7 vuotias täysin mahdoton.

[kuri se olla pitää]

Uskomattomalta kuulostaa. Täällä on äiti, jolla on auktoriteetti säilynyt. Todellakin, jos lapset alkaa temppuilla (karkailla/kiroilla/sylkeä), ei mitään keskusteluja vaan haen kotiin tai rangaistus on sellainen, että se tuntuu ja kuuluu. Lapsi varmasti tietää tehneensä väärin.

 

["vieras"]

Uskomattomalta kuulostaa. Täällä on äiti, jolla on auktoriteetti säilynyt. Todellakin, jos lapset alkaa temppuilla (karkailla/kiroilla/sylkeä), ei mitään keskusteluja vaan haen kotiin tai rangaistus on sellainen, että se tuntuu ja kuuluu. Lapsi varmasti tietää tehneensä väärin.

Samaa mieltä. Ja rangaistukset pitää olla sellaisia, että lapsi oppii virheistään. Jos lapsi sanoo rangaistuksestaan "ihan sama", silloin rangaistus ei ole tarpeeksi tiukka ja tehokas. EIkö ap ole oppinut tiukentamaan rangaistuksia? Jäähypenkki tehoaa aika, kukaan lapsi ei nauti siinä istumisesta päivätolkulla!

Ap ,katso tv:stä sarjaa supernanny (jos vielä tulee joltain kanavalta?),sieltä saa erittäin hyviä neuvoja siihen, kun oma auktoriteetti on kadonnut taivaan tuuliin...
Lasta pitää jaksaa KASVATTAA! Eivät he yksin opi, varsinkaan jos on paha uhma päällä. Ei pidä luovuttaa, lapsi aistii sen heti.

 

[avuton.]

Myönnään kyllä, että olen todella uuvuttuani alkanut olemaan vähemmän johdonmukainen, jotenkin kun tuntee olevansa kertakaikkiaan loppu ja ajattelee jo, että lasten on parempi olla jonkun muun kasvatettavana, koska en saa enää tilannetta hallintaan, niin tulee itselle sellainen "hanskat tiskiin" olo. Erityisesti jos päivät toisensa perään on vain mahdottomia, eikä aikaa "hengähtämiseen" jää.
Perheessämme on siis myös erityislapsi, jolle tälläinen käytös on haastavaa, tämän vanhemman lapsen tilanne vain on jotenkin ollut niin yllättävä, etten ole osannut suhtautua siihen.

Kyllä minä saan lapsen pysymään penkissä lopulta, mutta tosiaan niinkuin Moraalinvartija varoitti, lapsi rupeaa käyttäytymään täysin kaistapäisesti, kun joutuu tälläiseen tilanteeseen. Minulle tulee jotenkin voimaton olo, sellainen että olen aivan hukassa, enkä vain enää keksi mitään seuraamusta käytöksestä, jotenkin vain menen "lukkoon".

Minä itse ehkä jotenkin pelkään vihantunteita. En itse tavallisesti tunne vihaa, muutakuin itseeni kohdistuvaa. Se ,että itse todella menetän malttini lapsen kanssa, säikäyttää minut. Pelkään, että minusta tulisi samanlainen hirviö, kun joiden kanssa olen elänyt elämässäni. Vaikka tiedän, etten minä tekisi lapsilleni mitään, niin silti, jotenkin vain pelkään näitä tunteita, vihan tunteita.
En halua koskaan satuttaa niin kuin minua on satutettu, en henkisesti, enkä fyysisesti. Siksi olen lepsu kasvattaja.

Ja "ihan sama" rangaistus voi olla aivan mihin vain, kun lapsi on näin "uhmassaan" päättänyt. Eli siis toimivaa rangaistusta ei ole löytynyt, mihin lapsi selvästi reagoisi, niin että ymmärtäisi tehneensä väärin juuri sillä hetkellä.

