miehen käsittämättömät purkaukset puun takaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ?????????????????
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Alkuperäinen kirjoittaja höh;10831408:
No jopa olette urheita kun ihan joka ilta pyykkäätte, tiskaatte käsin, hoidatte kissanne paskat ja käytte kaupassa. Pitääkin vaihtaa sitten duunia, kun on muutakin tekemistä kuin hoitaa kotia.


Sisälukutaito on sallittua... Mutta näköjään olisi pitänyt tarkemmin painottaa etten kannata sitä sisutuslehden kannen mallia eli että kämppä olisi jatkuvalla syötöllä putipuhdas...?

Mutta ohessa rautalankamalli; joka päivä on kissa hoidettava (hyvä arvaus!), ruokaakin on mukavaa syödä ihan päivittäin ja ruuanlaitosta tulee tiskiä niin kappas on ne tiskitkin hoidettava (se on silti tiskien hoitoa, vaikka ne vain laittaa koneeseen, painelee nappeja ja siirtää puhtaat astiat kaappiin) ja pyykit (?), no ne nyt vain on kivempi säilyttää pyykkikopassa/kaapissa kuin lattialla (mitään en sanonut päivittäisestä pyykkäämisestä). Käsittääkseni tekstissä ei kuitenkaan ollut mitään urheudesta vaan ihan perusasioista, jotka hoidetaan normaalisti ilman marttyyrikriisiä...

Mutta hyvä jos sinä olet työssä, joka vaatii paljon mutta myös palkitsee siten, ettei kotona tarvitse kokkailla lainkaan ja koti on muutenkin vain steriili yöpymispiste (ilmeisesti pölyäkään ei keräänny, imuroinnin tarvetta synny) ja vaatteetkin voi käytön jälkeen heittää menemään ja ottaa kaupan paketista uudet =)
 
Alkuperäinen kirjoittaja kyllähän;10831546:
siisteys on ihan ok, mutta miksi siitä tulee aina niin armoton sota parisuhteessa, sinkku ei juurikaan riitele siivouskysymyksistä...

No jos noita ap:n viestejä lukee muitakin kuin ensimmäisen, niin huomaa, että ongelma on ihan muualla kuin siivouksessa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja täh;10829912:
kuule ap.
Olet kymmenen vuotta ollut saman kaverin kanssa.
Et vieläkään osaa auttaa häntä hänen henkisissä ongelmissaan.
Pitäisikö sinun lakata olemasta hänen psygologinsa ja keskittyä olemaan hänen kumppaninsa?

Sinä olet teidän suhteessanne vahvempi ja selvästi myös manipuloivampi.
Sinä haluat olla marttyyri ja saada päänsilityksiä siitä kuinka kamala miehesi on.

Tässä sinulle ohjeet tilanteesta pois pääsemiseksi.
Ärsytä miestäsi kaikin tavoin niin kauan, että hän käy lähes käsiksi. Soita poliisit paikalle.
Mene sen jälkeen turvakotiin muksun kanssa.
Ota ero ja hae lähestymiskielto samalla kertaa fyysisen ja henkisen väkivallan takia.
Vie asunnon myynnistä saaduista rahoista kaikin mahdollisin keinoin niin paljon kuin suinkin.
Vaadi, että mies saa tavata lastaan vain sossun valvomana.
Kerro jokaikiselle tutulle ja tuntemattomalle millainen sekopää miehesi on, vuodesta toiseen.
Kerro lapselle joka ikinen päivä kuinka hirveä hänen isänsä on. Aina kun on isän tapaamispäivä varoita lastasi, että hän ei jää isänsä kanssa kaksin, isä voi lyödä.
Riitele joka ikisestä elatusmaksusta ja vaadi lisää rahaa lapsen kuluihin.
Jos ex-miehesi löytää uuden naisen, kerro hänelle heti millainen paskiainen kundi on ja varoittele, että odota vaan..

