ystävän lapsettomuus

14.07.2004
50
0
6
Hei!

Ajattelin kirjoittaa tälle palstalle, jos vaikka saisin neuvoa yhteen asiaan. Mulla on ystävä, joka on miehensä kanssa yrittänyt lasta noin kahden vuoden ajan onnistumatta. Tutkimuksiin eivät kuulemma halua mennä, eivät halua tietää kummassa "vika" on, jos sellaista edes on. Mutta lapsen he haluaisivat.

Itse sain puoli vuotta sitten esikoiseni. Jo raskausaikana ja nyt lapsen synnyttyä minun on jotenkin vaikea puhua omasta vauvasta ja synnytyksestä ja raskausajasta ystäväni kanssa, kun en oikein tiedä miten hän asiaan suhtautuu, pahoittaako mielensä, tuleeko hänelle huono olo, jos minä "hehkutan" onneani ja kun tiedän, että asia on hänelle varmasti aika arka ja kipeä.

Ottakaa kantaa, kuinka minun pitäisi toimia? Minkälaisia ajatuksia ystävän vauvan saanti on sinussa aiheuttanut, jos itselläsi ei ole lapsia yrityksistä huolimatta? Voinko puhua lapsestani vai onko parempi jättää aihe vähemmälle? En haluaisi loukata ystävääni, mutta mukava olisi kuitenkin vauvasta kertoa, se kun on tällä hetkellä minun elämässä se numero yksi.

Kiitoksia kommenteista jo etukäteen.
 
rupesin ystäväni kanssa odottamaan aikoinaan samaan aikaan.. ikäväkseni omani päätyi keskenmenoon.. olen siis lapseton ja yrittänyt sitä omaa jo monen monta vuotta. aluksi olin iloinen ystäväni raskaudesta mutta loppua kohti se päätyi ketkeruuteen... (inhottavaa sanoa noin). ystäväni puhui odottamisen iloista ja kuinka tuntee lapsen liikkeet. joka ikinen kerta se riipaisi aina syvemmältä. enhän voinut ystävälle sanoa että TURPA KIINNI.
sama on siskollani.. hän tulee raskaaksi kun vain katsoo spermaan päin.
tuntuu niin väärältä. silti pystyn jo iloitsemaan muiden onnesta. vaikka pahaa se tekee. siskolle pystyi kumminkin sanomaan jos ei halunnut kuunnella kuinka tytöt osaa jo ryömiä jne. aikansa se vie. aloita jollain pienellä asialla.. älä heti rynni kehuskelemaan onneasi ja kuinka lapsesi on ihana.. se satuttaa ja paljon. pyydä ystävääsi vaikka kahville ja kysy haluaisiko hän vaikka vaihtaa vaipan jos et muuta keksi. kyllä hän sanoo jos ei halua. siitä tiedät kuinka arka hän on iloitsemaan sinun puolestasi... varovasti eteenpäin.
toki en tiedä miten muut suhtautuu. jokainen kokee asiat erinlailla.
 
minulla on kaksi lasta ja käyn tällä palstalla silloin tällöin, kun nuorimman syntymästä on jo 15 v. ja olen kokenut kaksi keskenmenoa sen jälkeen. edelleen yritämme kolmatta.

en osaa vastata kysyjän huoleen, mutta kirjoitan omasta kokemuksestani. Molemmilla kerroilla kun olin saanut vauvan, anoppini (joka on muuten psykologi ja aina kovaan ääneen puhumassa lapsista, kun vain parisuhteesta kuulee) kielsi minua ja vauvaani (ja miestäni) tapaamasta mieheni (vanhempaa) veljeä ja hänen vaimoaan, koska he kärsivät lapsettomuudesta. asia on vieläkin minulle traumaattinen ja uskon sen vaivanneen miestänikin. mieheni veli ja hänen vaimonsa eivät ole koskaan osoittaneet mitään kateutta tai katkeruutta meitä kohtaan, mutta välit ovat jääneet hyvin etäisiksi lastemme syntymän jälkeen. tuntuu että anoppi tässä suorapuheisuudessaan ja analyyttisyydessään meni aivan liian pitkälle, ja me olimme liian nuoria vastustaaksemme häntä. nyt ajattelen, että mieheni veljellä olisi ollut oikeus läheisiin suhteisiin veljenlastensa kanssa. ja lapsillamme olisi ollut oikeus setään.

