Voittaako rakkaus aina? Mitä jos haluaa eri asioita parisuhteessa?

[tyhjä olo]

Rakastan miestäni niin kovasti, todella paljon! Olen hyvin onnellinen hänen kanssaan.
Mutta, minä haluan lapsen ja mieheni ei halua lasta. Minulla on yksi lapsi edellisestä liitosta ja miehellänikin on yksi lapsi edellisestä litosta. Meidän lapset tulevat hyvin juttuun ja pitävät toisiaan sisaruksina.
En halua ruveta tekemään lasta 30 vuotiaana, vaan haluan sen tehdä ennen sitä ikää. Siihen on vielä aikaa 4 vuotta kun täytän 30. Mieheni on sanonut ettei halua lasta ja pelkää että masennun jos saan lapsen.
Olen kärsinyt synnytyksen jälkeisen masennuksen ja olen tästä kertonut miehelleni. Olen sanonut että jos mies auttaa minua, on tukenani niin tuskin minä masennun. Synnytyksen jälkeinen masennus minulla johtui järkytyksestä kuinka kroppani muuttui, tunsin itseni rumaksi ja epäviehättäväksi, eikä ex tehnyt asialle mitään. Olin valmis jopa tappamaan itseni ettei lapseni tarvitse kärsiä rumasta äidistään. Ex vaan tuhahteli ja piti minua tyhmänä.
Minun on helppo puhua miehelleni. Minulle puhuminen on ollut aina kauhean vaikeaa, mutta miehelleni puhuminen on helppoa, pystyn kertomaan tunteistani ja olla pelkäämättä sitä mitä muut ajattelee..
Olen sanonut miehelleni että pelkään sitä että herään joku päivä 60 vuotiaana ja tajuan kuinka katkera olenkaan, siitä etten koskaan saanut sitä toista lasta vaikka kovasti sen olisin aina halunnut. Mieheni on vain sanonut että minulla on mahdollisuus valita. Tarkoittaa tällä siis sitä että joko hän, eikä lisää lapsia, tai sitten vaihtoehtoisesti joku muu kumppani minulle ja teen hänen kanssaan lisää lapsia. Mutta kun en halua! Minä haluan mieheni ja hänen kanssaan sen yhden lapsen, en yhtään enempää.
Miksi aina se joka sanoo ei, niin miksi aina hänen tahtonsa on se joka määrää? Siis jos mies sanoo ettei lapsia ja minä sanon että joo, lapsia, niin miksi se mies joka sanoo sen EI:n, niin miksi se sitten on se EI..? Miksi se menee näin? Okei, lapsia on aika vaikea tehdä yksin, ymmärrän. Mutta miksi ei voi olla kompromisseja?
Minulla on olo etten kelpaa miehen lapsen äidiksi. Tämän olen sanonutkin miehelleni. Hän sanoo että minä olen hänen elämänsä rakkaus, minä olen hänen aarre ja kuningatar. Mutta lapsia hän ei halua...
Mitä sinä tekisit tällaisessa tilanteessa?

 

["vieras"]

Katteliisin pari vuotta, antaisin asian olla. Sit tää keskustelu uudelleen.

Ei elämässä kaikki mene suunnitelmien mukaan, eikä kaikkea haluamaansa saa, joten parempi elää tässä hetkessä eikä tulevaisuudssa.

 

[astrolabe]

Suo siellä, vetelä täällä. En usko, että kaikkia ristiriitoja voi selvittää pelkällä rakkaudella. Se voi kuitenkin toimia motivaattorina, kun jatkoa pohditaan suhteelle. Odotan mieheni kanssa ekaa yhteistä lasta ja haluaisin lisää, mieheni vissiin ei. Tuntemukset ja ajatuksenvaihdot aika samanlaisia täällä.

