Ylisuojeleva ystävä joka elää vain lapselleen.. =/

["Enna"]

Mun ystävä muuttui ihan täysin kun sai lapsen.. se on "unohtanut" avioliittonsa ja oman tahtonsa ja elämänsä lapsen myötä.
Lapsi on jo 2vuotias mutta nukkuu edelleen äidin vieressä, aviomies nukkuu sohvalla.
Tähän ei ole ystäväni mukaan muita syitä kun se että haluaa nukkua lähellä lastaan eikä halua edes yöaikaan olla tästä "erossa".
Mites sitten mies? Kuinka kauan mies tällaista sietää?

Ystäväni on kotiäiti eikä aijo kuulema palata työelämään ennen kuin lapsi lähtee kouluun, en tiedä miten aikovat taloudellisesti pärjätä mutta kai he miehen palkalla pärjäävät kun heillä ei ole asumiskuluja tiettyjen asioiden ansiosta.
Ystäväni jaksaa kauhistella miten itse olen vienyt 4vuotiaani päiväkotiin ja vakuuttaa ettei hän ikinä ala "tarhaamaan" omaansa vaan hoitaa lapsen kotona kunnes lähtee koulutielle.

Ystäväni ei myönnä koskaan väsyneensä lapseensa vaan nauttii joka hetkestä tämän kanssa.
Lapsi ei ole koskaan ollut kaksin isänsä kanssa eikä missään hoidossa esim. mummolassa tms. vaan aina on äiti ollut tiiviisti mukana ja kuuloetäisyydellä. Ystäväni ei siis yli 2vuoteen ole ollut missään ilman lasta, edes pieniä hetkiä koska ei kuulema kaipaa mitään "omaa aikaa" vaan aikaa lapsensa kanssa.

Ystäväni ei pidä enää huolta omasta ulkonäöstään, kunnostaan, ystävyys-suhteistaan, avioliitostaan tms. vaan ostaa lapselleen vaatteita, leluja yms. lapsi on aina viimeisen päälle laitettuna ja jatkuvasti käyvät hoplopissa ja kaikissa vastaavissa jutuissa jotka on suunnattu lapsille. Äiti itse ei osta itselleen mitään, hoida ulkonäköään, käy missään "aikuisten jutussa" tms.

Ystäväni lepertelee lapselle kokoajan ja kun olemme yhdessä ja puhumme jostain, lapsi saa koska tahansa keskeyttää juttumme ja vaatia vaikka että lähdemme ulos puistoon ja lähdemme tosiaan siltä sekunnilta puistoon eikä ystäväni kysy minun mielipidettä asiaan tai edes muista että meillä jäi joku juttu kesken ja palaa aiheeseen, hän vain hössöttää lapsensa ympärillä tätä pukiessa eikä muista että minäkin olen paikalla.
Myös ihan rauhassa kahvipöydässä istuessamme, kun selvitän jotain asiaa, lapsi leikkii vieressä ja tekee vaikka hienon tornin palikoista, -kaverini kesken lauseeni hihkuu innoissaan lapselle kuinka taitava rakentaja tämä on ja taputtaa käsiään yhteen.
Jos minä en sano mitään niin ystäväni sanoo "katsos nyt enna miten hienoja torneja lapsi tekee!".
Ja kaveri ei todella muista enää mistä olin puhumassa eikä huomaa jos en jatka enää juttua.. jos jatkan niin kuuntelee taas samalla kun ihastelee ääneen lapsensa leikkejä.

Minun lastani ystävä ei huomaa lainkaan ja jos lapseni yrittää puhua ystävälleni, hän kuuntelee mutta ihastelee samaan tapaan kesken jutun vaan omaa lastaan ääneen joten lapseni on jo huomannut ettei tätä ystävää kiinnosta hänen juttunsa.. ikinä en ole kuullut tämän 4vuoden (lapseni elämän) aikana kehuja siitä miten hyvin minun lapseni jotain tekee.. mut minun kuuluu ihastella ääneen hänen lastaan jatkuvasti..

