Vauva ja äiti kotona ja esikoinen hoitoon - miksi ihmeessä?

[monenlaista arkea]

Olen aivan hämmästynyt siitä, että lapsia viedään hoitoon vaikka äiti on kotona vauvan kanssa. Kyllä todellakin pitää paikkansa, että nykyinen sukupolvi on pelkkää pullamössöä.

Sitä sitten puolustellaan lapsen edulla ja oikeudella saada leikkikavereita jne. Pyh, sanon minä. Mistään muusta ei ole kyse kuin äidin mukavuudenhalusta. Älkää hankkiko useampia lapsia kuin jaksatte hoitaa!

"Jos jotkut äidit jaksavat olla lasten ja vauvan kanssa kotona niin se on hatun noston paikka Kaikille ei sellaisia hermoja ole suotu. "
Voi elämän kevät! Normaalia on se, että äiti jaksaa olla kotona vauvan JA vanhemman/vanhempien lasten kanssa ja viihdyttää heitä kaikkia yhdessä asettamatta vauvaa aina ja kaikessa etusijalle. Toki hänen tarpeensa tulee tyydyttää ja häntä hoitaa, mutta ei asettamalla toiset lapset toiselle sijalle. Lapsille riittää kodin arjen normaali puuhastelu ulkoiluineen, puistossa käynteineen ja siellä olevien leikkikaverien kanssa leikkiminen. Ja jos ei ennalta tunne muita lapsiperheitä, niin sitten tutustutaan!

En todellakaan ymmärrä näitä uusavuttomia nuoria äitejä, jotka eivät mitään jaksa, edes sitä lyhyen öyhyttä aikaa elämässään, jonka lasten pikkulapsivaihe kestää...

Itsekkin olen periaatteessa sitä mieltä, että lapset pitäisi hoitaa kotona jos jompakumpa vanhemmista on kotona. Mutta tilanteita on niin monenlaisia, että en kyllä lähtisi näin jyrkkiä mielipiteitä laukomaan.
Itselläni on vasta yksi lapsi ja haaveet toisesta on kyllä haudattu toistaiseksi, sillä en mitenkään selviäisi arjesta kahden muksun kanssa. En ainakaan jos toinenkin osoittautuisi yhtä suuritarpeiseksi. Esikoisella on mm. atooppinen iho ja allergioita ja muutenkin taitaa olla huono nukkumaan. Viimeiset puolitoistavuotta olen herännyt lähes joka yö tunnin välein ja päiväuniakaan meillä ei nukuta niin, että itse pystyisin nukkumaan.
Olen täysin varma että kahden tai vaikka kolmenkin "normaalin" muksun kanssa pärjäisin/jaksaisin hienosti. Mutta elämä kyllä nyt on aivan toisenlaista kuin tuttavaperheissä joissa on "helpot" lapset. Entäpä jos eka lapsi on helppo ja toinen hankala? Saattaakin tulla aivan yllätyksenä, että arki voi olla uskomattoman rankkaa...

 

[pullamössökansaa, juuri niin!]

Siis en voi minäkään käsittää, että vanhemmat lapset kuskataan hoitoon, vaikka äiti on kotona. Miksi nykyään elämä pitää jo pienellä lapsella olla niin hektistä? Virikettä, virikettä, virikettä, hohhoijaa. Varmasti on riittämiin virikettä kotonakin perusarkitoimissa. Mun korvaan kuulostaa melko karulta, että joku äiti taannoin kirjoitti, ettei pystynyt tarjoamaan pari vuotiaalle virikkeitä, häh?!?

En voi käsittää, miten me nyky-äidit ei muka jakseta elämää pikkulapsivaiheessa. Pyykit ja astiat pesee koneet ja niiden lataamiseen nyt ei mene kuin pieni hetki. Ennen äideillä oli paljon enemmän lapsia kuin meillä nykyään, ruoat tehtiin alusta asti itse, samoin leivät leivottiin, pyykit pestiin käsin, jopa vedet kanneettiin sisään. Vaan eipä ollut äideillä masennusta tms. Mikä meitä vaivaa? Miksi meillä on niin hermot kireällä?

 

[justiinsa juu]

No voi hyvää päivää. Miks tämmönen haloo siitä että jos joku valitsee toisin kuin naapurin mamma?
Jokaisella varmasti on syynsä, miksi lapsi viedään tarhaan tai miksi saa olla kotona. Ei kukaan varmasti ilman mitään syytä sinne tarhaankaan lasta vie tai hoitoon ylipäätään. Nykyihmiset ovat liian mukavuuden haluisia, myönnetään. Onhan tässä vuosikymmenten saatossa tehty asioita meille niin helpoksi. Juurikin pesukoneilla yms kotivälineillä ja sitten myös hoitopaikoilla joita on saatavana joka paikkakunnalla monessa erimuodossa. Eikä siinä ole mitään pahaa. Turha on verrata nyky ihmiskuntaa siihen mitä oli silloin "ennen muinoin". Tähän elämän malliin on totuttu ja se siitä.
Ja mitä lasten hoitoon tai vanhemmuuteen tulee, niin ei ole sitä oikeaa tai väärää vaihtoehtoa.

