Pienellä pojalla oli ikäisekseen todella tulinen luonne. Hänen isänsä antoi pojalle suuren pussillisen nauloja, ja kehotti häntä hakkaamaan yhden naulan takapihan aitaan joka kerta, kun tunsi menettäneensä malttinsa. Ensimmäisenä päivänä poika oli hakannut aitaan 27 naulaa. Kuitenkin viikkojen kuluessa, kun hän oppi hillitsemään kiukkuaan, päivittäisten naulojen määrä pikkuhiljaa väheni.
Poika huomasi, että oli helpompi yrittää kontrolloida kiukkuaan kuin jatkuvasti vasaroida nauloja aitaan. Vihdoin koitti sekin päivä, ettei poika menettänyt malttiaan yhtään kertaa. Ylpeänä poika kertoi tästä isälleen, ja isä ehdotti, että tästä lähtien poika irrottaisi yhden naulan jokaisena päivänä, kun ei hermostunut kertaakaan. Päiviä ja viikkoja kului, ja lopulta poika ilmoitti isälleen, että
kaikki naulat oli vedetty irti aidasta.
Isä otti poikaa kädestä, ja johdatti hänet aidan luo. "Sinä olet kehittynyt paljon, poikani. Mutta katsopa noita reikiä aidassa. Se ei koskaan enää tule ennalleen. Kun sanot vihastuessasi ilkeitä asioita, sanasi jättävät arven juuri niin kuin naulat - jättävät arpensa aitaan. Jos pistät jotakuta puukolla, ei auta vaikka pyytäisit anteeksi sata kertaa. Arpi ei katoa koskaan. Ja henkinen haava voi olla aivan yhtä syvä kuin fyysinenkin."