tällä kokemuksella, neuvoisin sinua pitämään yllä suhdetta ystävääsi myös lapsesi kanssa. siihen voi liittyä kipeitäkin tunteita, mutta vaihtoehto eli etääntyminen, on epäinhimillisempi. kyllähän kipeätkin tunteet elämään kuuluvat. eikä lapsesta pidä tuntuea syyllisyyttä, vaikka on tietenkin tärkeätä yrittää ymmärtää ja ottaa huomioon lapsettomuuden tuska.
 
Me olemme kärsineet lapsettomuudesta puolitoista vuotta ja olemme läpikäyneet 3 hoitoa, josta yhdestä tulin raskaaksi joka päättyi sitten keskenmenoon.
Samanaikaisesti eräs ystäväni odotti lasta luomuna ja mitään ongelmia ei ollut. Olisin kyllä kaivannut aivan erilaista palautetta häneltä kuin sain. Ystäväni ei jotenkin pystynyt ymmärtämään minun epätoivoani ja tilannettani vaan keskittyi vain omaan napaansa ja omiin tuntemuksiinsa. Ihmetteli kovasti miksen lähtenyt hänen kanssaa ulos, vaikka kerroin että olen keskellä keskenmenoa.
Ehkä kärjistän tätä kun minusta tuntui silloin niin pahalta, mutta sanoisin, että kannattaa antaa lapsettoman parin ottaa yhteyttä ja sillä tavalla kuin he haluavat jos haluavat. Jos yhteyttä ei kuulu odotusaikana niin asia on liian kipeä käsiteltäväksi.
Varmasti sitten kun lapsenne on kasvanut jo hieman ei asia tunnu lapsettomasta enää niin vaikealta vaan ystävän lapsi on aivan oma persoonansa johon vain haluaa tutustua. Jotkut voivat taas haluta pitää yhteyttä vaikka koko ajan ja jutella vaikka mistä asioista, mutta tämä varmasti liittyy siihen kuinka rankaa lapsettomuutta ja kuinka plajon pettymyksiä toinen on saanut kokea.
 
Yritän nyt kirjottaa omia tuntemuksia kuulostamatta kuitenkaan liian katkeralta, koska en kuitenkaan (kai) ole..

Meidän lähipiirissä on paljon lapsia. Me ollaan pari vuotta yritetty.. Tulee yllättävän paljon kommenttia esim. siitä ettei kuulemma olla yritetty tarpeeksi, oikeaan aikaan ym.ym.
Yks ystävä joka juuri oli saanut esikoisensa, kävi nauramaan kun kerroin mitä vikaa oli löytynyt. Sanoi et uskomatonta, mitä kaikkea voi olla, kun heillä oli niin helppoa(ehkä se nauru oli vaa jotain hämmennyksestä johtuvaa, mut osu aika pahaan paikkaan) ja kerran kun nähtiin, sama kaveri taputteli mun mahaa ja totes että taisitte vihdoinkin osata homman..totesin vaan että eipä osattu, ehkä oon vaan pyöristyny :ashamed:

Kyllä mä mielellään kuuntelen juttuja lapsista, ja hoidan ystävien lapsia, ja käyn kylässä, oon ollu aina tosi lapsirakas. En vaan mitenkään kestä sitä ihmettelyä, että "kuinka voi olla mahdollista että te ette onnistu, nuoret ihmiset??" Tai just sitä toitottamista, että "ette yritä tarpeeks". Eikä mulle tarvi kertoa "kuinka kamalan rankkaa on, ole vaan onnellinen et sulla ei lapsia ole / sun ei tarvi kärsiä tästä raskaudesta, kun niin turvottaa, ja voi voi voi kun kolottaa selkää".
Kun tää on kuitenkin niin kipee asia.

Tosin olen itse ajatellu että jos tilanne olisi toisinpäin, eli itselläni olis lapsia, ja joku kaveri kovasti haluaisi, mutta ei saisi, niin en minäkään varmaan tietäisi mitä sanoa / miten suhtautua.