Meillä kolme vuotias päiväkodissa kaksi-kolme päivää viikossa, kun minä 3kk vauvan kanssa kotona. Ja tämä ihan lapsen omasta valinnasta. Hän itse sai valita että haluaako käydä päiväkodissa vai olla kotona. Noh, ekat viikot meni ihan hyvin kunnes lapsi todella kaipasi kavereitaan ja halusi leikkimään. Me ei keretä joka päivä edes puistoon muiden hommien takia joten lapsella aika käy tylsäksi. Saatiin sovittua päiväkodin henkilökunnan kanssa että lapsi on siellä muutaman päivän viikossa, yleensä ma-ke ja loppuviikon kotona. Ja hän odottaa noita alkuviikon päiviä aina niin innolla. Isompi lapsi on koulussa.
Näin meillä, eikä minusta tunnu yhtään "huonolta äidiltä". Päinvastoin. Teen juuri niin kuin lapselle on hyväksi. Ja olo on mainio!

 

[monenlaista arkea]

Eipä niitä muksuja taidettu ennen yksin hoitaa. Mummo tai joku muu sukulainen oli apuna tai sitten isommat lapset vahtivat pienempiä. Lapsikuolleisuus oli aikamoinen ja eiköhän siihen osasyynä ole ollut se että tapaturmia on sattunut paljon kun lapset ovat keskenään olleet ilman kunnon valvontaa.
Itse en olisi virikkeitten puuttumisesta huolissaan, mutta miten vahtia toista muksua jos vauva on sellainen kuin omani on ollut. Ekat kuukauden huusi koko hereillä olo aikansa, päiväunia nukkui pienissä pätkissä ja ainoastaan sylissä. Omat unet olivat monta kuukautta noin 4 h/vrk ja sekin pätkissä. Kaikki energia meni silloin todellakin siihen että selvisi päivästä vauvan kanssa ja siitä että tämä saattoi illalla/yöllä huutaa kuusikin tuntia putkeen ennenkuin nukahti joskus aamuyöstä...

 

[itsetunto]

"Pyykit ja astiat pesee koneet"... tuo otti kyllä minun korvaan pahasti... Meillä ei kyllä ole mitään koneita näitä hommia tekemässä ellei äiti sitten ole se "kone"... ei ne pyykit itsekseen erottele toisiaan ja käänny nurin ja katso, että onko niissä tahroja ja laita tahranpoistoaineita tai mene lavuaariin ja esipese siellä pahimpia tahroja pois... ja eivät ne myöskään itsekseen hyppää sieltä koneesta ulos ja ravistele ja viikkaa nätisti kuivumaan naruille... kylläpähän meillä ainakin tuohon pyykkien "pesemiseen" menee melkoisesti aikaa ja onhan vaatteetkin erilaisia kuin ennen, paljon herkempiä materiaaleja ja monet vaativat erikoispesuohjelmia. Ennen vanhaan maalla kun oli vaan puuvillaisia perusvaatteita niin eipä siinä ollut paljon miettimistä kun ne laitettiin likoamaan saaviin. Meillä esimerkiksi sattuu olemaan niin, että ei ole astianpesukonetta niin kyllä ne tiskit vaan pestään ihan vanhanajan tyyliin, joka päivä. Ai niin ja kyllähän meillä tehdään ruuatkin ihan alusta alkaen itse ja ne vasta nykyään onkin monipuolisempia ja erikoisempia kuin ennen vanhaan yksinkertaiset "lihaperunamössöt". Taisi ne ennen vanhaan pienetkin lapset itsekseen pyöriä pihamailla ja perään katsoi ken kulloinkin sattui ja onnettomuuksia tietenkin sattui, eihän äidit silloin ehtineet lastensa perään paljoa katsomaan.

Jokainen tekee oman tilanteensa mukaan, mukaan sattuu aina sellaisia joiden toimet ei ehkä ole moraalisesti kaikkein parhaimpia mutta pieni osa se varmaankin on.. kyllä useimmilla varmaan on ihan hyvä syy viedä vanhempaa lasta tarhaan. Itsellä on vasta yksi lapsi ja siltikin elämän pyörittäminen on aikamoista showta. Toista ei ole tulossa pienellä ikäerolla missään nimessä, mutta jos sellainen tulisi niin laitettaisiin vanhempi hoitoon osa-aikaisesti 2-3 päivää viikossa (ei kerhoon koska silloin ehtisi vain kävellä 2 tuntia edestakaisin kotiin ja takaisin, joten ei mitään järkeä arjen kannalta). Näin itse saisin palautua synnytyksestä ja sopeutua yöimetyksiin paremmin, nukkua silloin kun vauvakin nukkuu päivällä, edes muutamana päivänä viikossa. Olisin kenties virkeämpi ja jaksaisin esikoisen kotipäivinä touhuta hänenkin kanssaan paremmin ja hänkin tuntisi, että äiti on "läsnä" myös hänelle. Esikoisen hoitopäivinä vauva saisi tarvitsemaansa huomiota ja hoivaa "vauvantahtisesti" niin kuin suositellaankin. Minusta kaikilla vauvoilla on tähän oikeus ja on hienoa, että siihen on myös mahdollisuus perheen niin halutessa.

Meidän esikoinen on siis ollut ns. vaativa vauva ja näytin varmaan aivan aaveelta kaupungilla mustilla silmänalusilla ja sumuisella katseella ja osaan odottaa, että seuraavakin sattaa olla yhtä vaativa, joten en halua että esikoiseni joutuisi kärsimään rättiväsyneestä äidistä kotona kaiket päivät, joka ei koskaan ehtisi/jaksaisi/kykenisi leikkimään hänen kanssaan. Uskon että oma sosiaalinen esikoiseni viihtyisi tarhassa hyvin sen pari-kolme päivää viikossa ja järjestäisimme niin, että mieheni hoitaisi lapsen viemisen ja hakemisen tarhasta, joilloin hoitopäivinä saisin todella itse levätä.

