Kirjoitanpa nyt meidän tilanteestamme, vaikka ilmiselvästi kotiäitiyden, uraäitiyden ja välimuotojen kannattajat ovat kaikki niin varmoja oman ratkaisunsa erinomaisuudesta ja soveltuvuudesta minkä tahansa perheen tilanteisiin, että myötätuntoa, ymmärrystä tai jopa jonkinlaista erilaisuuden kunnioitusta ei tästä ketjusta tunnukaan löytyvän hitusen vertaa.
Meillä esikoinen täyttää syksyllä 4 vuotta ja on ollut päiväkodissa hieman alle kaksivuotiaasta ja mennyt päiväkotiin aina mielellään ja iloisena ja välillä jopa ollut vastentahtoinen lähtemään kotiin, kun juuri on ollut kavereiden kanssa kiva leikki pahasti kesken. Meillä kun tilanne on se, että lähiympäristössä ei ole tuttuja perheitä, joilla olisi samanikäisiä lapsia, joten kotona samanikäisiä kavereita on vain harvoin tarjolla. Sosiaalinen ja touhukas neiti kyllä yleensä lyöttäytyy leikkipuistoissa mukaan leikkiin silloin, kun (suhteellisen harvoin) siellä sattuu joku samanikäinen samaan aikaan olemaan, mutta vähemmän sosiaalisena äitinä en oikein osaa tehdä leikkitreffejä tuntemattomien aikuisten kanssa. Olen varmaan jonkun mielestä jo tällä perusteella tosi huono äiti.
Toinen raskaus on nyt loppumetreillä. Ensimmäinen lapsi on meille todella rakas, tekemällä tehty ja kohtuullisen "kypsällä" iällä, vaikka emme nyt varsinaisesti vanhoja vielä olekaan. Suoraan sanoen lapsi on, siitä huolimatta, että teemme molemmat täysipäiväisesti töitä ja lapsi on sen aikaa päiväkodissa, siinä määrin hemmoteltu, että yksi syy hankkia toinen lapsi on estää meitä vanhempia lellimästä esikoista pilalle
Olemmekin päätyneet siihen, että esikoinen on päiväkodissa muutaman päivän viikossa kavereidensa kanssa tekemässä niitä asioita, joita hän niin kovin mielellään siellä heidän kanssaan tekee, kuten leikkimässä, laulamassa ja jumppaamassa. Jos ottaisin lapsen kokonaan pois päivähoidosta, se olisi kyllä ehdottomasti pois siitä ajasta, jonka hän on tottunut kavereidensa kanssa viettämään, koska osa kavereista asuu kauempana emmekä me nyt vauvan kanssa kuitenkaan voisi täysipäiväisesti puistossa istua tai pyörittää epävirallista päivähoitoa kotonamme sellaiselle lapsijoukolle. Eikä minulla myöskään, ainakaan alkuvaiheessa, aivan taatusti riittäisi energia sellaisen puuhan järjestämiseen, mitä tuollainen neljävuotias touhuaja kaipaa. Tokihan tyttö siihen tottuisi, jos ei olisi vaihtoehtoa, en epäile sitä, mutta kun vaihtoehto on.
Lisäksi minusta myös kuopuksella on oikeus ainakin pienenä vauvana viettää jakamatonta aikaa äidin kanssa. Uskon, että se on esikoisenkin kohdalla ollut merkittävä tekijä sen perusturvallisuuden ja rakastetuksitulemisentunteen kanssa, jonka ansiosta hän voi turvallisin ja onnellisin mielin myös heittäytyä leikkiin ystäviensä kanssa. Jos äidin kaikki aika menee esikoisen viihdyttämiseen, onko se rakkauden teko kuopusta kohtaan? Ja ihan suoraan sanoen päätökseen vaikutti myös esikoisen päivähoitopaikan säilyttäminen tutussa päiväkodissa, joka on lähellä ja jossa kaveritkin ovat. Täällä olisi ollut hyvin epätodennäköistä saada häntä sinne takaisin vuoden tauon jälkeen.
Tämä on siis minun näkemykseni ja ratkaisu perustuu myös käsitykseen omista voimavaroistani naisena, äitinä ja vaimona. Jos joku kokee jonkun toisen ratkaisun soveltuvan paremmin omalle perheelleen ja sen tilanteeseen nähden, niin ei se todellakaan ole minulta pois, hieno juttu heille. Minusta on jotenkin äärimmäisen vaarallista ajatella, että olisi oikein, että vain sellaiset ihmiset, joiden on taloudellisesti mahdollista (erittäin hyvätuloinen puoliso) tai jopa kannattavaa (erittäin pienituloiset, työttömät jne) hoitaa lapsensa kotona kouluikään asti, saisivat tehdä lapsia. Eli yhteiskunta jakaantuisi niihin, jotka tekevät uusia jäseniä yhteiskuntaan ja niihin, jotka maksaisivat tämän homman kulut paiskimalla töitä. Miettikääpä, millainen se yhteiskunta olisi parin sukupolven päästä.
Ja mitä tulee päivähoidon kurjistumiseen, työntekijöiden jaksamiseen äärirajoilla ja ryhmäkokojen kasvamiseen tai päiväkotien kesäsulkemisiin. Sanoisin, että sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, pitävätkö vauvan kanssa kotona olevat äidit lapsiaan hoidossa vai eivät. Se johtuu siitä, että tällä hetkellä meidän maksamamme verot käytetään kaiken maailman työryhmien ja projektien pyörittämiseen sen sijaan, että niillä tarjottaisiin palveluja veronmaksajille. Tässä tilanteessa tilannetta ei parantaisi ainakaan pidemmällä tähtäimellä yhtään se, vaikka päivähoitoon laitettaisiin vain ne lapset, joille päivähoito on ehdottoman välttämätöntä. Hyvin nopeasti joku tekisi laskutoimituksen, että nyt tarvitaan vähemmän päiväkoteja, vähemmän henkilökuntaa ja vähemmän aukioloja.
Minä siis rakastan esikoistani yli kaiken ja uskon, että tulen rakastamaan kuopusta aivan samassa määrin ja tulen nauttimaan täysin sydämin joka ikisestä hetkestä, jonka heidän kanssaan saan viettää. Minulla se, että elämässäni on muitakin puolia kuin perhe, antaa lisää voimavaroja nauttia myös niistä hetkistä, kun lapselle täytyy asettaa niitä kuuluisia rajoja eikä kaikki ole pelkkää linnunlaulua ja tanssileikkiä. Joku muu ei sitä tarvitse tai saa voimavaransa muualta, hyvä niin. Olisi kyllä niin hienoa, jos naiset joskus voisivat yrittää ymmärtää ja kunnioittaa toisiaan ja erilaisuuttaan ja antaa kaikkien kukkien kukkia. Mutta jos joku kuvittelee tuntevansa naapurinsa tai sukulaisensa perhetilanteen kaikin puolin niin hyvin, että voi tuomita ja arvostella tämän valintoja, niin siitä vain. Minua ei ainakaan paljon paina se, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Minä tiedän, miten meillä toimitaan ja miksi, ja se riittää minulle.