Kyllä mun mielestä sä voit ihan hyvin kertoa lapsestasi, kyllä mä uskon että ystäväs sanoo jos ei halua kuunnella. :heart: <br><br>
 
Meillä lapsettomuutta takana useampi vuosi (lakannut jo jossain vaiheessa laskemasta). Ikinä ei ole edes tärppiä tullut. No eräs ystäväni tuli raskaaksi 6 kk yrittämisen jälkeen. Jo tuona aikana tuskasteli miksi ei tärppää. Ytäväni siis tiesi tarkkaan tilanteestamme. Heti hänen saatuaan testiin plussan, alkoi hehkutus. Joka on jatkunut aina ja aina vaan. Lapsi on nyt jo reilun vuoden ikäinen. Itse olen kokenut ja koen edelleen kurjana sen että asiaa hehkutetaan niin kovasti ja kaiki pienetkin asiat ilmoitetaan heti. Jo raskaus aikana hän hehkutti niin hyviä kuin huonoja oloja. Jotenkin tuntuu vain siltä että minulla ei ole asiaan mitään sanottavaa. Varsinkin kun muita puheenaiheita ei enää ole kuin tämä lapsi. Kurjin kommentti tuli ystävältäni, ehkä vahingossa mutta koin sen kurjana kun hän sanoi että he alkavat yrittämään toista lasta. Heissä kun ei ole mitään vikaa, toisin kuin meissä.
Silloin meinasi pinna pamahtaa mutta hillitsin itseni.

Minulla on paljon lapsia ystävä piirissäni ja sisaruksillani, enkä millään lailla karta lapsista puhumista. Onhan minusta toki mukava kuulla kuulumisia, mutta jos muita aiheita ei ole kuin ne lapset tuntuu se raskaalta. Ehkä juuri siksi koska ei ole meistä riippuvainen asia saammeko lapsia vai emme.

Joten kysyjälle minulta vinkki, että lapsesta saat toki jutella mutta älä tee siitä numeroa. Juttele myös muista asioista. Turha hehkutus tuo vain kurjan olon lapsettomuudesta kärsivälle ihmiselle (ainakin itseni kohdalla). Muista kuitenkin että ystäväsi tarvitsee tukeasi, joten älä kuitenkaan karta ystävääsi lapsettomuuden takia.

Tässä siis minun ajatuksiani. :)
 
Onnellinen Äiti : Minusta jo se että olet asiaa tuon verran ajatellut ja päätit kirjoittaa tänne lapsettomien keskustelu palstalle osoittaa todellista herkkyyttä ja ajattelevaisuutta.Hienoa! Sinä varmasti tunnet ystäväsi hyvin ja kykenet ymmärtään että hänellä on vaikeaa.

Todellinen ystävyys on juuri sitä myötätuntoa ja herkkyyttä, niin ylä-ja alamäessä. Hyvää ystävyyttä ei tarvitse jäähylle laittaa sen takia kun sinä olet onnellinen, sait perheenlisäystä ja ystäväsi taistelee kipeiden asioiden kanssa. Ole hänelle se sama ystävä kuin ennekin, ilman turhia hehkutuksia äitiyden onnesta ja kuinka elämä nyt on täydellistä kun on se oma lapsi. Tukemalla ja kuuntelemalla olet hänelle se olkapää jota hän tarvitsee.

Meillä lapsettomuutta takana yli 4 vuotta ja tässä välissä on entiset luokkakaverit, sukulaiset, naapurit, ystävät, kollegat tehneet lapsia.Minä vielä odotan milloin se onni meidän kohdalle osuu. Iloitsen elämän pienistä asioista nyt enemmän kuin koskaan, vaikka suru ja pelko ettei sitä omaa lasta ehkä koskaan saa, on mielessä ihan jokaikinen päivä.