Psykologini kertoi minulle, että suomalaisilla on tutkitusti hyvin huono itsetunto ja että itsetunnon perusta luodaan jo ensimmäisten elinvuosien aikana. On siis todella tärkeää, että vauvoja hoidetaan "lapsentahtisesti" ja että heidän viesteihin vastataan tarpeeksi nopeasti, koska tämä vaikuttaa itsetunnon kehittymiseen.

 

[poipoipoi]

Eipä niitä muksuja taidettu ennen yksin hoitaa. Mummo tai joku muu sukulainen oli apuna tai sitten isommat lapset vahtivat pienempiä. Lapsikuolleisuus oli aikamoinen ja eiköhän siihen osasyynä ole ollut se että tapaturmia on sattunut paljon kun lapset ovat keskenään olleet ilman kunnon valvontaa.
Itse en olisi virikkeitten puuttumisesta huolissaan, mutta miten vahtia toista muksua jos vauva on sellainen kuin omani on ollut. Ekat kuukauden huusi koko hereillä olo aikansa, päiväunia nukkui pienissä pätkissä ja ainoastaan sylissä. Omat unet olivat monta kuukautta noin 4 h/vrk ja sekin pätkissä. Kaikki energia meni silloin todellakin siihen että selvisi päivästä vauvan kanssa ja siitä että tämä saattoi illalla/yöllä huutaa kuusikin tuntia putkeen ennenkuin nukahti joskus aamuyöstä...

Totta joka sana. Sekin jätetään usein huomiotta, että unentarve vaihtelee yksilöittäin tosi paljon. Itse valitettavasti tarvitsen paljon unta ja kun nukuin kuukausi toisen perään vain lyhyitä pätkiä, se tekee minut ihan hulluksi, itkuiseksi, lyhytpinnaiseksi hormonihirviöksi. Eikä tosiaan voi muuhun keskittyä kuin selviämiseen päivä päivältä.

Omaan isoon unentarpeeseen kun yhdistetään vauva, joka ei nuku hyvin ja hyvin liikkuvainen ja aktiivinen taapero, joka painelee ovesta ulos tai keksii muita luovia tekosia kotona. Päikkärit sai harvoin osumaan yksiin. Synnytyksestä toipuminenkin on yksilöllistä. Suuri verenhukka esim vie voimat pitkäksi aikaa. Kaikki eivät vain toivu samalla tavoin ja yhtä nopeasti synnytyksestä ja sitä kannattaisi yrittää ymmärtääkin. Näitä kaikkia asioita ei voi eikä pysty ennakoimaankaan, joten ei kiitos sitä, että "olisi kannattanut miettiä miten nopeasti perään tekee toisen lapsen". Mieluummin näin kuin suuremmat riskit kehitysviiveille ym ongelmille oman iän myötä.

Kun olen ns normaalissa olotilassa, minulla ei ole mitään ongelmia olla kahden kanssa. Se on mukavaa ja ihanaa. Ja sitä se alkoikin sitten olla sitten noin puolen vuoden jälkeen kakkosen syntymästä. Sitten esikko ei paljoa ollutkaan hoidossa. Vain silloin tällöin ja se oli hänelle odotettu juttu, että pääsi kavereitaan näkemään.

 

[Ei niin mustavalkoista...]

Ennen ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että vanhemman/vanhimman lapsen olisi voinut laittaa hoitoon,edes silloin tällöin. Melko varma olen, että sata vuotta sitten äidit olisivat mielellään ottaneet hieman rennommin...nostan heille suuren suurta hattua! Itse tiedän, että olen parempi äiti, kun saan kolme päivää viikossa olla vauvan kanssa kahden, kun kohta kolmevuotiaani, todella villi ja touhua tarvitseva poika, leikkii kavereidensa kanssa perhepäivähoitajalla. Enkä kanna huonoa omaatuntoa siitä.

 

[Aikuinen äiti ja nainen]

Edelleen minusta tuntuu, että nykyäidit ovat pullamössöä. Annetaan niin helpsoti periksi eikä jakseta mitään ja siten ollaan masentuneita ja ties mitä.

Omista synnytyksistäni ei tosiaan ole sataa vuotta, mutta ei kyllä käynyt pienessä mielessänikään laittaa muksuja hoitoon ollessani itse vauvan kanssa. Ja ihan vaan tiedoksi, että 2,5 v. esikoinen oli allerginen, astmaattinen ja kakkonen syntyi eikä nukkunut ensimmäiseen puoleen vuoteen ollenkaan öisin. Ja ykkönen ei juurikaan päivisin. Molemmat putkikorvalapsia. Sitä sairaala- ja lääkärirumbaa, mikä meillä käytiin läpi ei moni joudu kokemaan. Ja isä oli hyvä isä, mutta urasellainen. Ja isovanhemmat monen sadan kilometrin päässä, kuten koko muukin suku.

Nyt minusta alkaa tuntua, että minä olen aivan erityisen mahtava äiti, koska tuon rumban vein läpi lähes yksin enkä masentunut tai stressaantunut; verratessani tilanneta näihin kirjoituksiin täällä... Ja kun kolmonen synyti ja olikin helppo vauva jatkuvia korvatulehduksia lukuunottamatta niin nautin aivan suunnattomasti elämästäni. Joku täällä väheksyi kerhoja, koska kestävät niin lyhyen aikaa: Minä laitoin vauvan vaunuun, saatoin eskarilaisen eskariin, 3 kertaa vikossa kävelin kakkosen kanssa kerhoon 2,5 km päähän, reippaasti kotiin ja vauvan aamutoimet sekä ruoan esivalmistelu ja vajaa 2 tunnin kuluttua taas hakemaan kerholaista. Voitte uskoa, että olin elämäni kunnossa.