Minä olen aina ajatellut sitä niin myös, että minä olen aikuinen, lapsi on lapsi. Jos minua tilanne hermostuttaa ja minun on vaikea tilanteessa olla, niin lapselle se on vielä vaikeampaa, joten minun on pidettävä kuri ja rajat ja rauhallinen asenne, koska lapsi ei siihen yksin kykene.
Näin olen aina toiminutkin ja se on ennen toiminut hyvin. Jotenkin vain tilanne kääntyi niin ,ettei enää mikään toiminut, minä menetin luottamuksen itseeni, vanhemmuuteni, lapseni on menettänyt tämän luottamuksen ilmisesti myös.
Välillä se vain tuntuu väsyttävältä ,että otan lapsilta vastaan niin voimakkaita tunteita. Isä on pikemminkin "leikkikaveri" ja minä hoidan ne voimakkaat ikävät tunteet. Kaikkien lapsien kohdalla. Jotenkin vain siihen on uupunut, vaikka kuollakseni haluaisin olla parempi äiti lapsilleni, niin että he tuntisivat olonsa turvalliseksi minun kanssani, minä en halua, että he oppivat tottelemaan minua siksi, että olen tarpeeksi "uhkaava", vaan siksi, että he arvostavat minua ja sääntöjäni ja ymmärtävät miksi näin on.

 

[Moraalinvartija]

Kyllä minä saan lapsen pysymään penkissä lopulta, mutta tosiaan niinkuin Moraalinvartija varoitti, lapsi rupeaa käyttäytymään täysin kaistapäisesti, kun joutuu tälläiseen tilanteeseen. Minulle tulee jotenkin voimaton olo, sellainen että olen aivan hukassa, enkä vain enää keksi mitään seuraamusta käytöksestä, jotenkin vain menen "lukkoon".



Jotenkin vain siihen on uupunut, vaikka kuollakseni haluaisin olla parempi äiti lapsilleni, niin että he tuntisivat olonsa turvalliseksi minun kanssani, minä en halua, että he oppivat tottelemaan minua siksi, että olen tarpeeksi "uhkaava", vaan siksi, että he arvostavat minua ja sääntöjäni ja ymmärtävät miksi näin on.

Kun lapsi tuossa rangaistustilanteessa alkaa korottaa panoksia, sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää kiinni alkuperäisestä. Ei tarvitse keksiä mitään uusia jippoja siihen tilanteeseen. Esimerkki: "Nyt seisot nurkassa 7 minuuttia." -Lapsi menee nurkkaan, irvistelee ja pissaa lattialle- "Nyt seisot vielä toiset 7 minuuttia"...ja se on uuvuttavaa, minä tiedän. Mutta vaikka sitä kakkua kertyisi kaksi tuntia, niin se lusitaan. Oikeasti. Muuten lapsi on sillä sekoilullaan päihittänyt sinut.

Yhtenä vaihtoehtona voisin nostaa esiin myös kiinni pitämisen (jos satuttaa itseään tai muita), se voi myös luoda turvallisia konkreettisia rajoja lapselle.

Ja ymmärrän näkemyksesi ja toiveesi siitä, että haluat olla "lempeä" auktoriteetti. Mutta sen aika on sitten, kun kukaan ei lyö ketään, ei kuse lattialle tai hakkaa päätään patteriin. Jos lapsi on sekaisin kuin seinäkello, hän ei voi ottaa vastaan tai osallistua mihinkään älylliseen keskusteluun, saatika ymmärtää kuulemaansa.

Sanot miehellesi, että nyt on pakko alkaa osallistua tai muuten et jaksa enää.

 

[Teinien äiti]

Itse laittaisin supertiukat rajat ja rangaistukset. Jos karkailee kaverilleen niin ei pääse myöskään ulos. Jos ei kerran usko, että pysytään pihalla niin sinne ei mennä. Vaikka itseltäsi menisi kuinka pinna niin älä sorru huutamaan - silloin olet jo hävinnyt. Itse olen kehittänyt maailman tiukimman äänen ja katseen millä saan uhman hiljenemään ja mukulat rauhoittumaan - toimii jopa teineillekin loistavasti.

Eli tiukat, tiukat rajat ja niiden vastapainoksi muista kehua kun on kyse pienestäkin positiivisesta käytöksestä ja ohi kulkiessasi muista halata. Sitkeydellä saat tilanteen hallintaasi Ja laita myös tiukat säännöt sille keiden kavereiden kanssa saa liikkua. Seitsemänvuotiaan vielä vaikka kantaa tilanteesta pois, mutta jollet saa tilannetta hallintaasi nyt niin turha kuvitella, että pärjäät murkun kanssa. Silloin et pärjää fyysisesti vaan sinulla on oltava henkinen ote asioihin.

