Myönnään kyllä, että olen todella uuvuttuani alkanut olemaan vähemmän johdonmukainen, jotenkin kun tuntee olevansa kertakaikkiaan loppu ja ajattelee jo, että lasten on parempi olla jonkun muun kasvatettavana, koska en saa enää tilannetta hallintaan, niin tulee itselle sellainen "hanskat tiskiin" olo. Erityisesti jos päivät toisensa perään on vain mahdottomia, eikä aikaa "hengähtämiseen" jää.
Perheessämme on siis myös erityislapsi, jolle tälläinen käytös on haastavaa, tämän vanhemman lapsen tilanne vain on jotenkin ollut niin yllättävä, etten ole osannut suhtautua siihen.
Kyllä minä saan lapsen pysymään penkissä lopulta, mutta tosiaan niinkuin Moraalinvartija varoitti, lapsi rupeaa käyttäytymään täysin kaistapäisesti, kun joutuu tälläiseen tilanteeseen. Minulle tulee jotenkin voimaton olo, sellainen että olen aivan hukassa, enkä vain enää keksi mitään seuraamusta käytöksestä, jotenkin vain menen "lukkoon".
Minä itse ehkä jotenkin pelkään vihantunteita. En itse tavallisesti tunne vihaa, muutakuin itseeni kohdistuvaa. Se ,että itse todella menetän malttini lapsen kanssa, säikäyttää minut. Pelkään, että minusta tulisi samanlainen hirviö, kun joiden kanssa olen elänyt elämässäni. Vaikka tiedän, etten minä tekisi lapsilleni mitään, niin silti, jotenkin vain pelkään näitä tunteita, vihan tunteita.
En halua koskaan satuttaa niin kuin minua on satutettu, en henkisesti, enkä fyysisesti. Siksi olen lepsu kasvattaja.
Ja "ihan sama" rangaistus voi olla aivan mihin vain, kun lapsi on näin "uhmassaan" päättänyt. Eli siis toimivaa rangaistusta ei ole löytynyt, mihin lapsi selvästi reagoisi, niin että ymmärtäisi tehneensä väärin juuri sillä hetkellä.
Minä olen aina ajatellut sitä niin myös, että minä olen aikuinen, lapsi on lapsi. Jos minua tilanne hermostuttaa ja minun on vaikea tilanteessa olla, niin lapselle se on vielä vaikeampaa, joten minun on pidettävä kuri ja rajat ja rauhallinen asenne, koska lapsi ei siihen yksin kykene.
Näin olen aina toiminutkin ja se on ennen toiminut hyvin. Jotenkin vain tilanne kääntyi niin ,ettei enää mikään toiminut, minä menetin luottamuksen itseeni, vanhemmuuteni, lapseni on menettänyt tämän luottamuksen ilmisesti myös.
Välillä se vain tuntuu väsyttävältä ,että otan lapsilta vastaan niin voimakkaita tunteita. Isä on pikemminkin "leikkikaveri" ja minä hoidan ne voimakkaat ikävät tunteet. Kaikkien lapsien kohdalla. Jotenkin vain siihen on uupunut, vaikka kuollakseni haluaisin olla parempi äiti lapsilleni, niin että he tuntisivat olonsa turvalliseksi minun kanssani, minä en halua, että he oppivat tottelemaan minua siksi, että olen tarpeeksi "uhkaava", vaan siksi, että he arvostavat minua ja sääntöjäni ja ymmärtävät miksi näin on.