 

["vieras"]

Lähtisin suhteesta, ja etsisin sellaista joka haluaa kanssani lapsen. Sinulla on vielä monta vuotta aikaa löytää uusi mies, ja äidiksi voi hyvin tulla yli kolmekymppisenäkin, 30-35v on vielä mainio ikä tulla äidiksi.
Kriteerisi ovat nyt liian jäykät;HALUAT äidiksi ennen 30v ja HALUAT että lapsen isä on miehesi. Mutta kun häne ei halua lasta, etkä voi siihen häntä pakottaa. Elämä ei mene niin. Sinulla on vielä paljon kasvettavaa, että ymmärrät että oikean ihmisen kanssa voit ehkä saada haluamasi, ja SEKÄÄN ei ole varmaa; esim voi olla että et heti tule raskaaksi? Mitä enemmän junnaat paikallaan, ja yrität kääntää nykyisen miehesi päätä, sitä katkerammaksi tulet, koska vuosi vuodelta vanhenet, ja tuhlaat aikaasi.
Olet väärässä suhteessa, ja sinun on myönnettävä se itsellesi ja astua eteenpäin. Sanon näin, koska oletan että et halua antaa periksi lapsen saamisesta, luulen että katkeroituisit pahasti jos suostuisit siihen mitä miehesi nyt sinulta vaatii...

 

[tyhjä olo]

Suo siellä, vetelä täällä. En usko, että kaikkia ristiriitoja voi selvittää pelkällä rakkaudella. Se voi kuitenkin toimia motivaattorina, kun jatkoa pohditaan suhteelle. Odotan mieheni kanssa ekaa yhteistä lasta ja haluaisin lisää, mieheni vissiin ei. Tuntemukset ja ajatuksenvaihdot aika samanlaisia täällä.

Minulla on yksi lapsi jo entuudestaan ja haluaisin toisen lapsen. Minulla on niin ohut kohtu, että lääkäri on sanonut minulle että max kaksi lasta saan synnyttää. Ainoa lapsenikin syntyi sektiola ja ennen sektiota minulle on tehty muitakin operaatioita, joten kohtu on ohentunut leikkausten takia. Raskautumisessa ei _pitäisi_ olla ongelmaa. Tahdon sen toisen lapsen!!

Jos en saa toista lasta, niin ai että mä olen katkera itselleni!! Miksi en nauttinut lapseni vauva-ajasta täysillä, miksi en nauttinut imetyksestä, miksi en muista joitain asioita joita äidin pitäisi muistaa lapsensa vauva-ajalta.
Miksi en silloin koskaan ajatellut että se voisi olla minun ainut ja viimeinen raskauteni ja lapseni. Ne pienet ensimäiset potkut masussa ja se kun laittaa käden tiettyyn kohtaan mahalle niin vauva potkaisee siihen, kuin tervehtien. Se kun saa sen vastasyntyneen lapsen ekaa kertaa syliinsä, sitä ihmettelee kuinka voi olla ihmisen alku niin pieni ja se hetki kun siihen lapseen rakastuu niin palavasti että se aivan sattuu. Mitään niin suurta tunnetta tässä maailmassa ei voi olla kuin se tunne kun rakastuu pieneen omaan lapseensa ja tajuaa että tätä pientä ihmisen taimea mä suojelen, vaikka omalla hengelläni... Miksi en nauttinut noista hetkistä niin kovasti ja kuin ne olisivat viimeiset sellaiset hetket elämässäni...

 

["vieras"]

Minulla on yksi lapsi jo entuudestaan ja haluaisin toisen lapsen. Minulla on niin ohut kohtu, että lääkäri on sanonut minulle että max kaksi lasta saan synnyttää. Ainoa lapsenikin syntyi sektiola ja ennen sektiota minulle on tehty muitakin operaatioita, joten kohtu on ohentunut leikkausten takia. Raskautumisessa ei _pitäisi_ olla ongelmaa. Tahdon sen toisen lapsen!!

Jos en saa toista lasta, niin ai että mä olen katkera itselleni!! Miksi en nauttinut lapseni vauva-ajasta täysillä, miksi en nauttinut imetyksestä, miksi en muista joitain asioita joita äidin pitäisi muistaa lapsensa vauva-ajalta.
Miksi en silloin koskaan ajatellut että se voisi olla minun ainut ja viimeinen raskauteni ja lapseni. Ne pienet ensimäiset potkut masussa ja se kun laittaa käden tiettyyn kohtaan mahalle niin vauva potkaisee siihen, kuin tervehtien. Se kun saa sen vastasyntyneen lapsen ekaa kertaa syliinsä, sitä ihmettelee kuinka voi olla ihmisen alku niin pieni ja se hetki kun siihen lapseen rakastuu niin palavasti että se aivan sattuu. Mitään niin suurta tunnetta tässä maailmassa ei voi olla kuin se tunne kun rakastuu pieneen omaan lapseensa ja tajuaa että tätä pientä ihmisen taimea mä suojelen, vaikka omalla hengelläni... Miksi en nauttinut noista hetkistä niin kovasti ja kuin ne olisivat viimeiset sellaiset hetket elämässäni...