Tällaisen vastauksenhan sinä halusit.
Ole hyvä, neuvot ovat ilmaiset.


ehkä itse tekisit noin, mutta kiitos ei.
mieheni ei taida olla ainoa, jolle tekisi hyvää jonkin sortin aggressionhallintakurssi :D ihme purkauksia!
 
Luin koko viestiketjun. Alkuperäinen ihmettelee miehensä hallitsemattomia raivonpurkauksia siivousasioista. Ja sitten ketju kääntyi siivoukseen ja mitä kenenkin pitäis tehdä.
Voi sitä olla tyytymätön kumppanin "siivoukseen" ja sanoa sen ihan nätisti. Vaan ei tässä oo siitä kysymys. Vaan mitään huutamis/kiroilemis/syyttämis-"keskusteluja" ei pitäis koskaan tehdä lasten kuullen.
 
Jos asuisin pienessä yksiössä mieheni ja lapseni kanssa ja meillä olisi vielä joku vieraskin viikkotolkulla siellä (missä??) makoilemassa ja lomamatkakin tehtäisiin jonnekin äärimmäisen ahtaisiin tiloihin, tulisin hulluksi. Aivan varmasti. Minusta tuntuu, että teillä on ihan liian ahtaat ja siksi ahdistavat olot. Panostakaa asumiseen, muuttakaa isompaan asuntoon, älkääkä hakeutuko väenväkisin lomillakin ahtauteen ja suunnitelko jotain tuollaista älytöntä ja ahdistavaa kuten toisen lapsiperheen kanssa survoutumista johonkin Lapin mökkiin.

Minusta tuo koko asumistilanne on niin epätyydyttävä, että johan olette kuin sillit suolassa ja siitä se stressi syntyy.
 
... niin ja miksi? En minä ainakaan ahtaisiin tiloihin ottaisi vierasta majailemaan muuta kuin ehkä yhdeksi yöksi.

Selitys tälle. Meillä oli sukulaistyttö lastenhoitajana kun jouduin olemaan opiskeluissa. Ei tule toistumaan!

Olemme palanneet matkalta. Sujui hyvin. Unohdin taas kaiken paskan täysin ja lipsuin taas kerran ajattelemaan, että hyvinhän meillä menee. Paremmin kuin monella muulla.

Nyt ollaan oltu ilta kotona ja eka kohtaus on jo koettu :(
Syy: kyselin mieheltä aikooko jättää lapsen nukkumaanlaittamisen tänään väliin (kun kello oli jo yli 9 ja hänellä oli päänsärkyä - ajattelin ensin ihan aidosti, että haluaako hän kenties vaan levätä).
Siitä sitten kehkeytyi melkoinen purkaus. Kun on näitä aikoja, jolloin en saa sanoa mitään vähänkään kritiikiltä kuulostavaa. Kai tänne on todella hankittava joku videovalvonta, jotta oikeasti kuulen, mikä äänessäni on vikana, kun kuulema haastan riitaa ja se on syy miksi hän kokee tarvetta hyökätä.
Luulen, että alan listata näitä asioita tänne säännöllisesti, jotta en UNOHDA!!! Ja tee jotakin tyhmää, kuten osta uutta yhteistä asuntoa.
 
Viimeksi muokattu:
Yhden terveen lapsen kanssa kotona oleminen on kevyttä, kyllä siinä ehtii tehdä ihan kaikki kotityöt ja paljon muuta sen päälle. Kysymys on töiden organisointikyvystä tai sen puutteesta. Mutta ap tekee listoja, laskee joka pikkuaskereen, laatii perheneuvotteluja yms. Missä on spontaani yhteiselo, tahtoon perustuva liitto, me-henki? Vaikka avioliitto on oikeustoimi, on se useimmalle, normaalille pariskunnalle enemmänkin tunneasia.