Yhtäkään ystävääni en ole kuitenkaan sen takia menettänyt että olisin heille ollut jostain katkera. On minullekin kaiken maailman kommetteja sanottu tyyliin , unohda koko asia niin kyllä se siitä, ja ole onnellinen kun teillä ei ole lapsia jaloissa. Ihan rehellisesti voin sanoa että viime aikoina muutaman ystävän raskaudet (ei suunnitellut )ovat riipaisseet ja syvältä.Kärsin ehkä liikaa kiltin tytön syndroomasta ja en uskalla sanoa asioita suoraan, vaan olen monesti omasta tahdostani keskustellut lapsista, pyytänyt saada hoitaa vauvaa tms. Sitten jälkeenpäin on tullut itku tästä omasta kohtalosta.

Kaikkea hyvää sinulle ja ystävyydellesi !
 
Olemme yksilöitä kaikki lapsettomat, mutta pari jo edellä mainittua "do and don't do"-juttua löytyy.

Aidoissa ihmissuhteissa voi mielestäni jakaa elämän iloja ja suruja. Minä ainakin nautin lähiperheiden lapsista. Jos sinun arkesi on vauvailua sinulla on oikeus olla siitä iloinen ja näyttää se maailmalle.

ÄLÄ kuitenkaan hehkuta, että "kukaan ikimaailmassa ei voi ymmärtää äidin rakkauta jollei ole saanut kasvattaa lasta sisäällään". Suurimalla osalla lapsettomista on äidin rakkauden tilalla se järjettömän kipeä kaipuu. Ja suurin osa on saanut kokea ehdottoman äidin rakkauden omalta äidiltään, ja ymmärtävät asian viimeistään sitä kautta. Yhtä väärin on jos lapseton ajattelee, että muut eivät voi ymmärtää lapsettomuuden aiheuttamaan surua, tuskaa, kateutta ja katkeruutta kuin lapsettomuuden kokenut. Kyllä ihmisillä löytyy empatiaa suuntaan jos toiseenkin.

Omat ystäväni ovat aina muistaneet kysyä mitä minulle kuuluu ja olleet aidosti kiinnostuneita tekemisistäni. Kun on arki-tapaamisia lapset ovat kuvioissa mukana. Kun vietetään aikuisten aikaa, puhutaan aikuisten asioista.

Ja meissä on eroja: Toisen kirjoittajan anoppi olisi minun unelmani! Itse on vaikea olla niin rehellinen ja sanoa, että "ollaan kuule niin kateellisia ettei kestetä yhtä kyläilyä". Ja ollaankin vieraannuttu tietyistä ihmisistä, kun kateus on vain niin musertavaa.
 
Hei

Kannan minäkin korteni kekoon tähän keskusteluun. Omakohtaista kokemusta on noin viiden vuoden takaa. Yritimme kovasti saada lasta, kuitenkaan onnistumatta ja paras ystäväni tuolloin tuli raskaaksi ja sai vauvan. Kateellisena kyllä katselin touhua, mutta kuitenkin iloisena ystäväni onnesta. Ystävyys-suhteemme oli (on vieläkin) hyvä ja läheinen ja usein keskustelimmekin minun tilanteestani, eli lapsettomuuden katkeruudesta ja kaikista tuntemuksista. Se helpotti todella paljon minua, kun sain vapaasti kertoa miltä tuntuu. Hänen kannustuksella päädyimmekin lopulta lapsettomuushoitoihin ja esikoinen sai alkunsa. Myös hoitojen kuluessa ja raskauden edetessä ystäväni oli todella innolla mukana, se tuntui hyvältä.

Enpä sen parempaa neuvoa osaa sanoa, kuin että yrittäkää keskustella asioista, kipeistäkin. Kun kysyy suoraan miltä tuntuu, niin saa suorat vastauksetkin, silloin ei tarvitse miettiä, miltä toisesta tuntuu. Ja jos ystäväsi on todella vauvakuumeinen kannattaa rohkaista häntä ottamaan ainakin selvää minkälaisia lapsettomuushoitoja on tarjolla. Loppujen lopuksi, ei se ole niin raskasta tietää onko jossain vikaa. Raskaampaa on jatkuva toivominen ja odottelu. Hoidothan on tehty ihmisen avuksi, ei riesaksi.

Hyviä keskusteluhetkiä ystävyyteenne!
 
Paljon kiitoksia tarinoistanne ja ajatuksistanne!!!