Tää ei valitettavasti ole edes liioiteltua tai kärjistettyä vaan ihan todellista arkea ollut jo yli 2vuotta! Ja kun tämä ystävä on ollut minulle se kaikista tärkein ystävä josta en tämän takia yritä erkantua niin minun on vaikea keksiä miten saisin hänestä esiin sen saman vanhan rakkaan ystäväni joka oli kiinnostunut myös siitä mitä minulle kuuluu..
Satuttaa kun hän ei koskaan kysy minun kuulumisiani, lapseni kuulumisia, ei näytä enää edes kuuntelevan vaikka yritän puhua minulle tärkeistä asioista.. ja kun hän tekee tätä samaa kaikkien ystävien kesken, ei siis voi olla vaan yhtäkkiä kyllästynyt mun juttuihini...

Tunnetko sinä tallaisia äitejä? Tai osaatko sanoa mitä tekisit minun kengissäni?
Harmittaa kun minun 4vuotiaanikin näkee tilanteen ja kokee olevansa jotenkin vähemmän arvossa aina kun olemme heidän kanssaan.. hänelle selvästi tulee paha mieli kun toista ylistetään taukoamatta ja hänen juttujaan ei viitsitä edes kuunnella.. =(

 

[Terveisiä maalta]

No sano sille 4-vuotiaalle, että äidit rakastaa lapsiaan ja *****n äiti on kovin ylpeä hänestä, ihan niin ku säkin olet omastas, vaikka et koko aikaa sitä hoekaan.
Eikä sun mitään "kuulu ihastella", siis jos tosissaan ootte ystäviä. Ei ystävyyteen tuollaset "ehdot" kuulu.

Olisko aika ottaa vähän välimatkaa? Tai ootko sanonut ystävälles suoraan, mitä ajattelet, miltä susta tuntuu?

Ja tuosta aviomiehen "boikotoinnista", ei se mikään parisuhteen elinehto ole, että nukutaan lusikka-asennossa. Mekin on nukuttu erillään jo vuosikaudet (ei lasten takia vaan muuten) ja ihan hyvin meillä menee :heart:

 

["jep"]

Tunsin ennen. Tämä kaiken lapselleen omistava äiti muuttui sitten, kun perheeseen tuli lisää lapsia. Nyt on "tavallinen" äiti. Tuohon tilanteeseen ei auta kuin aika, ainakaan tälle mun tutulle. Tuttu siksi, kun juurikin hänen esikoisen aikana välimme viilenivät, etten enää täysin ystäväksi osaa sanoa.
Aika itsekeskeinen ihminen on, se on itsekkyyttä sekin, että antaa vain ja ainoastaan lapselleen kaiken. Heijastaa huonoa itsetuntoa, mitä lie?

 

["wenla"]

Tietysti 4-vuotiaasi on ystävällesi vähemmän tärkeä kuin hänen oma lapsensa. En ymmärrä mikset sinä äitinä pystyisi pitämään oman lapsesi itsetuntoa yllä tilanteissa, kun olette yhdessä?
Jos ystäväsi kehuu kuinka 2-vuotiaansa teki hienon tornin legopalikoista niin sanot, että hieno juttu, että omasi oli myös innostunut legotorneista pienenä ja nyt osaa rakennella jo vaikka mitä hienoa jne.

 

[wve]

Kuulostaa aika hullulta... Ei oikein voi kun voivotella... Tai voi, mutten tiedä mitä itse tekisin... Toivoisin kyllä, että itselläni tai jollain muulla olisi pokkaa sanoa suoraan tollaiselle tyypille päin naamaa, niin kuin asiat ovat. Anna hänen lukea tuo tekstisi.