Ap on nyt aika tehokkaasti leimannut miehensä täällä vaikka minkälaiseksi hulluksi. Me tiedämme nyt kuitenkin vain toisen puolen. Onko ap:llä minkäänlaista vastaanottokykyä kritiikille?
Mies on arvostellut hänen työpanostaan vähäiseksi. Asiahan näyttää olevakin juuri niin, miksi ap ei ota hänen sanojaan todesta? Mies on kiukunpuuskassaan varmasti sanonut myös kaikki muut häntä ärsyttävät asiat, mutta ap kuulee vain kiukun, ei sanoja. Tai ei ainakaan ota niitä tosissaan, vähättelee vain ja ihmettelee kun hänen sivistyneen rauhallisesti määrittelemänsä työnjako ei miellytäkään miestä. Näkee vain oman kantansa.

Miestäkö tässä nyt pitäisi yksin kasvattaa ja opettaa? Ei varmasti, niitä on siinä liitossa kaksi yhtä vaillinaista ihmistä.
 
Ei ketään vahingoita äänekäs riitely, lastakaan, jos vanhemmat sen jälkeen osaavat sopia asiansa ja osoittavat välittävänsä toisistaan. Sovinnon teko on se tärkein asia, mutta näillä se näyttää jäävän väliin, ap luetteloi kyllä miehensä viat, mutta ei omiaan.
Fyysinen väkivalta on eri asia kuin riitely.

Puhumaton jurotus ja kaikkien asioiden jääminen auki on paljon pahempaa kuin tilapäinen huuto.
 
Nyt ollaan oltu ilta kotona ja eka kohtaus on jo koettu :(
Syy: kyselin mieheltä aikooko jättää lapsen nukkumaanlaittamisen tänään väliin .

Minusta jo tuo sanamuoto "aiotko jättää väliin" on piilovittuilua. Sinulta puuttuu rakentava kommunikaatiokyky. Et ehkä sitä tarkoita, mutta sanasi kuulostavat vähintään piilovittuillta ja epäilen, että käytöksestäsi huokuu ylemmyydentunne. On nöyryyttävää aina olla se, jota käsketään. Sinä taas olet se, jolta tulee ohjeet ja toimintamallit ja ehdotukset ja miehesi on asetelmassa se, joka ei oikein hallitse elämisentaitoa, ei ainakaan lähestulkoonkaan niin täydellisesti kuin sinä. Puhut tuosta videoimisesta jatkuvasti. Olet varma, että itse loistaisit nauhalla täydellisen hallittuna ja hillittynä, kun taas miehestäsi tulisi tyydykseksesi esiin kaikki se epäonnistunut, josta tässä ketjussa puhut hyvin ylemmyydentuntoisesti.
 
Viimeksi muokattu:
aikuinen nainen antaa sinulle vastauksen kysymykseesi näin kysymyksen muodossa.

Miehelläsi siis oli pää kipeänä ja oli hänen vuoroiltansa nukuttaa lapsi. Kun mies ei näyttänyt päänsäryltään kykenevän vuoroaan hoitamaan

sinä sanoit hänelle "aiotko jättää lapsen nukuttamisen tänään väliin".
Sitä ennen varmaan vilkuilit jo kelloakin monta kertaa..

Jos miehesi olisi minun mieheni ja minä rakastaisin häntä .. ja hänen päätään särkisi.. minä vähät välittäisin työlistoista (joita en tosin itse laatisi lainkaan).

Minä olisin sanonut hänelle
"kulta, haluatko, että tuon sinulle jotain ennenkuin menen laittamaan pikkuisen nukkumaan".

Huomaatko mikä ero näillä kahdella esitystavalla on?
 
Olet laiska eukko, kun et pysty kotonaolevana huolehtimaan kodista ja yhdestä lapsesta! En ole jaksanut kaikkea lukea, olin luulossa että lapsia on monta! Mutta että ei pärjää yhden kanssa...

Toivon että miehesi älyäisi heti erota sinusta ja etsiä normaalin naisen rinnalleen, meitäkin on paljon. Se videoimisvimma on täysin sairasta, miksi miehen pitäisi jotain tehdä kun tuo rahan talouteenne ja sinä olet siellä se työtätekevä osapuoli.

Jos tuntisin miehesi soittaisin hänelle ja ehdottaisin että ottaa pikaeron!
 
