H
hohhoijaa
Vieras
Aloitan uuden ketjun, kun vanhasta tuli niin pitkä... Ehdotan, että ryhdytään kapinaan ja muutetaan myyttinen äiti-kuva, joka nykyään vallitsee yhteiskunnassamme. Jossain tutkimuksessa todettiin vuosi sitten, että kaikenlaisten negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on kiellettyä äideiksi tulleilta naisilta, yhteiskunta hyväksyy vain äitiyden onnea hehkuttavat puheenvuorot. Nostetaan siis kissa pöydälle ja puhutaan siitä, millaista kotiäitiys on ja miksi sitä ei nykyään enää moni jaksa pitkään, kun ei ole pakko. Henk.koht. toivon, että miehet jäisivät joukoittain täyspä'iväisiksi koti-isiksi, niin saisivat paremman käsityksen homman työnkuvasta...
Edellisestä ketjusta:
Aino2 kirjoitti: Se on erittäin suuri elämänmuutos ja ei välttämättä tunnu edes luontevalta. Harrastaminen ja kahvittelu jää vähemmälle kun kaverit ovat töissä, mies on reissussa, ei ainuttakaan tuttavaa kelle jättää lapsi (paitsi palkattu lastenhoitaja). Jos tukiverkot on kunnossa ja viihtyy kotona niin tuota lienee vaikea ymmärtää - eikä tarvitsekaan. Ainakaan en lähde asiasta vääntämään täällä.
Eli kitetytettynä: monet varmasti palaavat töihin sen takia että se yhden lapsen kanssa kotona ja kerhoissa ja shoppailemassa pyöriminen ei tunnu mielekkäältä.
... Tuossa sanoit sen kaikkein olennaisimman! Juuri siitä on kysymys. En vain rajaisi tuota kotona kärsimistä niihin äiteihin, jotka lähtevät töihin, vaan se on kaikille yhteinen tunne. En ole koskaan tavannut ketään kotiäitiä, joka ei kokisi samoin, mutta silti he ovat jääneet lapsia kotiin hoitamaan. He vaan asettavat lapsen tarpeet oman viihtyvyytensä edelle joksikin aikaa elämässä. Siksi aina tuohdun, kun ns uraäidit väheksyvät kotiäitejä, kun he tuntuvat kuvittelevan olevansa itse ainoita, jota "tarvitsevat" elämää kodin ulkopuolella ja luulevat, että kaikki muut kotona olevat viettäisivät lsuunnilleen omaa kaiket päivät. Pitäisi arvostaa enemmän näiden uhrautuvien (miksi se on niin ruma sana nykyään?) äitien työtä, siinä nousisi koko naissukupuolen näkymätön, mutta yhteiskunnalle elintärkeä hoivatyö uuteen arvoon.
Tuo käsitys siitä, että joillekin kotiäitiys olisi ihanaa, on myytti, joka pitäisi pikaisesti purkaa. Ei tarvitse kuin lukea näitä keskustelupalstoja, niin näkee, miten pahaa jälkeä se tekee. Sellaiseen ideaaliin verrattuna kukaan (paitsi ehkä 0,0001% äideistä) ei voi pärjätä, joten kaikki kokevat itsensä vääränlaisiksi ja huonoiksi, kun eivät kotona jaksakaan. Helpottaisi suunnattomasti, jos olisi yleisesti tiedossa, että se on kaikille yhtä vaikeaa. Muutos alkaa meistä itsestämme, koska miehet ja lapsettomat naiset tuskin ongelmaa edes havaitsevat. Lopetetaan siis kulissien ylläpito ja sanotaan ensi kerralla kysyjille suoraan, miltä kotiäitiys useimmiten tuntuu!
