Oho tänneppäs on tullut paljon vastauksia. Lukaisin vain nopeasti ja voisin kai vähän selventää asioita.
Eli siis mies ei ole todellakaan mikään nössykkä - paitsi sitten vaan suhteessaan vanhempiinsa. Tavallaan ymmärränkin, mitä mies on kertonut lapsuudestaan. Näiden vuosien aikana mitä ollaan yhdessä oltu olen huomannut että miehen vanhemmat painostaa ja tavallaan kiristää miestä asioihin syyllistämällä, siis sellaisella asenteella että "kerta sait tähän maailmaan syntyä olet ikuisessa kiitollisuuden velassa meille". Appivanhemmat saivat miehen teininä ja anoppi usein vihjaillut ja sanonutkin meille että huomasin odottavansa miestäni liian myöhään eikä voinut tehdä aborttia. Ja syyttää miestäni siitä että joutui sitoutumaan tämän isään loppuelämäksi. Millainen äiti tuollaista sanoo ja tekee? :/
Miehen lapsuus muutenkin ollut huono, väkivaltaa ja ei oo ollut sellaista rakastavaa lapsuutta. Vanhempien ja suvun mielestä mieheni velvollisuus on käydä heidä luonaan jatkuvasti ja huomaan että mies itsekkin nähtävästi luulee että hänellä olisi siihen velvollisuus. Kyllähän se välillä omasta aloitteesta menee, eikä se haittaa koska kiva olla itsekin välillä rauhassa ja yksin.
Joku taisi mainita minunkin vanhemmista jotain, ja tilannehan on siis se että mies tykkää käydä vanhemmillani. Hän on todella läheinen isäni kanssa, hän on isälleni milteimpä oma poika. Ja sanonutkin että tavallaan saanut "isän." Siksipä miehen on vaikeaa ymmärtää että en viihdy hänen vanhemmillaan, koska minuun suhtaudutaan vaan tyyliin että olen heidän poikansa vaimo joka synnyttää tälle lapsen. Ensimmäiset vuodet minulle ilkeiltiin sen verran, että olen ahdistunut sinne menosta ja en vaan enää jaksa tutustua heihin vaikka ilkeily onneksi loppunutkin.
Ja mies mielellään jäisi asumaan minunkin vanhempien luokse, mutta mä oon aina se jolle se tyylii 2h on riittävä ja sitten voitais jo lähteä kotiin. Lisään vielä, että kyllä minunkin vanhemmat meitä pyytävät kylään - ero on vaan siinä että he tajuaa että MEILLÄ VOI OLLA OMIAKIN MENOJA JA SUUNNITELMIA. Esim. minun äitini saattaa soittaa ja kysyä haluttaisko sunnuntaina tulla heille syömään ja kahville, että tähän kellon aikaan onnistuis hakeminen. Sanoo aina että toki olette aikuisia ja itse päätätte, kuhan vaan ilmoitatte ajoissa. Mutta kun miehen vanhemmilla ei ole ajatustakaan tuonne suuntaan, he saattavat jopa sopia selkämme takana että me lähdemme jonnekkin puolelle suomea reissuun, jotta miehen pikku veli pääsee leikkimään serkkunsa kanssa.
Tää vaan saa mut niin raivonpartaalle! Ja olen miehelle sadat kerrat tästä sanonut sekä kauniiseen että ikävään sävyyn. Ja olen painottanut, että silloin ku vauva on tullut taloon me KOLME olemme perhe ja minun ja vauvan kuuluu olla etusijalla. Siinä vaiheessa saisi jo miehen vanhemmatkin alkaa ymmärtämään viimeistään, että nyt heidän pojallaan on jo tosiaan omakin elämä.
) Mitäpä jos hän sanoisi seuraavalla kerralla, että "on muuta" tai että "tänään ei käy, tulkaa itse huomenna kahville" tms. Tekeekö miehesi kaiken, mitä vanhempansa sanovat?