 

[ap]

wenla.. minä todellakin yritän ylläpitää lapseni itsetuntoa näissä tilanteissa ja kehun hänen saavutuksiaan yms. mutta kun lapseni haluaisi kertoa itse hänelle, ystävälleni miten hienosti hän on vaikka oppinut ajamaan pyörällä niin vaikka hän useaan kertaan aloitti kärsivällisesti jutun uudelleen niin aina se jäi kesken häneltä kun kesken jutun kaveri vai katsoi lapseni ohi ja hihkui että "koitas onnistuisikohan jos vielä saisit yhden palikan siihen torniin ettei se kaadu!" ja kun lapseni yritti jatkaa että hän tosiaan on oppinut ihan itse polkemaan.... niin kaveri hihkui päälle "onnistuit, hienoa rakas, sinä se sitten olet niin taitava kullanmurunen!" ja pyyhälsi lapseni ohi halaamaan omaansa onnitteluna suorituksestaan..

 

[??]

wenla.. minä todellakin yritän ylläpitää lapseni itsetuntoa näissä tilanteissa ja kehun hänen saavutuksiaan yms. mutta kun lapseni haluaisi kertoa itse hänelle, ystävälleni miten hienosti hän on vaikka oppinut ajamaan pyörällä niin vaikka hän useaan kertaan aloitti kärsivällisesti jutun uudelleen niin aina se jäi kesken häneltä kun kesken jutun kaveri vai katsoi lapseni ohi ja hihkui että "koitas onnistuisikohan jos vielä saisit yhden palikan siihen torniin ettei se kaadu!" ja kun lapseni yritti jatkaa että hän tosiaan on oppinut ihan itse polkemaan.... niin kaveri hihkui päälle "onnistuit, hienoa rakas, sinä se sitten olet niin taitava kullanmurunen!" ja pyyhälsi lapseni ohi halaamaan omaansa onnitteluna suorituksestaan..

Miksi olet tuollaisen kanssa? Ota etäisyyttä ja jos kysyy miksi, kerro rehellinen syy. Varmaan vetää herneet neukkuun, mutta leppyy, jos arvostaa ystävyyttänne.

 

["vieras"]

No voi hyvänen aika. Jos kaverin lapsi on KAKSivuotias, niin ei tossa mitään kovin ihmeellistä vielä ole. Eikös se ole hyvä, että äiti on lapselleen omistautunut? Kaiken lisäksi lapsi tuntuu saavan lapsikontaktejakin jonkin verran, kun kerran hoplopeissa ym. ravaavat.

Äitiyttä on niin monenlaista. Ei voi sanoa, että minun tapani on se ainoa oikea. Sitä paitsi saattaa olla, että kaverin mieli ja käytös vielä muuttuu ajan mittaan -tai sitten ei.

 

[wve]

Kiitos vinkistä mutten voi tota tekstiä hänelle näyttää.. se mitä hän oli ennen ihmisenä, sille olisin voinut sanoa suoraan ja palautella maanpinnalle.. mutta se mitä hän on nyt, 2vuotta myöhemmin..
Pelkään menettäväni hänet kokonaan jos uskallan puuttua asiaan.. =(
Hän on edelleen minulle korvaamaton ystävä mutta mua satuttaa kovasti se kun oma 4vuotiaanikin on alkanut kiinnittää asiaan huomiota ja on joka kerta pahoilla mielin kun tulemme kotiin..
Yleinsä muualla vieraillessamme lapsi hihkuu onnesta kun on saanut leikkiä kavereiden kanssa ja on oltu yhdessä kyläilemässä mutta lähiaikoina olen huomannut että heiltä tullessamme lapsi on aina vaisu, surullinen ja omissa ajatuksissaan..
Eikä ihme,minustakin tämä huomioimattomuus tuntuu todella pahalta ja pistää mieltä matalaksi toisinaan, ei se ole ihme että pieni 4vuotiaskin kokee itsensä turhaksi kun toista ylistetään suureen ääneen mutta häntä ei vaivauduta yhtään kuuntelemaan..
On eriasia että minä kuulutan siellä lapseni asioita kovaan ääneen kuin se että ystäväni kuuntelisi mitä minun lapseni polttavasti haluaisi itse päästä hälle kertomaan..
Myös lapseni on ainakin ennen rakastanut tätä ystävää varmasti yhtä paljon kun minäkin, siksi tämä on kuin oma isä kääntäisi selkänsä lapselle näin kärjistetysti sanoen..
Olemme niin tiiviisti yhdessä että lapseni on tuntenut hänet kuitenkin koko ikänsä ja viettänyt heillä aikaa enemmän kun mummoloissa ja muissa yhteensä..