Juuri tätä yritin tuossa ylempänä viestissäni sanoa; että et tule antamaan itsellesi anteeksi jos et saa sitä toista lasta! Eli ratkaisu on päivänselvää; eli mitä edelleen teet suhteessa miehen kanssa joka ei halua lasta?

Ymmärrän että irroittautuminen voi olla vaikeaa, mutta jos punnitset kumpi on tärkeämpää, kumpi painaa vaa,alla enemmän; miehesi vai se syntymätön lapsi, veikkaan itse jälkeisempää. Eli nyt äkkiä vapaille markkinoille, jotta voit löytää oikeamman miehen elämääsi!

 

[katatsu]

Itse olen sitä mieltä, että ei se rakkaus kaikkea pelasta. Elämä on valintoja. Olen miehesi puolella tässä asiassa, sillä lapsi on kuitenkin koko elämän asia ja lapsia ei saisi tehdä vain siksi, koska toinen haluaa, niin kuuluu tehdä, lapset on ihania jne...

En oikein osaa sulle muuta sanoa, muutakuin saman kuin miehesi: joko hän tai toinen mies ja lapsi hänen kanssaan.

 

[tyhjä olo]

Minulla oli mies, jonka kanssa en ollut onnellinen, mutta hän olisi halunnut kanssani toisen lapsen, tämä mies on siis lapseni isä. Silloin en halunnut sitä toista lasta, koska tiesin että se ei pelasta mitään, ei sitä kaatuvaa ja hukkuvaa suhdetta pelasta mikään, edes toinen lapsi.
Tiedän että jos olisin hankkinut toisen lapsen onnettomassa suhteessa, olisin taas saanut sen synnytyksen jälkeisen masennuksen, enkä olisi tavannut nykyistä miestäni. En olisi koskaan ollut aidosti onnellinen, koska varmaan lojuisin tänäkin päivänä siinä onnettomassa parisuhteessa, ilman että osaisin irrottautua..
Olen ollut lähellä saada toisen lapsen, sen jota tänä päivänä haluan, mutta onnettomassa ympäristössä. Nyt olen onnellinen mieheni kanssa, mutta en saa sitä toista lasta jonka haluan.. Miksi tää elämä menee näin!?

 

["vieras"]

Minulla oli mies, jonka kanssa en ollut onnellinen, mutta hän olisi halunnut kanssani toisen lapsen, tämä mies on siis lapseni isä. Silloin en halunnut sitä toista lasta, koska tiesin että se ei pelasta mitään, ei sitä kaatuvaa ja hukkuvaa suhdetta pelasta mikään, edes toinen lapsi.
Tiedän että jos olisin hankkinut toisen lapsen onnettomassa suhteessa, olisin taas saanut sen synnytyksen jälkeisen masennuksen, enkä olisi tavannut nykyistä miestäni. En olisi koskaan ollut aidosti onnellinen, koska varmaan lojuisin tänäkin päivänä siinä onnettomassa parisuhteessa, ilman että osaisin irrottautua..
Olen ollut lähellä saada toisen lapsen, sen jota tänä päivänä haluan, mutta onnettomassa ympäristössä. Nyt olen onnellinen mieheni kanssa, mutta en saa sitä toista lasta jonka haluan.. Miksi tää elämä menee näin!?

Sulla on aika itsekäs näkymys elämästä. Elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee. Luuletko että jotkut ihmiset suunnittelevat esim. sairauden tai lapsettomuuden? Kasva vähän, ja katso miten ajattelet muutaman vuoden kuluttua? Kaikkea ei voi saada.

Voi myös olla kyse omista valinnoistasi; oletko valinnut vääriä miehiä?

Elämä on valintoja; nyt joudut valitsemaan haluatko lapsen vai nykyisen miehesi?

 

["yks"]

Nyt et ajattele realistisesti. Olet sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja sinulla on sen vuoksi kohonnut riski sairastua uudelleen, se ei missään nimessä ole turha huoli mieheltäsi. Itse sairastuin molempien lasten syntymän jälkeen, vaikka ne syyt, joiden luulin masennukseni ekan kerran aiheuttaneet olivatkin poissa. Ekalla kerralla selvisin puolessa vuodessa, toisella kertaa masennus syveni ja on jatkunut 3,5 vuotta! Nytolen toipumassa ja suunta on ylöspäin, mutta raskasta on ollut koko perheelle, erityisesti miehelleni.