1. Eikös se lapsen kanssa oleilu ollut jonkun mukaan suurinta luksusta jota puolisolta ei pidä kieltää kun joutuu töissä olemaan päivisin? Jos se puoliso siis makaa sohvalla koko alkuillan ja kerkee sitä lasta nukuttamaan makoilultaan sitten illalla niin ei kai sitä lasketa kotityöksi?

2. Sanottiinko jossain että vaimo on ihan omatoimisesti tehnyt työlistan illan nukuttamisesta/järkkäilystä? Eikö pariskunta ole voinut sopia järjestelystä keskenään?

3. Miksi se tavaroiden noukkimisesta tehty lista on niin järkyttävä monille? Se kai tehtiin sen jälkeen kun mies oli monet kerrat raivonnut että saa siivota kokoajan vaimonsa jälkiä kun tämä ei tee mitään? Eikö se lista ole ihan hyvä tutkimus siitä asiasta jos halutaan faktoja?

4. Onko tämän em. mainitun listan tyrmääjät samoja ihmisiä jotka silmää räpäyttämättä huutavat hurraata ehdotuksille joiden mukaan pyykätään vaan omat pyykit, tiskataan vaan omat astiat, ostetaan vaan omat ruuat jne niissä ketjuissa joissa tuskaillaan kumppaneita jotka eivät oikeasti tee mitään? Ihan yhtä kypsänä toimintana tuota pitäisin kuin sitä listaakin vaikka kukaan ei koskaan ole puolella sanallakaan kritisoinut tuota opetusmenetelmää.

5. Koskas sitä kahdenkeskistä aikaa sitten olisi? Jos siis toinen ei tee mitään illallakaan? Ja kaiken pitää kuitenkin olla tiptop kokoajan? Toinen siis makaa ja odottaa että saa seuraa, toinen tulee sitten kun kerkiää, jos enää paljon mitään jaksaa?
 
mua alkaa jo väsyttää nämä tasa-arvoasiat, kotityöt ja saman jankkaaminen.

Parisuhde on antamista ja saamista. Eikä siinä kaikki asiat aina mene tasan. Ei likikään.
Perhe-elämä on antamista ja saamista. Eikä tässäkään kaikki mene edes sinnepäinkään tasan.
Seksikin on antamista ja saamista. Saako siitäkään molemmat jokaikisen kerran saman verran, sekin on kunkin kokijan mielessä tai käsissä. Mutta en usko että tässäkään mennään tasatahtia.

Yleensä kun antaa myös saa takaisin. Niin ainakin meillä on ollut kaikissa yllämainituissa asioissa. Kun kunnioittaa ja arvostaa toista, saa samanlaista käytöstä takaisin. Kun rakastaa niin saa rakkautta takaisin.

Jos toinen kokee, että hän tekee enemmän eikä saa vastikkeeksi mitään, eikä tilanne muutu riitelemälläkään, ei se täällä jauhamalla ainakaan parane yhtään sen enempää.

Mitä sitä turhaan koko elämänsä huutaa, jos kumpikaan teistä ei kykene ymmärtämään mitä se toinen sanoo.

Olette 10 vuotta asiaa yrittäneet ja vieläkään, ette osaa muuta kuin syytellä toisianne ja uhkailla puolin ja tosin toisianne.

Hyvä ap, ette ole lainkaan yhteensopiva pari.
Anna asian jo olla ja sano miehellesi, että teidän kannattaa pistää kantapäät vastakkain ja mennä eri teitä. Ei tuosta mitään tule. Kumpikaan ei ole valmis kasvamaan aikuiseksi.

Loppuu sinulta tämä ihmettely ja miehesi pääsee seuraavan naisen etsintään.
Vai sekö sinua harmittaa seuraavaksi?
 
