Ap on nyt aika tehokkaasti leimannut miehensä täällä vaikka minkälaiseksi hulluksi. Me tiedämme nyt kuitenkin vain toisen puolen. Onko ap:llä minkäänlaista vastaanottokykyä kritiikille?
Mies on arvostellut hänen työpanostaan vähäiseksi. Asiahan näyttää olevakin juuri niin, miksi ap ei ota hänen sanojaan todesta? Mies on kiukunpuuskassaan varmasti sanonut myös kaikki muut häntä ärsyttävät asiat, mutta ap kuulee vain kiukun, ei sanoja. Tai ei ainakaan ota niitä tosissaan, vähättelee vain ja ihmettelee kun hänen sivistyneen rauhallisesti määrittelemänsä työnjako ei miellytäkään miestä. Näkee vain oman kantansa.
Miestäkö tässä nyt pitäisi yksin kasvattaa ja opettaa? Ei varmasti, niitä on siinä liitossa kaksi yhtä vaillinaista ihmistä.
Miten voi olla niin vaikea uskoa sitä mitä kerron? En vähättele miehen kommentteja. Eilinenkin päästiin läpi sillä, että vannoin ja vakuutin, että olen todella pahoillani jos kuulostin piikittelevätlä tms. ja pyysin häntä tarkalleen selittämään, mitä hän haluaa ja miettiä yhdessä, miten asia vastaisuudessa vältetään.
Kysyin toivooko hän vapautusta lapsen nukutuksesta. Ei toivo. Eilisen suuttumuksen syyksi paljastui, että en saa häntä kehottaa tai muistuttaa mistään asiasta edes nätisti, jos en ole asian suhteen itsekään täydellinen. Okei. Ottakaamme kyseinen pelisääntö perheemme ohjenuoraksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että hänkään ei saisi nalkuttaa minulle viikoittain kaikista pikkujutuista liittyen siivoukseen ym. pieniin juttuihin, joiden suhteen en ole täydellinen, sillä kuten olen jo usein hänelle todistanut, hän ei ole itsekään täydellinen. Tässä vaiheessa hän halusi ensi lopettaa keskustelun, mutta joutui lopulta toteamaan, että oikeassahan minä olen: vaatimus on kohtuuton. Itse ainakin suorastaan toivon, että minulle sanotaan, jos vaikkapa ajantaju katoaa netissä tai unohdan jonkin tavaran jonnekin jne. Saa sanoa ja on toivottavaa, että sanotaan, kunhan sanoo sen asiallisesti.
Palattiin siis siihen, että asioista pitää voida huomauttaa. Se mikä on yhä ongelma, on se, että minä olen luullut sanovani asioista rakentavasti, sillä en pyörittele silmiäni, en huuda, ole suuttunut, esitä vammaista, käytä sanoja "aina sinä" jne. Mies kuitenkin kuulee äänessäni aina jonkinlaista ivaa, kuin nöyryyttäisin ja kyykyttäisin häntä. Eli siis jotakin teen väärin, en vain tiedä mitä - tai sitten mies on yksinkertaisesti yliherkkä kritiikille. Asia liittyy äänensävyyni. Ehkä tähän saisi apua Väestöliitosta. Joka tap on olo, kuin kävelisi munankuorilla - pienikin väärä sanavalinta tai äänensävy ja pommi voi räjähtää silmille.
Samanaikaisesti mieheni on - keskustelimme tästä pitkään - sitä mieltä, että syy miksi hän huutaa, kiroaa, käyttää lasta, rahaa ym aseenaan on se, että koska en usko hyvällä, on hänen vietävä asiat perille pahalla. Menipä eilen niinkin pitkälle, että sanoi, että ehkä hänellä ei ole kohta muuta mahdollisuutta kuin turvautua nyrkkeihin.
Sain hänet palautettua järjellisten kirjoihin miettimällä omaa tytärtään. Vaikka hän ei tytärtä kohtaan käyttäydy väkivaltaisesti, onko hänestä oikein, että tytär saa tällaisen mallin kotoaan? Mies on perheen pää, joka rusikoi naisen ruotuun keinoja kaihtamatta. Eikö meidän pitänyt katkaista tämä sukupovien ketju. Emmekö luvanneet toisillemme ja tulevalle lapsellemme sen? No, niinhän me lupasimme. Se oli ehtona, ennen kuin päätimme hankkia lapsen.
Olemme kumpikin suvusta, jossa on esiintynyt perheväkivaltaa. Miehen puolella huomattavasti vakavampaa tosin. Äitinsä on joutunut pakenemaan kirveen kanssa heiluvaa isäpuolta jne.
Olen itse käynyt asioita läpi terapiassa, mutta mies ei vastaavaan suostu. Tai suostuu aina kun hänen kanssaan keskustelee asioista ilman tunnekuohuja, mutta sittn motivaatio lopahtaa.
Olen aika vihainenkin siitä, miten moni lukijoista on valmis asettumaan miehen puolelle. Onko ihme, että Suomi on perheväkivaltatilastojen huippumaa, kun täällä niin moni oikeuttaa väkivallan. Oma ajatukseni on, että väkivalta ei ole pääsääntöisesti milloinkaan sallittua - ei edes voimakkaan provosoinnin alla. Väkivallan käyttö on aina sitä käyttävän henkilön päätös ja sellaineen arvomaailma, joka oikeuttaa väkivallan käytön omien asioden läpiviemiseksi tai oman egon puolustamiseksi on väärin. Hyväksyn väkivallan siinä missä Suomen lakikin - itsepuolustukseksi tai jonkun toisen (esim lapsen) puolustamiseksi, joskin silloinkin miniperiaatteella.
Miehen väkivaltainen käytös ei ole minun syyni. Sitä syyllisyyttä en ota niskoilleni, vaikka kuka kirjoittaisi mitä.
Tämäkin kirjoitussessio päättyy nyt siihen, että minulle huudetaan tuolta, voisinko lopettaa tämän helvetin chattailyn...
ihme purkauksia!