Kun olet ollut tiukkana ja omatuntosi alkaa hölpöttää, että olit liian tiukka - käske sen olla hiljaa Sinä olet toiminut oikein vaikka lapsi kuinka kapinoisi ja syyttäisi sinua mistä. Ja usko tai älä - tuo raivovaihe häneltä menee ohitse ja teillä on monta aivan ihanan helppoa vuotta edessä - kunnes koittaa murkkuikä Voimia <3

 

[jehki]

En koko ketjua lukenut, mutta tuli mieleen, että kun pitää kuria ja jos antaa rangaistuksia huonosta käytöksestä, voi perustella et "vaikka kaveri saa tehdä sitä ja tätä, niin se ei tarkoita että sinä saat". Teette/kerrotte yhteiset pelisäännöt joita noudatetaan ja voihan sitä vielä mainita että rakastatte ja välitätte lapsesta vaikka rangaistaankin huonosta käytöksestä. Perustelisin aina miksi esim. saa pelikiellon tai kotiarestia, tuon ikäinen jo ymmärtää mitä teki väärin. Jaksamista!

 

["vieras"]

Myönnään kyllä, että olen todella uuvuttuani alkanut olemaan vähemmän johdonmukainen, jotenkin kun tuntee olevansa kertakaikkiaan loppu ja ajattelee jo, että lasten on parempi olla jonkun muun kasvatettavana, koska en saa enää tilannetta hallintaan, niin tulee itselle sellainen "hanskat tiskiin" olo. Erityisesti jos päivät toisensa perään on vain mahdottomia, eikä aikaa "hengähtämiseen" jää.
Perheessämme on siis myös erityislapsi, jolle tälläinen käytös on haastavaa, tämän vanhemman lapsen tilanne vain on jotenkin ollut niin yllättävä, etten ole osannut suhtautua siihen.

Kyllä minä saan lapsen pysymään penkissä lopulta, mutta tosiaan niinkuin Moraalinvartija varoitti, lapsi rupeaa käyttäytymään täysin kaistapäisesti, kun joutuu tälläiseen tilanteeseen. Minulle tulee jotenkin voimaton olo, sellainen että olen aivan hukassa, enkä vain enää keksi mitään seuraamusta käytöksestä, jotenkin vain menen "lukkoon".

Minä itse ehkä jotenkin pelkään vihantunteita. En itse tavallisesti tunne vihaa, muutakuin itseeni kohdistuvaa. Se ,että itse todella menetän malttini lapsen kanssa, säikäyttää minut. Pelkään, että minusta tulisi samanlainen hirviö, kun joiden kanssa olen elänyt elämässäni. Vaikka tiedän, etten minä tekisi lapsilleni mitään, niin silti, jotenkin vain pelkään näitä tunteita, vihan tunteita.
En halua koskaan satuttaa niin kuin minua on satutettu, en henkisesti, enkä fyysisesti. Siksi olen lepsu kasvattaja.

Ja "ihan sama" rangaistus voi olla aivan mihin vain, kun lapsi on näin "uhmassaan" päättänyt. Eli siis toimivaa rangaistusta ei ole löytynyt, mihin lapsi selvästi reagoisi, niin että ymmärtäisi tehneensä väärin juuri sillä hetkellä.

Minä olen aina ajatellut sitä niin myös, että minä olen aikuinen, lapsi on lapsi. Jos minua tilanne hermostuttaa ja minun on vaikea tilanteessa olla, niin lapselle se on vielä vaikeampaa, joten minun on pidettävä kuri ja rajat ja rauhallinen asenne, koska lapsi ei siihen yksin kykene.
Näin olen aina toiminutkin ja se on ennen toiminut hyvin. Jotenkin vain tilanne kääntyi niin ,ettei enää mikään toiminut, minä menetin luottamuksen itseeni, vanhemmuuteni, lapseni on menettänyt tämän luottamuksen ilmisesti myös.
Välillä se vain tuntuu väsyttävältä ,että otan lapsilta vastaan niin voimakkaita tunteita. Isä on pikemminkin "leikkikaveri" ja minä hoidan ne voimakkaat ikävät tunteet. Kaikkien lapsien kohdalla. Jotenkin vain siihen on uupunut, vaikka kuollakseni haluaisin olla parempi äiti lapsilleni, niin että he tuntisivat olonsa turvalliseksi minun kanssani, minä en halua, että he oppivat tottelemaan minua siksi, että olen tarpeeksi "uhkaava", vaan siksi, että he arvostavat minua ja sääntöjäni ja ymmärtävät miksi näin on.

Vaikuttaa siltä, että tarvitset tukea vanhempana olemiseesi! Ottaisitko asian esille neuvolassa, tai menisit psykologin puheille?

