Minulla on ollut tässä hiljattain kaksi keskenmenoa peräkkäin. Toisesta olin juuri tehnyt positiivisen testin, meni kolme päivää kunu aloin vuotaa rajusti. Sitä en ehtinyt sen kummemmin surra, kun en kunnolla kerennyt edes sisäistää että olen raskaana.
Tulin uudestaan raskaaksi, tein testin, menin neuvolaan kymppiviikolla. Olin varautunut kaikkeen, myös siihen että siellä ei välttämättä ole kaikki kunnossa, mutta ONNELLISENA menin sinne ultraan.
Kunnes... Terveydenhoitajan kasvoilla oli kumma ilme, hiljaisuutta... En uskaltanut katsoa ruutuun, kysyin onko siellä kaikki ok. Tiesin jo siinä vaiheessa että kaikki ei ole ok. Terkka alkoi kysellä menkkojen ajankohtaa, laskeskella...
Kunnes sanoi: ei täällä ole sydämensykettä. Sitten uskalsin katsoa. Näin ruudulla möykyn, kun ennen noilla viikoilla ruudulla on näkynyt liikkuva, heiluva ihmisenalku jolla sydämensyke erottuu täysin selvästi...
Putosin jonnekkin tyhjään kuiluun, ajattelin vain että ei tämä voi olla totta, nousin ylös ja purskahdin itkuun.
Seuraavana päivänäö oli lääkäri, joka paineli, heilutti, tökki ja taas paineli rajusta mun vatsan päältä, ja lopulta sanoi:
Kyllä se on selvä, ei täällä ole elämää, kuollut se on.
Parin päivän päästä lääkkeelliseen tyhjennykseen, enkä voi kuvailla sitä ja niitä tunteita mitä kävin läpi. JA vielä kun sikiö ei meinannut haluta pois ,piti laittaa uudet lääkkeet. AJattelin täysin järjenvastaisesti että se haluaa vaan pitää äidistä kiinni...
Aluksi en meinannut antaa itselleni lupaa surra, olihan minulla jo ennestään lapsia, ja raskaus oli niin alkuvaiheessa. Enkä varmaan olisi ottanut asiaa niin raskaasti jos en olisi ehtinyt NÄHDÄ sitä vauvanalkua, jos se olisi tullut itsestään pois.
Sekin oli rankkaa, kun kotona se pikkuruinen tippui vessanpönttöön, en olisi millään pystynyt vetää sitä pyttyä, se oli ihan hirveätä painaa nappia ja ajatella, että sinne se nyt meni........................
Tässä tilanteessa olisin antanut vaikka mitä, jos olisin pystynyt olla tunteeton ja järjellä ajatteleva ihminen. Vaan en ollut enkä ole, vaan surin mielessäni, itkeskelin pari viikkoa, ajattelin asian kaikkia puolia. Annoin itselleni luvan surra, viis muiden mielipiteistä'!
En voinut kieltää sitä surua, en voinut estää sitä tulemasta ja olemasta, niin eikö se silloin ole oikein että sen surun myö sitten suree ja sen jälkeen jatkaa eteenpäin?! On helpompaa jatkaa eteenpäin, kun ei kiellä surun olemassaoloa, vaan käsittelee ne kaikki tunteet ja surun, vaikka kuinka tuntuisi pähkähullulta
En yritä edes sinulle enkä muillekaan selittää, miten rankka kokemus oli. Se on ihan turhaa, ei kaikki ymmärrä eikä tarvikkaan. Mutta en suostu tuntemaan itseäni hölmöksi..... Toki järki sanoo että näin piti mennä, mutta ihmisen vain pitää ottaa vastaan myös se suru mikä tällaisista asioista seuraa. Ei kaikilla, mutta mehän olemmekin erilaisia jokaikinen, me ihmiset.