Syy: kyselin mieheltä aikooko jättää lapsen nukkumaanlaittamisen tänään väliin (kun kello oli jo yli 9 ja hänellä oli päänsärkyä - ajattelin ensin ihan aidosti, että haluaako hän kenties vaan levätä).
Jos ajatellaan malliksi että tämä on syy, oli se sitten mitä tahansa: vaikka piilovinoilua, nalkutusta, epäoikeutettua kritiikkiä tms. Yhtäkaikki mahdollinen syyselitys jollain uskottavuuden tasolla; voidaan ajatella että tämä oli virhe; kun ei kysytä yksinkertaisesti 'haluaako levätä' vaan monimutkaisesti 'aikooko jättää väliin'; jos se oli vuorovaikutushäiriö niin mikä oli tämän syyn seuraus:

Siitä sitten kehkeytyi melkoinen purkaus.
Jos purkauksen syy on käsitettävissä, niin onko seuraus ts. purkauksen voima suhteeton eli suuruudeltaan käsittämätön; suoraan tai välillisesti jostain piilosyistä johtuvaksi kohtuuton?

Ja kun tämä seuraus on esim. lapsen nähden edelleen syy lapsen reagointiin, niin mitä siitä syystä seuraa ts. mitä lapsessa tapahtuu. Onko mahdollista että lapsi traumatisoituu - siitä syystä että joku kuulostaa toisesta ärsyttävältä tai haastaa jopa ihan tahallaan riitaa?

Kun on näitä aikoja, jolloin en saa sanoa mitään vähänkään kritiikiltä kuulostavaa.
Mitä sitten tapahtuu jos kritiikki sattuukin olemaan yhdenkin kerran oikeutettua. Puolustuskohan vai kyökkäyskö - silloinkinko?

Jos isää tarpeeksi ärsyttää voi trauma aiheutua lapselle - kauhu perheen käyttäytymisestä.
Sounds easy enough, but where's the catch?
 
Viimeksi muokattu:
Ap on nyt aika tehokkaasti leimannut miehensä täällä vaikka minkälaiseksi hulluksi. Me tiedämme nyt kuitenkin vain toisen puolen. Onko ap:llä minkäänlaista vastaanottokykyä kritiikille?
Mies on arvostellut hänen työpanostaan vähäiseksi. Asiahan näyttää olevakin juuri niin, miksi ap ei ota hänen sanojaan todesta? Mies on kiukunpuuskassaan varmasti sanonut myös kaikki muut häntä ärsyttävät asiat, mutta ap kuulee vain kiukun, ei sanoja. Tai ei ainakaan ota niitä tosissaan, vähättelee vain ja ihmettelee kun hänen sivistyneen rauhallisesti määrittelemänsä työnjako ei miellytäkään miestä. Näkee vain oman kantansa.

Miestäkö tässä nyt pitäisi yksin kasvattaa ja opettaa? Ei varmasti, niitä on siinä liitossa kaksi yhtä vaillinaista ihmistä.