En sano, että varmasti sairastut uudestaan, mutta tiedosta se riski joka on suurempi nyt kuin aiemmin. Mitä jos oikeasti masennut uudestaan, miten perheenne käy? Mitä jos miehesi ei halua olla kanssasi jos masennut?

Itse käyn samoja asioita läpi ja murehdin sitä etten saanut kokea ns. Normaalia arkena vauvojeni kanssa ja haluaisin niin todella tietää miltä se terveenä tuntuu. Riski on kuitenkin liian suuri, enkä halua sitä uudelleen, lapseni ja mieheni ovat ansainneet minut ihan terveenä. Joten olen opetellut hyväksymään, etten koskaan enää tule olemaan raskaana. Muut asiat painavat vaakakupissa enemmän.

Itse teet päätöksesi, mutta mielestäni aikuisen ihmisen pitää pystyä tekemään valintoja muillakin perusteilla kuin "mutku mä haluuuun" ja oppia hyväksymään se tosiasia, ettei aina kaikkea voi saada ja asiat todellakin menevät välillä epäreilusti!

 

[paska tilanne mutta]

Et voi pakottaa ketään hankkimaan lapsia vastentahtoisesti! Kunnioita miehesi päätöstä ja etsi toinen, sellainen, joka oikeesti haluaa isäksi!!!

 

[jatkan vielä]

Et voi pakottaa ketään hankkimaan lapsia vastentahtoisesti! Kunnioita miehesi päätöstä ja etsi toinen, sellainen, joka oikeesti haluaa isäksi!!!

Tai vaihtoehtoisesti pysyttele miehesi kanssa. Ehkä aika muuttaa miehesikin mielen. Oottakaa sopivaa hetkeä. Ei yli 30-vuotias ole vanha äidiksi, naurettavaa tuollainen ajattelu. Tai valitse suosiolla mies; ei lapsiakaan aina noin vain tehdä.

 

[tyhjä olo]

Olen yrittänyt miettiä ja pohtia että mikä on syy miksi haluan lapsen. En löydä "järkevää" syytä, onkohan sitten vain niin että se syy on biologinen. Olen sellaisessa iässä, että varmaan monen biologinen kello pärähtää soimaan tässä iässä.
Ja koska olen ollut raskaana ja saanut lapsenkin aiemmin, tiedän mistä voin jäädä paitsi. Se tuntuu todella pahalta ja kauhealta. En halua pakottaa miestäni tekemään minun kanssa lasta, ei sellaiseen pystykään. Ainakaan minä en millään pystyisi jättämättä salaa pillereitä syömättä, se olisi aivan kauhea teko mielestäni!
Ehkä jätän tämän asian tähän, mieheni tietää mitä tahdon, joskus tulevaisuudessa. En ole sanonut miehelleni että haluan lapsen nyt heti, että vuoden päästä meillä pitäisi olla tuhiseva nyytti. Olen ilmaissut tahtoni saada mieheni kanssa lapsen. Ehkä annan ajan kulua ja lopetan tämän kauhean tahtojen taistelun ja pohdin asiaa itsekseni ja omassa mielessäni. Voihan se olla että vuoden päästä en enää tahdokaan sitä lasta, tai voihan se olla niin että vuoden päästä mieheni sanoo että haluaisi kanssani lapsen.
Tiedän että elämä on epäreilua ja elämää ei voi suunnitella liian tarkkaan eteenpäin, pitää elää tässä hetkessä ja olla onnellinen siitä mitä on. Olen enemmän kuin onnellinen ainoasta lapsestani. Rakastan häntä tässä maailmassa eniten ja olen valmis tekemään mitä vain hänen vuokseen.
Ja kun lapset (nämä olevassa olevat) kasvavat, elämä vain helpottuu. Me olemme miehen kanssa vapaita lähtemään vaikka kahdestaan reissuun ja matkalle, ilman että tarvitsee miettiä lapsenhoitojärjestelyjä. Tiedän nämä asiat.
Mutta miksi ihmeessä sen biologisen kellon pitää tikittää ja päristä niin kauhean kovaa..? Tuntuu että järkevät ja selvääkin selvemmät asiat häipyvät päästäni silloin kun tulee se raskas tunne että HALUAN sen lapsen..