Sain paljon uutta näkökulmaa taas tähän elämään. Ystäväni kanssa kirjoitellaan paljon sähköpostia ja olenkin aina aloittanut muilla aiheilla ja kuulumisten kyselyillä, enkä alkanut heti rivikaupalla kertoa meidän vauva-arjesta. Eikä kyllä ole tullut mieleenkään NEUVOA tai IHMETELLÄ, että miten se nyt ei teillä lapsenteko onnistu tai yrittäkää enemmän tms. Jotenkin en ole viime aikoina uskaltanut kysyä heidän "lapsenteosta" mitään, kun ei hän itse ole siitä mitään kertonut.

Toisaalta olisi mukava kysyä mikä heidän tilanne on tällä hetkellä, ovatko mahdollisesti suunnitelleet avun hakemista tai tutkimuksiin menoa vai ovatko luovuttamassa koko asian... Mutta kun en uskalla kysellä!!! Ja ihan aidosti olisin kiinnostunut, en udellakseni.

Niin, nämä on vaikeita asioita. Niin helposti kun saattaa loukata tai tulla väärin ymmärretyksi ja sitä en haluaisi. Kun osaisi asetella sanat oikein niin ei ainakaan aiheuttais pahaa mieltä .

Voin kuvitella, en sano ymmärtäväni, miltä tyhjä syli tuntuu ja se vauvan kaipuu! Jaksamista kaikille vauvasta haaveileville!
 
Niin, onhan se hienoa että haluaa pitää yhteyttä "lapsettomaan" ystävään jne. Me kaikki kuitenkin käsittelemme vastoinkäymisiä eri tavalla. Jotkut osaavat pitää sosiaalisia suhteita yllä vaikeinakin aikoina, jotkut taas eivät.

Älä ota tätä mitenkään henkilökohtaisesti, mutta jo nimimerkkisi tuo minulle sen tunteen, että haluat korostaa olevasi nimenomaan onnellinen äiti ja se särähti korvaani. Täällä palstalla kaikki varmaan ymmärtävät että on onnellista olla äiti, sitä ei tarvitse korostaa.

Ystäväni sai tietää tulleensa vahingossa raskaaksi, kun itse painiskelin vakavien terveysongelmien kanssa, vaikka olisin toivonut lasta. Hän hehkutti jatkuvasti raskauttaan ja sitä kuinka onnekkaita ovat. Lisäksi hän kertoo auliisti kaikista, jotka tietää olleen hoidoissa tai vastaavaa, vaikka en ole hänelle edes kertonut että olemme aloittaneet hoidot. Ja kun olen sanonut, että minusta tuntuu pahalta että meille on käynyt huono tuuri ja itsestä tuntuu että kaikkia muista onnistaa, niin hän totesi vain, että et sinä voi tietää kenellä on ongelmia, lapsettomuus on niin yleistä. Se tuntuu tyhmältä, sillä eihän esim. sairaille aleta raportoimaan kaikista muista sairaista tai jotain yleisyysprosentteja tai jollekin kenen läheinen on kuollut, että on ihan yleistä että kaikki kuolevat joskus.

Olen pahoillani, jos joku pahoittaa tästä negatiivisuudesta mielensä, mutta minusta on turha esittää, ettei näin ilmiselvä asia vaikuttaisi ystävyyssuhteisiin, koska aika monessa tapauksessa ystävykset voivat asian takia etääntyä lopullisestikin. Niin minullekin on käynyt.
 
Ymmärsinköhän nyt edellisen kirjoituksen oikein, tarkoititko, että "lapseton" ystäväni ei siis välttämättä halua pitää minuun yhteyttä, että asia on hänelle niin kipeä, että hänen puoleltaan on "helpompaa" olla pitämättä minuun yhteyttä??? Vaikka minä haluaisin olla edelleen yhteyksissä.

Ja nimimerkistä nyt vain sen verran, että olen samalla nimimerkillä kirjoitellut tuolla toisella palstalla ( vauvat 0-12 kk ) enkä tullut tänne näsäviisaana elvistelemään, vaan ihan asiallisesti keskustelemaan. Enpä arvannut nimimerkin nyt satuttavan ketään...