En ollenkaan ihmettele, että te olette väsyneitä ja jaksamattomia, kun ei edes ulos ehditä jokaisena päivänä (miksei?), venytään siis sisällä muka vauvan takia ja ehdoilla ja kerhomatkojen kävelykin on ylivoimaista. Voi hyvät ihmiset sentään!

 

[monenlaista arkea]

Edelliselle: Hienoa että olet jaksanut noin hyvin vaikeuksista huolimatta. Mutta kaikki eivät jaksa. Kumpa silloin on tärkeämpää, se että ei käytetä mitään yhteiskunnan tarjoamia "apuja", vaan esitetään että kyllä me pärjätään. Vaiko se, että lapset sekä vanhemmat voivat hyvin.
Ei tehdä tästä nyt mitään kisaa siitä, että kellä on ollut vaikeinta. Mutta tekstiäsi lukiessani tuli pakostakin mieleeni, että kuinka olisit toiminut tilanteessani. Esikoiseni ei ole koskaan nukkunut vaunuissa eikä turvakaukalossa, vaan itki niissä aivan hysteerisenä. Hän ei myöskään tottunut liinaan, rintareppuun eikä kantoreppuun. Päivisin ei nukkunut kuin ihan pieniä torkkuja ja nekin vain sylissä. Käytännössä kannoin häntä siis koko päivän sylissä. Vaunulenkeille päästiin oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun pystyi istumaan vaunuissa.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että lapset pitäisi olla kotihoidossa jos jompakumpa vanhemmista on kotona. Mutta olen myös valmis tunnustamaan, että on tilanteita joissa on parempi tunnustaa, että nyt en kerta kaikkiaan jaksa ja ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan, eikä sinnitellä voimiensa äärirajoilla.
Itse en ole ollut missään vaiheessa masentunut, järjettömän väsynyt kylläkin. Mutta krooninen väsymyskin voi olla tosi paha juttu ja sen syntyyn ei kyllä vaikuta tippaakaan se, kuinka "pullamössöä" on...

 

[monenlaista arkea]

Tulipas paljon kirjoitusvirheitä, kun nopeasti kirjoitin. Kroonisella väsymyksellä tarkoitin ihan vaan tolkutonta univajetta, en sitä "krooninen väsymys" -sairautta, jolla ei juurikaan ole tekemistä unenpuutteen kanssa.

 

[poipoipoi]

Kaikille perheille ja lapsille hoitopaikka ei ole myöskään mikään kamala peikko kuten joillekin. Tässä monet lähtevät siitä, että hoitopaikka on kamala paikka lapselle kuten kodin ulkopuolinen maailman varmaan yleensäkin. Kukaan muu ei ole turvallinen aikuinen kuin oma äiti (ja isä).

Jos kyseessä on jo isompi taapero jolla on kaverit siellä hoitopaikassa, tädit ovat tuttuja ja turvallisia, hoitopaikka todettu hyväksi vuosien varrella ja lapsi menee mielellään parina päivänä viikossa kaverien kanssa leikkimään (lyhyeksi päiväksi), niin en näe syytä miksi en päästäisi. Se on hänelle kiva ja odotettu asia eikä hirvittävää, vastenmielistä tai hänen kasvulleen ja kehitykselleen negatiivista.

Lapsi on silti kotona reilusti yli 90% valveillaoloajastaan ja kyllä: käydään ulkona, leikitään, hellitellään, tehdään kotitöitä jne. - eletään ihan tavallista lapsiperhearkea, joka on ihanaa sitten kun ei ole kivuista, hormoneista, valvomisesta jne ihan sekaisin. Kertokaa nyt sitten taas, miten monta prosenttia lapsen ajasta pitäisi olla hänen kanssaan, jotta ei ole pullamössöä, ja jotta osoittaa, että rakastaa lastaan ja tykkää olla heidän kanssaan? Vain 100% käy vai?

Mulle on ihan sama jos joku pitää pullamössönä tämän takia. Äidit ovat kautta aikojen saaneet apua kun vauvat ovat olleet pieniä, piste. Minusta on parempi, että taapero saa mennä kaveriensa kanssa leikkimään kuin että seuraa äidin itkua ja raivareita päivästä toiseen kotona. Kun edes parina päivänä viikon aikana (+ viikonloppuina) saa nukkua pisin päivää, auttaa se niiden raskaimpien kuukausien yli.

Ja ei, kaikilla ei ole raskasta vaikka synnytysestä toipuminen olisikin vaikeaa tai unentarve olisi suuri eikä unta saa kunnolla kuukausiin. Mikäs siinä sitten. Se varmaan aiheuttaakin suoraan sen, että on täysin mahdotonta ymmärtää muita. Saatte olla ymmärtämättä myös sen, että kaikille hoitopaikka ei ole kamala peikko, ja että äiti ei ole poikkeuksetta täysin avuton, vaikka lapsi olisikin vajaa 10% valveillaoloajastaan muiden kuin äidin kanssa.

 

[Aikuinen äiti ja nainen]

En tarkoita kirjoituksissani heitä, joiden lapsi on hetkittäin hoidossa, pari pv viikossa muutaman tunnin jne. Se on ihan ok ja kolmi-nelivuotias varmasti kaipaa välillä muutakin seuraa. Mutta he, jotka automaattisesti haluavat päivähoitopaikan ja ovat valmiita viemään sen alle kolmivuotiaankin hoitooon joka päivä, aamusta iltaan, saadakseen loikoilla päivät pitkät vauvelin kanssa, eivät sa minulta minkäänlaista arvostusta, myötätuntoa tai kunnioitusta.