 

[vakkis]

Minä en olis päivääkään tuommoisen kaveri, en vaan kestä tuota ihmistyyppiä.

 

["vieras"]

... ja kun nyt luin tuosta sinun lapsesi asioiden ohittamisesta... oletko joskus sanonut, että "hei, anteeksi, mutta "Ninnillä" olisi vähän asiaa". Jos kaveri ei älyä, ottaisin varmaan jonkin verran etäisyyttä tai kyläilisin ilman lasta.

 

[ap]

Korjaus edelliseen, tuli toi wve lähettäjän kohdalle, piti siis osoittaa tuo kirjoitus wve:lle mutta tuo oli siis ap:n tekstiä kuten arvata saattaa =)

 

[ap]

"vieras" olen yrittänyt pitää lapseni puolta/ saada lapseni asian esiin niin että olen ensin antanut lapseni itse kertoa ja siinä vaiheessa kun lapsi on huomannut ettei toista kiinnosta ja alkanut vetäytyä omiin leikkeihinsä, olen sanonut ystävälleni että "niin, ****yritti vain sanoa tuossa kuinka hienosti on oppinut ajamaan pyörällä" mutta tähän ystäväni ei ole sanonut lapselleni mitään vaan jatkanut tyyliin "kiva, me ollaan kans ajeltu paljon pyörällä nyt kesällä, mun on ihan pakko näyttää sulle miten ihania kuvia meistä on kun *** istuu istuimessaan ja meikä polkee naama punasena"... ja se oli siinä sitten..

En ole parempaan pystynyt.. =( mut tänään tuli taas pohjat kun lapsi yritti ja yritti moneen kertaan saada äänensä kuuluviin ja ei... sitten lopulta lapseni kysyi että "mennäänkö äiti jo kotiin" johon mä vastasin mielelläni myöntävästi ja lähdimme kävelemään kotiin.
Matkalla kysyin lapseltani että onko sulla paha mieli, lapsi vastas että "ei kovin".. eli oli kuitenkin..
Kotona annoin sitten roppakaupalla huomiota, leikittiin yhdessä ja isikin huomioi kunnolla ennen nukkumaanmenoa.. iloisella mielellä oli siis lapsi taas nopeasti vierailun jälkeen.. mut silti.. =/

 

[Ingalsin Laura]

Olen kohdannut tämän tyyppisiä äitejä tai tähän verrattavia vain täällä palstalla. KAIKKI lapsen ehdoilla, tai toteutat minimiäitiyttä.. Noh, vähän liioitellen mutta jotenkin vain tuli mieleen muutamiakin keskusteluja tältä palstalta, kun luin tekstisi

 

[ap]

Ja vaikka tämä ei liity varsinaisesti aiheeseen niin tuli vain mieleen tämäkin että lapsi on tosiaan reilu 2vuotias ja he nyt ovat lopettelemassa imettämistä mutta ystäväni on tästäkin kovin harmissaan kun ei enää kelpaa.. kun hänestä se on niin ihana, intiimi kahdenkeskinen hetki lapsen kanssa..
Tätäkään en ihan ymmärrä mut kai näitä taaperoimettäjiä tosiaan on muitakin vaikka minä en ole ikinä tavannut muita jotka imettää 2vuotiaita.. minusta outoa..

 

[coatrack]

Mulla on ollut samanlaisia tuntemuksia ap kuin sulla harmitus lapsesi puolesta, tilanteessa jossa tavallisesti vierastava lapsi meni oma-aloitteisesti kaverini eteen esittämään hänelle uutta taitoaan ja sanoin vielä kaverille että "sanoisit nyt jotain toiselle kun hän niin sitä odottaa", ja kaveri vastasi siihen että eipä hänellä ole mitään sanottavaa. Harmitti kyllä, mutta ajattelen ettei lasta voi eikä kannata kaikelta suojata, oppii noista kokemuksista vähitellen että eri ihmisillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet ja kannattaa luottaa itseensä ja vanhempiin eikä niinkään hakea hyväksyntää ja kehuja ulkopuolisilta johonkin asiaan.