 
Hei onnellinen äiti. Kuten huomaat, on niin monta tapaa kokea tämä lapsettomuus. Me olemme olleet lapsettomia jo kauan minun sairauteni vuoksi. olemme käyneet hoidoissa, tuloksena yksi keskenmeno. Nyt taas jatkamme pitkän tauon jälkeen. Kun veljeni vaimo aikoineen odotti ensimmäistään, ja tietysti siitä hehkutti, oli mun veli varotellut et josko se vaikka sattuis minuun. Tästäpä huolestuneena vaimo kysyi minulta suoraan, miten asia on. Sanoin, että sattuu, muttahaluan silti myötäelää raskaudessa mukana. Enhän pääse lapsia pakoon, enkä raskaana olevia haisia. Se on vain kestettävä osana elämää. Ei toisten onni ole minulta pois.

Toki aina kun joku ilmoittaa olevansa raskaana, on aluksi kateellinen ja katkerakin olo, mutta pakotan itseni asiaan mukaan, ja ajan kanssa sen kipuilu lääntuu. Toivon että nämä sitkeät yritykset palkitaan. ja saamme joskus lapsen. Jos minulla se lapsi joskus on, en aio sen kanssa miettiä, kenen kanssa asiasta voisin iloita. Tolkku kaikessa, ei ylenpalttista hehkutusta eikä salailua. Täytyyhän elämässä olla muutakin kuin raskaus ja lapset.

Eihän täysin terveet koskaan sairastamattomat eivät voi ymmärtää ihmisiä joilla on jokin vakava sairaus. Toisille taas on helppo asttua muiden tilanteeseen. Minä en halua tehdä lapsettomuudesta tabua. Minulla on vain tämä yksi elämä. Itse en ota asiaa esille, mutta voin siitä puhua jos jjoku siitä kysyy, se ,s. putsaa imlapiriä
 
Tämä voi kuulostaa sekavalta:

Aloin oikein miettimään asian puheeksi ottamista ja tajusin, että olen pysynyt läheisempänä niiden äitien kanssa, jotka eivät ota asiaa itse puheeksi. Koska heidän kanssaan puhun asiasta eniten piti oikein miettiä, että onko todella näin.

Tärkeintä on, että he näkevät minut samana ihmisenä kuin viimeiset 10vuotta. Eivätkä sääli. Ja tähän ei voi itse vaikuttaa. Tunteet näkyvät läpi. Lapsen saaminen on niin perustaavaa laatua oleva asia, että on aika luonnolloista ajatella, että siitä ei selviäisi. Hoitojen epäonnistumiset ovat niin järjettömän rankkoja ja minäkuvaan vaikuttavia, että ihmiset, jotka pystyvät aidosti ajattelemaan, että "minussa on muutakin kuin nämä hoidot" ovat kullan arvoisia. Varsinkin kun he silti onnistuvat kuuntelmaan, ymmärtämään ja olemaan tukena. Yksi parhaista ystävistäni pakotti minut hiihtolenkille ja juttelemaan muista asioista edellisen negan osuessa kohdalle.

Joistakin ihmisistä oikein näkee, että he vääntelehtivät epätiedossa miten pitäisi lähestyä asiaa tai ovat uteliaita (rehellisesti: onhan tämä aika herkullinen puheenaihe seläntakanakin: vaikka vain oman miehen kanssa, että on se niin kamalaa, kyllä sitä niin toivoisi noille lasta jne.) Ja yleensä näille ihmisille kertookin vain siksi, että päästää heidät tilanteesta, muttei saa itselleen mitään.

Minun läheisimmät eivät koskaan sano, että "Kyllä tekin vielä joskus saatte oman käärön, tavalla tai toisella". Toisille se voisi olla kannustavaa. Minulle tuollainen kommentti on merkki siitä, että minun elämäni ei ole minkaan arvoista ilman lasta. Tämä on iso kriisi ja me selviämme siitä. Mielummin saamalla lapsen, mutta myös ilman.