 

[itsetunto]

En tarkoita kirjoituksissani heitä, joiden lapsi on hetkittäin hoidossa, pari pv viikossa muutaman tunnin jne. Se on ihan ok ja kolmi-nelivuotias varmasti kaipaa välillä muutakin seuraa. Mutta he, jotka automaattisesti haluavat päivähoitopaikan ja ovat valmiita viemään sen alle kolmivuotiaankin hoitooon joka päivä, aamusta iltaan, saadakseen loikoilla päivät pitkät vauvelin kanssa, eivät sa minulta minkäänlaista arvostusta, myötätuntoa tai kunnioitusta.

Nauratti todella tuo kommentti loikoilemisesta, nyt pystyn sille nauramaan, mutta en silloin kun lapsi oli alle 1v....... kaikki ei mitenkään pysty ymmärtämään muiden tilannetta, harmi. Tosin en itsekään aivan ymmärrä 5pvä viikossa aamusta iltaan, mutta joillakin on sille varmasti joku hyvä syy. Itselläni oli sen verran paha univelka jatkuvasti, että ymmärrän kyllä, jos jollakin on vielä pahempi tai jokin muu syy.

Kävelitkö itse muuten sinne eskariin ja kerhoon joka päivä 2-3h yöunilla?

Unenpuutehan saattaa olla todella vaarallista terveydelle ja vaikuttaa monenlaisien sairauksien syntyyn, en näe siinä mitään pahaa, jos äiti valvoo puolet yöstä ja päivällä paikkailee vauvan unien aikaan omaa univajettaan samalla kun esikoinen on hoidossa. On vähän eri asia, jos pystyy nukkumaan joka yö esimerkiksi 5-6h kuin että nukkuu vain 2-3h ja sekään ei välttämättä yhdessä pätkässä.

Oma esikoiseni piti minua hereillä öisin jatkuvasti ja kärsin myös unettomuudesta jatkuvien heräilyjen ja pätkittäisten unien vuoksi, en siis välttämättä saanut itse unta syöttöjen välillä. Tuo lisättynä esikoisen vaativaan luonteeseen oli aika kamalaa jo sellaisenaan ilman että siinä olisi ollut toista lasta hoidettavana. Tuossa tilanteessa minulle oli saavutus, jos sain itse syötyä kunnolliset ateriat päivän mittaan ja hoidettua vauvan. Kotihommiin en koskenutkaan moneen kuukauteen, enkä laiskotellut tai loikoillut missään vaiheessa, oli harvinaisia ne hetket, että ehti istua alas. Jos ei ole itse sitä kokenut niin voi olla hankala ymmärtää muita, mutta yrittäkää edes...

 

[Aikuinen äiti ja nainen]

Kolmonen oli helppo, joten sain nukkua hyvinkin 5-6 tuntia yössä ennekuin kävelin sekä eskariin että kerhoon. Kuten kirjoitinkin, silloin nautin todella elämästäni!

Sen sijaan kakkonen ei nukkunut ensimmäiseen 5 kk yhtään yötä, Siis ei ollenekaan, hänellä oli vrk-rytmi päälaellaan ja sen kääntäminen ei onnistunut millään ilveellä ennekuin kuin joutui sairaalaan leikkaukseen. Kokonaan yöt rauhoittuivat vasta yli 1-vuotiaana korvien putkitusten jälkeen.

Eli sen 5 kk ja koko ensimmäisen vuoden jaksoin kyllä siitä huolimatta viedä ykköstä kerhoon ja leikkipuistoon. Se nyt vaan oli pakko. Ja kai minä sitten vkl nukuin enemmän ja joskus päivällä onnistuin torkahtamaan hetkeksi, sillä sula mahdottomuushan on 5 kk putkeen valvoa.

 

[kyllä on "täydellisiä äitejä"]

kaikkien tulisikin nyt ymmärtää että lapset ovat erilaisia. Kaikilla erit tarpeet ja erit luonteet. Ei heitä voi verrata keskenään. Jos esim Maijalla on kaksi vee, ihana lapsi joka leikkii itsekseen kun äiti ei kerkee aina kaveriksi ja on muutenkin kuin pieni enkeli, niin naapurin Kaisalla saattaa olla kaksi vee lapsi joka vaatii vaatii ja vaatii. Huomiota, leikkiseuraa, syliä yms yms yms... Joten ymmärrän täysin jos joskus viikossa pari kertaa lapsi on hoidossa niin äiti saa vauvan kanssa hoitaa kotihommat ja keskittyä omaan jaksamiseen. Koska univaje itkuisen vauvan vuoksi on vaarallista.
Mutta en usko että kukaan täysjärkinen laittaisi lasta hoitoon jos kotona on helppoa... Mutta tuskin näin on. Ei pikkuvauvan kanssa paljon loikoilla sohvalla kuten tuossa aiemmin joku mainitsi. Kyllä varmasti jokaisella on syynsä jos lapsi on hoidossa. Ja tuo kommentti "aamusta iltaan" on aika surrealistinen. Meilläpäin hoitoaika on kahdeksasta neljään. Mutta yleensä lapset on haettu jo kahdelta pois päikkäreiden jälkeen.

 

[noiahs]

Kolmonen oli helppo, joten sain nukkua hyvinkin 5-6 tuntia yössä ennekuin kävelin sekä eskariin että kerhoon. Kuten kirjoitinkin, silloin nautin todella elämästäni!