Ei kuulosta minusta normaalilta, että pelkäät menettäväsi hermot- jokainen vanhempi hermostuu joskus, ei se ole kiellettyä. Olet epävarma, ja lapsesi huomaa sen.

 

["vierailijana"]

Minä pesin tytön suun saipualla kun alkoi minua tyhmäksi haukkumaan. Sitten kun tyttöä alkoi kiukuttamaan seuraavan kerran, sanoikin tyhmä talo. Ei haukkunut minua, äitiään, vaan kotia. Askel sekin on parempaan.
Ja on muuten haastava tyttö meillä. Ei anna periksi ei sitten millään. Riidassa saattaa jankuttaa ja huutaa samaa asiaa esin. "minä haluan kaverin luokse", jankuttaa ja huutaa tunninkin ihan keposeen. En suostu neuvottelemaan ennekuin hän rauhoittuu ja se muuten tepsii. Annan huutaa vaikka koko illan, kyllä muistaa ja kauan, että mitenkäs sitä piti käyttäytyä.

Monta konstia on täytynyt ottaa käyttöön, että pärjään. Ja ennenkaikkea että jaksan.

 

[selvä nakki]

Tulee pitkä lainaus, mutta kokonaisuus avasi minun silmät. Supernänniä vuosia seuranneena arvelin seuraavaa. Sun perhetilanteessa vaikuttaisi olevan monta eri asiaa, joiden ikävästä yhteisvaikutuksesta nyt on kyse. Lainauksen alla lisää tekstiä:

Myönnään kyllä, että olen todella uuvuttuani alkanut olemaan vähemmän johdonmukainen, jotenkin kun tuntee olevansa kertakaikkiaan loppu ja ajattelee jo, että lasten on parempi olla jonkun muun kasvatettavana, koska en saa enää tilannetta hallintaan, niin tulee itselle sellainen "hanskat tiskiin" olo. Erityisesti jos päivät toisensa perään on vain mahdottomia, eikä aikaa "hengähtämiseen" jää.
Perheessämme on siis myös erityislapsi, jolle tälläinen käytös on haastavaa, tämän vanhemman lapsen tilanne vain on jotenkin ollut niin yllättävä, etten ole osannut suhtautua siihen.

Kyllä minä saan lapsen pysymään penkissä lopulta, mutta tosiaan niinkuin Moraalinvartija varoitti, lapsi rupeaa käyttäytymään täysin kaistapäisesti, kun joutuu tälläiseen tilanteeseen. Minulle tulee jotenkin voimaton olo, sellainen että olen aivan hukassa, enkä vain enää keksi mitään seuraamusta käytöksestä, jotenkin vain menen "lukkoon".

Minä itse ehkä jotenkin pelkään vihantunteita. En itse tavallisesti tunne vihaa, muutakuin itseeni kohdistuvaa. Se ,että itse todella menetän malttini lapsen kanssa, säikäyttää minut. Pelkään, että minusta tulisi samanlainen hirviö, kun joiden kanssa olen elänyt elämässäni. Vaikka tiedän, etten minä tekisi lapsilleni mitään, niin silti, jotenkin vain pelkään näitä tunteita, vihan tunteita.
En halua koskaan satuttaa niin kuin minua on satutettu, en henkisesti, enkä fyysisesti. Siksi olen lepsu kasvattaja.

Ja "ihan sama" rangaistus voi olla aivan mihin vain, kun lapsi on näin "uhmassaan" päättänyt. Eli siis toimivaa rangaistusta ei ole löytynyt, mihin lapsi selvästi reagoisi, niin että ymmärtäisi tehneensä väärin juuri sillä hetkellä.

Minä olen aina ajatellut sitä niin myös, että minä olen aikuinen, lapsi on lapsi. Jos minua tilanne hermostuttaa ja minun on vaikea tilanteessa olla, niin lapselle se on vielä vaikeampaa, joten minun on pidettävä kuri ja rajat ja rauhallinen asenne, koska lapsi ei siihen yksin kykene.
Näin olen aina toiminutkin ja se on ennen toiminut hyvin. Jotenkin vain tilanne kääntyi niin ,ettei enää mikään toiminut, minä menetin luottamuksen itseeni, vanhemmuuteni, lapseni on menettänyt tämän luottamuksen ilmisesti myös.
Välillä se vain tuntuu väsyttävältä ,että otan lapsilta vastaan niin voimakkaita tunteita. Isä on pikemminkin "leikkikaveri" ja minä hoidan ne voimakkaat ikävät tunteet. Kaikkien lapsien kohdalla. Jotenkin vain siihen on uupunut, vaikka kuollakseni haluaisin olla parempi äiti lapsilleni, niin että he tuntisivat olonsa turvalliseksi minun kanssani, minä en halua, että he oppivat tottelemaan minua siksi, että olen tarpeeksi "uhkaava", vaan siksi, että he arvostavat minua ja sääntöjäni ja ymmärtävät miksi näin on.