 

[ap]

Inglsin laura: tämä kyseinen äiti palstailee myös täällä.. mutta vain lapsen uniaikaan ja tiedän ettei lapsi nuku vielä pitkään aikaan kun nukkuu vielä kahdet päiväunet ja menee sitten nukkumaan yöuniaan klo 22 jälkeen...

 

[Ingalsin Laura]

Ai jaa... Mutta niin se vain on, että joillekin äideille noin käy. Mutta mä kuitenkin luulen (kokemusta ei ole) että tuo on jokseenkin ohimenevää.. jossain vaiheessa sekin ihminen huomaa, että on muutakin elämää kuin lapsi - ja on pakkokin olla. Varmaan viimeistään sitten, kun lapset vähän kasvavat eivätkä ole sellaisia vauvoja enää. Eli uskon että saat ystäväsi takaisin jossain vaiheessa! Tai sitten onhan niitäkin, joille käy niin, että kun lapset lentävät pesästä, huomataan, että mitään omaa elämää ei enää ole ja se oma mies on ihan vieras ihminen ja parisuhde on ollut ohi jo ajat sitten. Mutta sinuna varmaan ottaisin tässä vaiheessa vähän etäisyyttä, etten ainakaan omia hermojani rassaisi liiaksi tuollaisella ihmisellä. Älä stressaa, et voi kuitenkaan ystävääsi muuttaa. Keskity muihin ystäviisi ja tapaa tätä ystävääsi vähän harvemmin, sopivan pienissä erissä

 

["vieras"]

Tuollaiset tyypit on kyllä kieltämättä tosi rasittavia ja ainakaan itse en heidän serassaan kovin kauaa jaksaisi olla. Mulla kans yks tuttu joka lähes aina kun tavataan alkaa kertoa omista sairauksistaan ja jutuistaan.

 

[ap]

Mä niin haluaisin että tilanne korjaantuisi jollain tapaa ja saisin ystäväni takaisin sellaisena mitä hän on ikänsä ollut, -ennen kun hänestä tuli äiti.. mulla on kamala ikävä häntä ja mua harmittaa kun hän ei enää kuuntele, ole olkapäänä tarvittaessa kuten ennen eikä tosiaan ikinä kysele multa miten mulla menee... ennen hän oli juuri se jonka puoleen pystyin kääntymään asiassa kun asiassa..
Mut eniten tässä satuttaa se että omasta lapsestani on kasvanut niin iso että jopa hän ymmärtää tilannetta jollaintapaa ja tämä tuntuu pahalta myös hänestä..

Lapseni takia mun varmaan täytyy kuunnella teidän ohjeita ja ottaa etäisyyttä häneen.. jospa saisin kerättyä silläaikaa vähän rohkeutta ja uskaltaisin perustella etäisyyteni syyn rehellisesti jos hän alkaisi sitä ihmettelemään..

Pelkään vaan että menee pitkään ennen kun kaverini herää siihen todellisuuteen ettei kukaan ole käynyt/soittanut pitkään aikaan.. hänen päivät menee lastaan ihaillessa niin mukavasti ja kun joka päivälle on hoploppia, uintia, muskaria, äiti-lapsi jumppaa, satujumppaa yms. touhua niin voi mennä pitkään ennen kun hän pysähtyy miettimään mitä meille, hänen ystävilleen kuuluu...

 

[merenneitonen]

Mä taidan kuulua tuohon äiti-kastiin...en ole ihan noin paha, mitä ystäväsi, mutta tunnistan jutussasi itseni.
Lapseni täyttää loppuvuodesta kolme, ja pikkuhiljaa tässä kesän se näkymätön napanuora on venynyt vähän väljemmäksi.