Itse tiedän useita naisia, jotka ovat yrityksen laussa kertoneet kavereilleen yrittävänsä lasta, ja katuvat sitä syvästi myöhemin. Ei siksi, että kavereissa olisi vikaa, vaan siksi, että tutkimuksiin ja hoitohin siirtyminen on niin riipaisevaa ja musrtavaa, ettei niistä välttämättä puhuta. Onnellinen äiti: Itse tunnet ystäväsi parhaiten, mutta minä tunnen naisia ketkä eivät pysty kertomaan hoidossa olemisestaan "lapsellisille".
 
Lapsettomuudesta puhuminen lapsellisen ystävän kanssa vaatii toki TODELLA hyvän ja luottamuksellisen ystävyyden. Sellainen ystävyys aidosti tuntuu siltä, että toinen ei vähättele eikä arvostele, vaan haluaa aidosti kuulla huolia ja iloja. Haluaa tukeutua toiseen ja tukea toista.

Onko teillä muita yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tms. Minun tapauksessani minua ja ystävääni yhdisti koirat, joita koulutettiin yhdessä ja käytiin yhdessä lenkillä. Koin, että oli muutakin olemassa kuin vain ystäväni vauva ja minun lapsettomuuteni. Hyvän ystävyyden pohjalle on helppo kasata omat pelkonsa ja murheensa ja vastavuoroisesti olla toisen elämän isoissa asioissa mukana, tässä tapauksessa siis vauva.

Hyvää jatkoa, varmasti löydät oikeat sanat, joilla voit ilmaista halusi olla tukena, jos ystäväsi haluaa sinulle avautua.
 
Tämä on niin tyrmäävä puheenaiha aina kun se nousee pintaan... Viime vknl jälkeen olen taas vähän nyreänä, mutta anna se anteeksi. Kyse on anoppini tyttären ja miniän vastakkainasettelusta aiheessa lapset vs. lapsettomuus.
Omalla kohdalla on monelaisia kokemuksia siitä miten meihin on suhtauduttu että yhtä ja oikeaa vastausta ei varmasti ole, on vaan joukko hyvin erilaisia ihmisiä ja erilaisia suhteita. \
Alkuperäinen kirjoittaja 02.03.2007 klo 23:30 onnellinen äiti kirjoitti:
Ymmärsinköhän nyt edellisen kirjoituksen oikein, tarkoititko, että "lapseton" ystäväni ei siis välttämättä halua pitää minuun yhteyttä, että asia on hänelle niin kipeä, että hänen puoleltaan on "helpompaa" olla pitämättä minuun yhteyttä??? Vaikka minä haluaisin olla edelleen yhteyksissä.
Olen tehnyt muutaman ratkaisun tähän suuntaan. Yhdelle todelliselle Ystävälleni sanoin suoraan,että en nyt pysty olemaan hänen kanssaan tekemisissä juuri nyt yksintkertaisesti siksi, että hänellä on kaikki se, mistä minä iteken itseni illalla uneen. Hän ymmärsi ja sanoi niin kauniisti olevansa aina ystäväni ja odottavansa sitä päivää kun voimme taas tavata. Aina ei käy näin onnellisesti :'( olen kuullut juttuja itsestäni miten vihaan lapsia ja en koskaan ansaitse (!!) saada omaa jne.

Yksi hyvä tapa "tunnustella maaperää" on puhelimessa kysellä kuulumisia JA olla itse ensin varovainen omien lastensa hehkuttamisesta vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Ystäväsi luultavasti kaipaa Sinua- ei lapsiasi. Keksi muuta juteltavaa. Pointtini on se, että eivät ne lapset ole yhtä tärkeitä kuin ystävyyssuhteet. Kyllä me lapsettomat ymmärrämme miten tärkeitä omat lapset ovat- usko pois- mutta emme halua sillä pyyhittävän nenäämme jatkuvasti. Jos luulet ystävyytenne sen kestävän, niin puhu asiasta reilusti. Kysy mikä tekee kipeää, kerro hänelle että olet häntä varten jos hän haluaa kertoa. Älä silloin lähde utelemaan ja kertomaan juttuja kylillä, ole luottamuksen arvoinen. On varmasti vaikeaa lähteä purkamaan tilannetta tätä kautta, mutta uskon sen tuovan tulosta.
 

Yhteistyössä