Sen sijaan kakkonen ei nukkunut ensimmäiseen 5 kk yhtään yötä, Siis ei ollenekaan, hänellä oli vrk-rytmi päälaellaan ja sen kääntäminen ei onnistunut millään ilveellä ennekuin kuin joutui sairaalaan leikkaukseen. Kokonaan yöt rauhoittuivat vasta yli 1-vuotiaana korvien putkitusten jälkeen.

Eli sen 5 kk ja koko ensimmäisen vuoden jaksoin kyllä siitä huolimatta viedä ykköstä kerhoon ja leikkipuistoon. Se nyt vaan oli pakko. Ja kai minä sitten vkl nukuin enemmän ja joskus päivällä onnistuin torkahtamaan hetkeksi, sillä sula mahdottomuushan on 5 kk putkeen valvoa.

Varmasti suurimmalla osalla juurikin on nuita taisteluita lasten sairastamisen kanssa. Sehän se meitä eniten ehkä valvottaa. Kun lapsi sairastaa. Mutta kuten aiemmin mainittu, ei tämä nyt ole kilpa "kenellä on ollu rankinta!". Jokaiseen perheeseen noita taisteluja liittyy ja uusia tulee. Jotkut vaan osaavat ennakoida oman jaksamisen ja siksi ehkä isompi lapsi on hoidossa sen kuusi tuntia 3xviikossa. Kun tuntuu siltä ettei kertakaikkiaan vaan pärjää/jaksa. Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Jos on niin väsynyt ja ei jaksa? Pitäisikö sinnillä vaan olla kotona kolmen alle 5 vuotiaan kanssa? Huutaa heille, olla kärtynen, yliväsynyt.... Vai viedä hoitopaikkaan?

 

[Jaahas vai niin]

kaikkien tulisikin nyt ymmärtää että lapset ovat erilaisia. Kaikilla erit tarpeet ja erit luonteet. Ei heitä voi verrata keskenään. Jos esim Maijalla on kaksi vee, ihana lapsi joka leikkii itsekseen kun äiti ei kerkee aina kaveriksi ja on muutenkin kuin pieni enkeli, niin naapurin Kaisalla saattaa olla kaksi vee lapsi joka vaatii vaatii ja vaatii. Huomiota, leikkiseuraa, syliä yms yms yms...

Ja siellä päiväkodissako sitä huomiota ja syliä saa jatkuvasti, vaatimalla? Heh heh. Ehkä olisi vaan syytä opettaa vaativalle lapselle, että kaikkea ei aina saa, ainakaan heti ja siinä paikassa. Jos se onnistuu päiväkodissakin (usko pois, onnistuu varmasti sillä siellä ei todellakaan ole aikaa huomioida ja sylitellä jotain lasta koko ajan), onnistuu se kotonakin (ja jos se ei onnistu pk:ssakaan, ajattelitko että on ihan ok tuupata lapsi sinne kärsimään ja parkumaan ja sillä välin äiti hengähtää hyvillä mielin?). Vähän nyt ryhtiä! Tai sitten jotain järkeä näihin päivähoidon puolusteluihin.

 

[Aikuinen äiti ja nainen]

Varmasti suurimmalla osalla juurikin on nuita taisteluita lasten sairastamisen kanssa. Sehän se meitä eniten ehkä valvottaa. Kun lapsi sairastaa. Mutta kuten aiemmin mainittu, ei tämä nyt ole kilpa "kenellä on ollu rankinta!". Jokaiseen perheeseen noita taisteluja liittyy ja uusia tulee. Jotkut vaan osaavat ennakoida oman jaksamisen ja siksi ehkä isompi lapsi on hoidossa sen kuusi tuntia 3xviikossa. Kun tuntuu siltä ettei kertakaikkiaan vaan pärjää/jaksa. Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Jos on niin väsynyt ja ei jaksa? Pitäisikö sinnillä vaan olla kotona kolmen alle 5 vuotiaan kanssa? Huutaa heille, olla kärtynen, yliväsynyt.... Vai viedä hoitopaikkaan?

Nyt pitää kysyä, miksi tällaisesta jaksamattomuudesta on tullut niin yleistä nykyisin? Miksi annetaan niin helposti periksi? Pienenkin vastoinkäymisen kohdatessa ruikutetaan ja vaaditaan apua sieltä sun täältä? Onko omassa kasvatuksessa vikaa? Onko oma lapsuus ja nuoruus ollut liian helppoa ja ollaan pilalle passattuja? Onko kysymys siitä, että ei VIITSITÄ edes YRITTÄÄ? Kaikki mulle tänne heti, pliis...

Eikö ihminen enää kasva aikuiseksi? Ei aikuinen ihminen huuda ja ole kärttyinen pienelle viattomalle lapselle vaikka kuinka olisi väsynyt. Tässä mennään metsään, ettei enää osata käyttäytyä aikuisen ihmisen tavoin. Ollaan siis samalla tasolla lapsen kanssa: Jos vähän väsyttää ja harmittaa, kiukutellaan ja tiuskitaan.