- jos lapsia ei kasvata äiti, niin kuka sitten? Et kai usko joulupukkiin?
- vaikuttaa, että teidän parisuhteessa on jotain vinossa. Mies laistaa vastuunsa, ja sinä huomaat mainita asian vain sivulauseessa. Teidän on pakko löytää yhteinen sävel, tukea toisianne ja ratkaisujanne, muuten mennään metsään. Lapsia ahdistaa nimenomaan teidän ristiriidat - kun saatte vanhempien joukkueen puhaltamaan samaan hiileen, normaalit lapset lakkaavat hiiltymästä melkein jo siitä. Mutta kyvyttömyytesi sietää vihantunteita taitaa aiheuttaa myös sen, että miehelle ei ole varaa olla vihainen?
- teidän esikoinen ei kuitenkaan ole normaali lapsi, vaan erityislapsen sisarus. Siinä roolissa ottaa helposti aikuisemman roolin kuin pitäisi, ettei äidillä olisi niin vaikeaa. Silloin saattaa kasvaa täysin huomaamattomaksi, tai sitten on hiljaa kapinoinut vaatimuksia vastaan. On äärimmäisen tervettä, että lapsi on lopultakin alkanut raivota ja tehdä tiettäväksi että hänkin on olemassa. On myös viimeiset hetket kohdata tämä myöhästynyt uhma, ennen kuin lapsen raivo on jo niin rajatonta ja ikää senverran enemmän, että seuraukset voivat olla paljon vakavampia kuin joku rikkonainen tavara omassa huoneessa.
- lapsi nimenomaan yrittää löytää äidistään tervettä raivoa, epätoivon vimmalla. hänellä on oikeus tietää, kuka sinä oikeasti olet ja miltä vihasi näyttää.
- se, että olet itse kokenut kovia, ei oikeuta sinua heittämään lastasi ojan sijasta allikkoon. Pahimmat käytöshäiriöt tuntuvat syntyvän siitä, että vanhempi on ottanut ohjelmakseen olla koskaan toistamatta omien vanhempiensa virheitä. Jos sinua on kohdellut kaltoin joku muu ja olet traumatisoitunut, tämä voi varmaankin tapahtua myös myöhemmällä iällä. Keskitien terveellisyydestä ei saarnata turhaan: niitä ääripäitä on syytä opetella välttämään.

Mietin vain, että onko teidän mahdolllista onnistua korjaamaan tämä asetelma ilman ulkopuolista apua. Ja mietin, onko sitä juurikaan tarjolla. Vika ei ole lapsessa, ja jonkun uhmakkuushäiriön julistaminen ja "hoitaminen" - no, mitä se auttaa jos perusongelmana on ympäristötekijät.

 

[vierailija]

Itse seitsemän vuotiaan äitinä nyt hain apua vastaavaan tilanteeseen jä löysin tämän viestiketjun.. Mietinkin että tämä posti on vuodelta 2013 että mitä sitten tapahtui? Laukesiko tilanne, miten onnistuitte pääsemään yli vaikuksista, löytyikö jotain hyvää apua joka olisi selkeästi tuonut apua tilanteessa? Ja mitä lapsellesi kuuluu nyt?
Meillä on aina ollut aika rauhallista kotona, 6 vuotiaana tuli sisarus perheeseen ja samalla alkoi isommalla uhma. Nyt 7 vuotiaana koulussa huomautellaan että on välillä tottelematon, keinuu tuolilla ja ei aina tottele. Ei kyllä opettajalle kiroile, huuda tms. mutta kotona äidille ja isälle sitäkin enemmän. Sanoo ettei halua mennä kouluun mutta mielestäni häntä ei sen enempää kiusata kuin muitakaan (luokan enemmistö villejä poikia ja siellä sattuu ja tapahtuu harva se päivä) enimmäkseen on vähän laiska ja ei jaksaisi koulujuttuja aina tsempata vaikka on ihan fiksu pikku kaveri ja koulu sujuu helposti muuten. Vinkkejä?