Miten voi olla niin vaikea uskoa sitä mitä kerron? En vähättele miehen kommentteja. Eilinenkin päästiin läpi sillä, että vannoin ja vakuutin, että olen todella pahoillani jos kuulostin piikittelevätlä tms. ja pyysin häntä tarkalleen selittämään, mitä hän haluaa ja miettiä yhdessä, miten asia vastaisuudessa vältetään.
Kysyin toivooko hän vapautusta lapsen nukutuksesta. Ei toivo. Eilisen suuttumuksen syyksi paljastui, että en saa häntä kehottaa tai muistuttaa mistään asiasta edes nätisti, jos en ole asian suhteen itsekään täydellinen. Okei. Ottakaamme kyseinen pelisääntö perheemme ohjenuoraksi. Tämä tarkoittaisi sitä, että hänkään ei saisi nalkuttaa minulle viikoittain kaikista pikkujutuista liittyen siivoukseen ym. pieniin juttuihin, joiden suhteen en ole täydellinen, sillä kuten olen jo usein hänelle todistanut, hän ei ole itsekään täydellinen. Tässä vaiheessa hän halusi ensi lopettaa keskustelun, mutta joutui lopulta toteamaan, että oikeassahan minä olen: vaatimus on kohtuuton. Itse ainakin suorastaan toivon, että minulle sanotaan, jos vaikkapa ajantaju katoaa netissä tai unohdan jonkin tavaran jonnekin jne. Saa sanoa ja on toivottavaa, että sanotaan, kunhan sanoo sen asiallisesti.
Palattiin siis siihen, että asioista pitää voida huomauttaa. Se mikä on yhä ongelma, on se, että minä olen luullut sanovani asioista rakentavasti, sillä en pyörittele silmiäni, en huuda, ole suuttunut, esitä vammaista, käytä sanoja "aina sinä" jne. Mies kuitenkin kuulee äänessäni aina jonkinlaista ivaa, kuin nöyryyttäisin ja kyykyttäisin häntä. Eli siis jotakin teen väärin, en vain tiedä mitä - tai sitten mies on yksinkertaisesti yliherkkä kritiikille. Asia liittyy äänensävyyni. Ehkä tähän saisi apua Väestöliitosta. Joka tap on olo, kuin kävelisi munankuorilla - pienikin väärä sanavalinta tai äänensävy ja pommi voi räjähtää silmille.
Samanaikaisesti mieheni on - keskustelimme tästä pitkään - sitä mieltä, että syy miksi hän huutaa, kiroaa, käyttää lasta, rahaa ym aseenaan on se, että koska en usko hyvällä, on hänen vietävä asiat perille pahalla. Menipä eilen niinkin pitkälle, että sanoi, että ehkä hänellä ei ole kohta muuta mahdollisuutta kuin turvautua nyrkkeihin.
Sain hänet palautettua järjellisten kirjoihin miettimällä omaa tytärtään. Vaikka hän ei tytärtä kohtaan käyttäydy väkivaltaisesti, onko hänestä oikein, että tytär saa tällaisen mallin kotoaan? Mies on perheen pää, joka rusikoi naisen ruotuun keinoja kaihtamatta. Eikö meidän pitänyt katkaista tämä sukupovien ketju. Emmekö luvanneet toisillemme ja tulevalle lapsellemme sen? No, niinhän me lupasimme. Se oli ehtona, ennen kuin päätimme hankkia lapsen.
Olemme kumpikin suvusta, jossa on esiintynyt perheväkivaltaa. Miehen puolella huomattavasti vakavampaa tosin. Äitinsä on joutunut pakenemaan kirveen kanssa heiluvaa isäpuolta jne.
Olen itse käynyt asioita läpi terapiassa, mutta mies ei vastaavaan suostu. Tai suostuu aina kun hänen kanssaan keskustelee asioista ilman tunnekuohuja, mutta sittn motivaatio lopahtaa.

Olen aika vihainenkin siitä, miten moni lukijoista on valmis asettumaan miehen puolelle. Onko ihme, että Suomi on perheväkivaltatilastojen huippumaa, kun täällä niin moni oikeuttaa väkivallan. Oma ajatukseni on, että väkivalta ei ole pääsääntöisesti milloinkaan sallittua - ei edes voimakkaan provosoinnin alla. Väkivallan käyttö on aina sitä käyttävän henkilön päätös ja sellaineen arvomaailma, joka oikeuttaa väkivallan käytön omien asioden läpiviemiseksi tai oman egon puolustamiseksi on väärin. Hyväksyn väkivallan siinä missä Suomen lakikin - itsepuolustukseksi tai jonkun toisen (esim lapsen) puolustamiseksi, joskin silloinkin miniperiaatteella.

Miehen väkivaltainen käytös ei ole minun syyni. Sitä syyllisyyttä en ota niskoilleni, vaikka kuka kirjoittaisi mitä.

Tämäkin kirjoitussessio päättyy nyt siihen, että minulle huudetaan tuolta, voisinko lopettaa tämän helvetin chattailyn...
 
Viimeksi muokattu:
nyt miehesi jo uhkailee väkivalllalla ja olette molemmat lähtöisin väkivaltaisista kodeista.