 

[itsetunto]

Varmasti suurimmalla osalla juurikin on nuita taisteluita lasten sairastamisen kanssa. Sehän se meitä eniten ehkä valvottaa. Kun lapsi sairastaa. Mutta kuten aiemmin mainittu, ei tämä nyt ole kilpa "kenellä on ollu rankinta!". Jokaiseen perheeseen noita taisteluja liittyy ja uusia tulee. Jotkut vaan osaavat ennakoida oman jaksamisen ja siksi ehkä isompi lapsi on hoidossa sen kuusi tuntia 3xviikossa. Kun tuntuu siltä ettei kertakaikkiaan vaan pärjää/jaksa. Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Jos on niin väsynyt ja ei jaksa? Pitäisikö sinnillä vaan olla kotona kolmen alle 5 vuotiaan kanssa? Huutaa heille, olla kärtynen, yliväsynyt.... Vai viedä hoitopaikkaan?

Nyt pitää kysyä, miksi tällaisesta jaksamattomuudesta on tullut niin yleistä nykyisin? Miksi annetaan niin helposti periksi? Pienenkin vastoinkäymisen kohdatessa ruikutetaan ja vaaditaan apua sieltä sun täältä? Onko omassa kasvatuksessa vikaa? Onko oma lapsuus ja nuoruus ollut liian helppoa ja ollaan pilalle passattuja? Onko kysymys siitä, että ei VIITSITÄ edes YRITTÄÄ? Kaikki mulle tänne heti, pliis...

Eikö ihminen enää kasva aikuiseksi? Ei aikuinen ihminen huuda ja ole kärttyinen pienelle viattomalle lapselle vaikka kuinka olisi väsynyt. Tässä mennään metsään, ettei enää osata käyttäytyä aikuisen ihmisen tavoin. Ollaan siis samalla tasolla lapsen kanssa: Jos vähän väsyttää ja harmittaa, kiukutellaan ja tiuskitaan.

Kyllä se on vaan hyvä asia, että nykyään ei ehkä enää yritetä sinnitellä niin paljon kuin ennen vanhaan vaan TAJUTAAN pyytää sitä apua silloin kun sitä tarvitaan tai laittaa isompi lapsi hoitoon ennen kuin vanhempi on ihan puhki. Ihmeellistä miten joku ei millään pysty ymmärtämään toisen erilaista tilannetta...

 

[kotiäitinä]

Nimimerkki Aikuinen äiti ja nainen nyt kyllä paasaa sitä miten kaikkien TULISI jaksaa. Vaikka ei näin aina ole. Popsi sinä vaan kofeiinipillereitä ja pyöritä rulianssia oman mielesi mukana mutta vähän ymmärrystä kaipaa tämäkin äiti. Mulla ei lapset ole hoidossa mutta jos tarvis olis niin veisin, enkä tuntisi syyllisyyttä. Ja ymmärrän kun ystäväperheillä osa lapsista on hoidossa. Ei siinä ole minusta mitään ihmettelemistä. Kyllä kaikki varmasti yrittävät jaksaa ja pärjätä ilman apua siihen pisteeseen kunnes on pakko vähän hengähtää. Elämä on elämistä varten, ei tollasta suorittamista tarvi koko ajan olla päällä... Uskomatonta tekstiä lauot.

 

[Kunto ylös!]

Äidit jaksavat nykyään huonosti, koska liikkuvat niin vähän, syövät niin epäterveellisesti ja vähän terveellisestä ruokaa ja koska heidän fyysinen kuntonsa on niin huono. Se vaikuttaa suoraan henkiseen kuntoon eli mielenterveyteen, samoin unen laatuun.

Moniko tässä ketjussa muuten on ylipainoinen, siis painoindeksi yli 25? Se vaikuttaa jaksamiseen ihan oikeasti, ei vain naistenlehtien mielestä.

 

[kyllä on "täydellisiä äitejä"]

kaikkien tulisikin nyt ymmärtää että lapset ovat erilaisia. Kaikilla erit tarpeet ja erit luonteet. Ei heitä voi verrata keskenään. Jos esim Maijalla on kaksi vee, ihana lapsi joka leikkii itsekseen kun äiti ei kerkee aina kaveriksi ja on muutenkin kuin pieni enkeli, niin naapurin Kaisalla saattaa olla kaksi vee lapsi joka vaatii vaatii ja vaatii. Huomiota, leikkiseuraa, syliä yms yms yms...

Ja siellä päiväkodissako sitä huomiota ja syliä saa jatkuvasti, vaatimalla? Heh heh. Ehkä olisi vaan syytä opettaa vaativalle lapselle, että kaikkea ei aina saa, ainakaan heti ja siinä paikassa. Jos se onnistuu päiväkodissakin (usko pois, onnistuu varmasti sillä siellä ei todellakaan ole aikaa huomioida ja sylitellä jotain lasta koko ajan), onnistuu se kotonakin (ja jos se ei onnistu pk:ssakaan, ajattelitko että on ihan ok tuupata lapsi sinne kärsimään ja parkumaan ja sillä välin äiti hengähtää hyvillä mielin?). Vähän nyt ryhtiä! Tai sitten jotain järkeä näihin päivähoidon puolusteluihin.

Juurikin tuota tarkoitin. Että siellä tarhassa ON sitä leikkiseuraa ja tekemistä yllinkyllin. Ja hoitotätien tehtävänä keksiä tekemistä jos sen puutetta on. Siitä he palkan saavat kun ovat lasten kanssa, hoitavat, syöttävät, ulkoilevat.

