Tilanteet ovat niin erilaisia ajallisesti ja muutoinkin. Jos ero tulee yllätyksenä, eikä siihen ole osannut valmistautua, menee jo eroprosessiin, sen käynnistämiseen, hoitamiseen ja harkinta-aikaan noin vuosi. Hyvin harvoin taitaa juttu edetä minimiajassa kuudessa kuukaudessa.
Entäs sen jälkeen. Onko ero kuitenkaan sopuisa, miten järjestyy lasten huoltajuus, vaikka siitä onkin jonkinlainen sopimus. Ero voi olla riitaisa ja kaikenlainen virallinen välien selvittely voi kestää jopa vuosia. Ei siinä pääse eroon pahasta olosta tai voi unohtaa, koska juttu on tavalla tai toisella koko ajan päällä. Yleensä kokemukset ovat myös niin karvaat, että todellakin varoo joutumasta samaan. Pitkissä liitoissa on niin paljon yhdistäviä tekijöitä, ettei unohtaminen ole mahdollista. Voi hyvinkin olla, että toipuminen erosta, kaksikymmentä vuotta kestäneestä suhteesta, vie kymmenen vuotta.
Lapseton pari, joka on ollut muutamia vuosia yhdessä, voi olla menossa samantien uuteen suhteeseen, koska ei tarvita muuta kuin muutto erilleen. Eron kokemus voi tietenkin tuntua raskaalta, jos silloin jää yksin, ilman läheisiä ystäviä ja kavereita.
Mitä tulee yksilö no:n toipumisen ihmettelyyn, niin en sitä kummastele. Petetty mies (ehkäpä tavallista harvinaisempi asetelma), vastuu lapsista, käytännön arjen hoitaminen, "yksin kotona" (netissä) viihtyminen. Hieman omaperäinen ajatusmaailma ja taipumus skismoihin.
Kun emme tiedä ko. avioliiton alkuasetelmaa, niin voisi ehkä arvata, että mies on tässä tapauksessa ollut määräävä suhteen luomisessa. Ottanut vaimokseen itselle sopivan, luultavasti kyvykkään ja varakkaan naisen, jota ei mistään hinnasta olisi kannattanut luovuttaa pois. Omaisuus ja status on ehkä ollut sitä tasoa, ettei vastaavia ole ihan joka lavatansseissa tarjolla

.
Eli mikään ei korvaa eron menetyksiä, ellei omia arvojaan ja merkityksiään pysty uudistamaan. Luopuminen ei ehkä ole niitä kaikkein helpoimpia juttuja. Mukava, "helppo" elämä kun yleensä houkuttaa.