Ja vielä - lopettakaa Nean lyöminen, hän on esittänyt asiallisia ja pohdittuja mielipiteitä. En keksi muuta syytä, miksi joku niistä vetää tuollaisen herneen nenään, kuin jonkinlainen käsittelemätön syyllisyys omista valinnoista. Aion minäkin palata toimistoon ensi vuonna, mutta meinaan rehellisesti tunnustaa, että teen sen siksi, että en kestä enempää kotihoitoa, vaikka se mielestäni paras vaihtoehto olisikin. Joskus on luvallista tehdä ideaalia huonompia ratkaisuja, kunhan ei omantunnontuskissaan mitätöi niitä, jotka vielä jaksavat kotona puurtaa.
Edellisestä ketjusta:
Aino2 kirjoitti: Se on erittäin suuri elämänmuutos ja ei välttämättä tunnu edes luontevalta. Harrastaminen ja kahvittelu jää vähemmälle kun kaverit ovat töissä, mies on reissussa, ei ainuttakaan tuttavaa kelle jättää lapsi (paitsi palkattu lastenhoitaja). Jos tukiverkot on kunnossa ja viihtyy kotona niin tuota lienee vaikea ymmärtää - eikä tarvitsekaan. Ainakaan en lähde asiasta vääntämään täällä.
Eli kitetytettynä: monet varmasti palaavat töihin sen takia että se yhden lapsen kanssa kotona ja kerhoissa ja shoppailemassa pyöriminen ei tunnu mielekkäältä.
... Tuossa sanoit sen kaikkein olennaisimman! Juuri siitä on kysymys. En vain rajaisi tuota kotona kärsimistä niihin äiteihin, jotka lähtevät töihin, vaan se on kaikille yhteinen tunne. En ole koskaan tavannut ketään kotiäitiä, joka ei kokisi samoin, mutta silti he ovat jääneet lapsia kotiin hoitamaan. He vaan asettavat lapsen tarpeet oman viihtyvyytensä edelle joksikin aikaa elämässä. Siksi aina tuohdun, kun ns uraäidit väheksyvät kotiäitejä, kun he tuntuvat kuvittelevan olevansa itse ainoita, jota "tarvitsevat" elämää kodin ulkopuolella ja luulevat, että kaikki muut kotona olevat viettäisivät lsuunnilleen omaa kaiket päivät. Pitäisi arvostaa enemmän näiden uhrautuvien (miksi se on niin ruma sana nykyään?) äitien työtä, siinä nousisi koko naissukupuolen näkymätön, mutta yhteiskunnalle elintärkeä hoivatyö uuteen arvoon.
Tuo käsitys siitä, että joillekin kotiäitiys olisi ihanaa, on myytti, joka pitäisi pikaisesti purkaa. Ei tarvitse kuin lukea näitä keskustelupalstoja, niin näkee, miten pahaa jälkeä se tekee. Sellaiseen ideaaliin verrattuna kukaan (paitsi ehkä 0,0001% äideistä) ei voi pärjätä, joten kaikki kokevat itsensä vääränlaisiksi ja huonoiksi, kun eivät kotona jaksakaan. Helpottaisi suunnattomasti, jos olisi yleisesti tiedossa, että se on kaikille yhtä vaikeaa. Muutos alkaa meistä itsestämme, koska miehet ja lapsettomat naiset tuskin ongelmaa edes havaitsevat. Lopetetaan siis kulissien ylläpito ja sanotaan ensi kerralla kysyjille suoraan, miltä kotiäitiys useimmiten tuntuu!
Ja vielä - lopettakaa Nean lyöminen, hän on esittänyt asiallisia ja pohdittuja mielipiteitä. En keksi muuta syytä, miksi joku niistä vetää tuollaisen herneen nenään, kuin jonkinlainen käsittelemätön syyllisyys omista valinnoista. Aion minäkin palata toimistoon ensi vuonna, mutta meinaan rehellisesti tunnustaa, että teen sen siksi, että en kestä enempää kotihoitoa, vaikka se mielestäni paras vaihtoehto olisikin. Joskus on luvallista tehdä ideaalia huonompia ratkaisuja, kunhan ei omantunnontuskissaan mitätöi niitä, jotka vielä jaksavat kotona puurtaa.
