko pois kun sanon että minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin hyvin! Ikävä sanoa mutta läheltä liippaa sinun kokemuksesi itseänikin mutta minun lapsuusperheessäni se ei ollut uskonto minkä varjolla lapsia laiminlyötiin. Mutta laiminlyötiin (ja muutenkin lyötiin) joka tapauksessa.
Äitisi on ilmeisimmin hyvin epävarma ja epävakaa persoonallisuus ja varmaankin uskookin ihan oikeastikin mutta ei silti ole koskaan saanut uskoaan "siirrettyä" teoriasta todelliseen elämään käytännön teoiksi ja ratkaisuiksi. Hän vaikuttaa hyvin epävarmalta ihmiseltä. Ja sekin ettei mitään virheitään myönnä viittaa tietynlaisen psyykenproblematiikkaan.
Hae sinä itsellesi terapia-apua, äitisi on todennäköisesti jo sen ikäinenkin ettei häntä terapiat hyödytä.