Poikani on aarteeni, parasta elämässäni.
Jossain vaiheessa elämääni ajattelin, että minusta ei äitiä voi tulla, ja tuli kuitenkin. Nautin äitiydestä aivan täysillä ja muut asiat ovat minulle toisarvoisia.'

Kuitenkin pidän huolta itsestäni, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja löydän aikaa niille muutamalle kaikkein tärkeimmälle ihmiselle lapseni lisäksi.

Oletko varma että sinä olet ystävällesi yksi hänen tärkeimmistä ihmisistä?

 

[ap]

En tietenkään voi olla varma että olen hänelle yksi tärkeimmistä ihmisistä (merenneitonen) mutta uskoisin näin. Olemme tunteneet "aina", hän on ennen lapsen syntymäänsä ollut se joka aina oli meillä.. me myöskin ollaan soiteltu/viestitelty päivittäin vaikka asutaankin vierekkäin ja nähdään lähes päivittäin...
Ja kun samat asiat olen nyt kuullut muidenkin yhteisten kavereiden suusta.. ja hänen miehensä on masentunut lapsen syntymän jälkeen (ollut sairaslomalla pitkään parikin kertaa vuoden aikana) ja mieskin jopa on ääneen myöntänyt (ei minulle mutta yhteiselle kaverille) kuinka vaimonsa on muuttunut niin sisäisesti kun ulkoisestikin..

Kaverini ennen piti huolta myös ulkonäöstään, yksi hyvä esimerkki tänä päivänä on se, ettei ole meikannut lapsensa syntymän jälkeen, kasvatti myös pitkät hiukset ettei tarvitse "viimeisiä tukiaan parturiin kantaa" ja tässä joku päivä sitten tuli meille tukka pystyssä, vilkaisi eteisessä peiliin ja nauroi ettei muistanut näköjään edes harjata hiuksiaan eikä hampaitaan lähtiessä mutta lapsukainen vieressä oli kaunis viimeisen päälle, sukatkin mietitty asuun sopiviksi..

 

["vieras"]

Mä taidan kuulua tuohon äiti-kastiin...en ole ihan noin paha, mitä ystäväsi, mutta tunnistan jutussasi itseni.
Lapseni täyttää loppuvuodesta kolme, ja pikkuhiljaa tässä kesän se näkymätön napanuora on venynyt vähän väljemmäksi.

Poikani on aarteeni, parasta elämässäni.
Jossain vaiheessa elämääni ajattelin, että minusta ei äitiä voi tulla, ja tuli kuitenkin. Nautin äitiydestä aivan täysillä ja muut asiat ovat minulle toisarvoisia.'

Kuitenkin pidän huolta itsestäni, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja löydän aikaa niille muutamalle kaikkein tärkeimmälle ihmiselle lapseni lisäksi.

Oletko varma että sinä olet ystävällesi yksi hänen tärkeimmistä ihmisistä?

kyllä minäkin ymmärrän sen että lapsi on aina vanhemmilleen se tärkein asia ja siinä voivat ystävätkin "unohtua" mutta se että toisen lasta ei voida sen vertaa kuunnella kun toinen yrittää jotain kertoa hänelle tärkeästä asiasta (siis lapsi yrittää kertoa).

 

["vieras"]

Kuten joku jo sanoikin, joillekin äidielle käy noin. JOtkut "hurahtavat" äitiyiteen.

On tietty ihmistyyppi, joille äitiys ei ole ns. elämää vaan harrastus tai jopa uskonto.

Taustalla on varmaan jotain itsetunto-ongelmia tms. minkä vuoksi on niin kauhean tärkeää, että joku tarvitsee koko ajan, on kiinni koko ajan, että joku on riippuvainen vain minusta. Lapselle tuo tulee jossain vaiheessa tietenkin olemaan kauheaa - on todella raskasta olla toiselle "se kaikki". Toivottavasti ystäväsi ymmärtää tämän ennen kuin lapsi alkaa kapinoida, koska muuten äidin elo käy todella raskaaksi.

Jaksamista ystävyyteen, ap!

 

[ap]

Kiitos "vieras".. jaksamista tässä kaivataankin.. =/