 

[keittää yli]

Voi elämä kun alkaa aina suorastaan itkettää kun lukee tätä iänikuista jankuttamista ja väittelyä tästä hoidossa olemisesta jos jompikumpi vanhemmista on kotona. Tässä itkettää nimenomaan se, että aina näitä mustavalkoisia empatiakyvyttömiä minä-teen-näin-kaikki-muut-tavat-ovat-väärin -tyyppejä tulee paasaamaan ja heristelemään etusormea muille. Nämä tyypit yleensä vetoavat juuri siihen, että "ennen sentään oltiin sodassa ja ennen jaksettiin ja ennen ja ennen..." Ja että "minä tyttö se jaksoin vaikka en nukkunut puoleen vuoteen yhtään, paskoja ootte jos ette te jaksa..." Mistä näitä sikiää? Pitäkää huoli omista asioistanne ja olkaa onnellisia jos jaksatte mutta kun ihmiset ovat ERILAISIA, elämäntilanteet ovat ERILAISIA, lapset ovat ERILAISIA.

Sen verran, että kyllä sitä on ennenvanhaankin kuule masennuttu. Sellaisesta ei vain ole puhuttu eikä diagnosoitu koska tämä kaiken uhraava äitikuva on aina ollut niin vahva. Ja toisekseen, ennen tosiaan oli monta sukupolvea samassa talossa. Siellä oli kyllä niitä lapsenvahtia muutenkin. Ja kolmannekseen, miksi pitää aina mennä vaikeimman kautta. Kärsiä, ryytyä, uhrata kaikki, oma terveyskin. Ja vain siksi koska äidin vissiin kuuluu. Mutta onneksi nykyään ei tarvi, ja mahdollisuuksia oman arjen helpottamiseen löytyy. Yksi keino voi olla juuri se, että vanhemmat lapset/lapsi ovat osa-aikahoidossa, niin että äiti saa välillä keskityttyä vain nuorimmaiseen. Ja ehkä saa jopa sitä omaa aikaakin hiukan. Huiii, sehän tosin on syntiä suorastaan...

 

[eräsvain]

Suurin osa puhuu täällä äitien jaksamisesta tai jaksamattomuudesta. Itse en ole omasta JAKSAMISESTA huolissani, vielä ainakaan. Vaan yritän miettiä mikä on parasta lapselle ja tulevaisuudessa lapsille. Nyt lapsi on 2-vuotias ja toinen tulossa jonkun kuukauden päästä. Vanhempi lapsi on hoidossa nyt, koska mies ja minä olemme työelämässä.

Tänään on vapaapäivä töistä ja jo tenava 2-v kyselee, mennäänkö hoitoon. On ollut mukava päivä kotona, leikitty on ja touhuttu. Mutta kun ne kaverit on mielessä, vaikka onkin vain kaksivuotias! Hoitoon mennessä on kaverit vastassa ja heidän luokseen rynnätään heti. Viimeiseksi hoidosta lähtiessä halataan kaverit.

Lapset ovat erilaisia. Toiset viihtyvät hoidossa, toiset eivät jäisi hoitoon mitenkään. Jotkut lapset tyytyvät hoitoon, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Jos oma lapsi jäisi itkien hoitoon ja näyttäisi siltä, ettei hoidossa viihtyisi, en miettisikään sitä vaihtoehtoa, että veisin lapsen hoitoon kun olen äitiyslomalla. Mutta kun lapsi viihtyykin hoidossa, täytyy miettiä uudemman kerran, mikä on se oikea vaihtoehto kun jään äitiyslomalle. En kaipaa lapselle perheen ulkopuolisia "virikkeitä" (älytön sana mielestäni) vaan yksinkertaisesti lapselle oman ikäistä seuraa. Itse en miellä kavereita "virikkeeksi" vaan kavereiksi.

Myös perheen elämäntilanteet vaihtelevat. Joillakin elämä on helppoa, joillakin se on vaikeampaa. Jotkut pärjäävät ilman kenenkään apua, vaikka olisi vaikeampaakin. Jotkut eivät ymmärrä apua hakea, vaikka sitä tarvitsisivat. Mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi kaikille.

Viimeiseksi, itsekin tässä puhun vain itsestäni, mutta itseäni häiritsee näissä keskusteluissa se, että äidit lytätään maan rakoon, tekivät sitten miten päin asiat tahansa. Eikö isällä ole mitään vastuuta perheessä? Äitikö muka ainoana perheessä tekee kaikki lapsiin liittyvät ratkaisut? Kyllä meidän perheessä isäkin osallistuu ja on paljon lapsen kanssa kahdestaan. Myös mies osallistuu mietintään, onko vanhempi lapsi hoidossa vai ei, kun minä jään äitiyslomalle. Ja kumpi sitten onkaan lopun aikaa tulevaisuudessa vanhempainvapaalla, mies vai minä, on vielä myös harkinnan alla.

 

[sivuhuomauttaja]

Äidit jaksavat nykyään huonosti, koska liikkuvat niin vähän, syövät niin epäterveellisesti ja vähän terveellisestä ruokaa ja koska heidän fyysinen kuntonsa on niin huono. Se vaikuttaa suoraan henkiseen kuntoon eli mielenterveyteen, samoin unen laatuun.

Moniko tässä ketjussa muuten on ylipainoinen, siis painoindeksi yli 25? Se vaikuttaa jaksamiseen ihan oikeasti, ei vain naistenlehtien mielestä.

täällä on yksi jonka painoindeksi on yli 25. Jaksan juosta vaikka heti maratonin kohtuu hyvään aikaan. treenaan 4-6 krt viikossa rankkaa urheilua ja nostan salilla jalkakyykystä toistasataa kiloa ylös kevyesti kuin höyhenen. Leposyke on alle 60, kolesterolit yms. alhaiset ja kaikin puolin olen rautaisessa kunnossa - paljon paremmassa kuin moni jolla painoindeksi vaikka 19.

Joten se siitä että "läskit eivät jaksa"....