Parisuhteessa tarvitaan konkreettisia tekoja eikä tyhjiä sanoja ja lupauksia.
Parisuhteessa tarvitaan molemminpuolista kunnioitusta eikä toisen tarvitse nöyristellä tai pyydellä anteeksi olemistaan. Eikä toisen tarvitse käskeä toista.

Teillä on ollut aikaa 10 vuotta saada parisuhteenne toimimaan.
Eipä näköjään vaan onnistu. Kun toinen sanoo päivää, niin toinen kiipeää seinille.

Eipä ollut kovinkaan viisasta tehdä lasta tuohon mukaan, mutta kun hän nyt siinä on, niin hae hyvä ihminen sitä apua vaikka mistä.
Jos mies ei lähde mukaan, niin sitten ei lähde. Pistät tavarat jakoon jos muutosta ei tule. Kumpaakin tyydyttävää parisuhdetta kun ei näet yksin kukaan voi ylläpitää loputtomiin.
 
Käynyt silloin tällöin näitä viestejä lukemassa ja joistakin huokuu sellainen kuva, että jonkun täytyy aina olla se syyllinen, joko mies tai vaimo. Asioita voisi kyllä rakentavamminkin tarkastella. Täydellisiä ei olla, helpompi on huomata 'vikoja' toisissa, ihan niitä samoja, mitä mahdollisesti itsessäkin on.

Ap voisi kokeilla mallia, jossa molemmat kertoisivat 2-3 tärkeintä asiaa, missä toivoo muutosta. Kummankin olisi hyvä sitoutua ja luvata itse myös muutokseen. Lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kokemukset, mallit ja tavat ovat usein niin lujassa selkärangassa, ettei muutoksia voi odottaa lyhyellä tähtäimellä.
Tämä vaatii molemmilta tahtoa, halua korjata, mitä korjattavissa on, tai ainakin halua yrittää. Sekä sen, että kumpikin haluaa liiton jatkuvan. Lasta on hyvä tässä ajatella, tuskin kumpikaan teistä tahtoo lapsen joutuvan samankaltaisten kokemusten äärelle, missä itse olette olleet. Tämä tällä kertaa....
 
Miehen väkivaltainen käytös ei ole minun syyni. Sitä syyllisyyttä en ota niskoilleni, vaikka kuka kirjoittaisi mitä.
Ei ole eikä tarvitse, mutta ottaako sen silti joku niskoilleen? Sanotaan että lapset ajattelevat itsekeskeisesti, eikä ole tavatonta että he pitävät vanhempien riitoja omana syynään.

Eikö meidän pitänyt katkaista tämä sukupovien ketju. Emmekö luvanneet toisillemme ja tulevalle lapsellemme sen? No, niinhän me lupasimme. Se oli ehtona, ennen kuin päätimme hankkia lapsen.
Molemmatko lupasivat mutta täyttyikö tuo ehto ennenkuin lapsi hankittiin? Nyttemmin näyttää jo olevan melko samantekevää kuka ketäkin syyttelee - ihan mistä tahansa. Jotain sellaista kuitenkin silloin tällöin tapahtuu, mitä 'ei olisi pitänyt koskaan tapahtua'.

Joka tap on olo, kuin kävelisi munankuorilla - pienikin väärä sanavalinta tai äänensävy ja pommi voi räjähtää silmille.
Jos äiti on oppinut tämän niin mitä lapsi oppii, tai on ehkä jo oppinut? Lapsella on valmiina kyky oppia jotain tapahtumien peräkkäisyydestä. Jotta elämästä jotain pystyy ymmärtämään on tajuttava syy/seuraus -suhteita, aivan kuten aikuistenkin. Maailmankaukkeudessa syy on aina ennen seurausta:
- "Asia liittyy äänensävyyni." -> "Mies vain on taas raivona.", mutta kenen ääni liittyy raivoon ja miten? Jos syy-yhteyttä ei voi käsittää, voidaan sanoa että ympäristö on kaoottinen ja siksi äärimmäisen pelottava.

Muuten: yksi ainoa asia meillä auttaa jonkin verran: videokamera. Sen kun laittaa pyörimään, niin jopa loppuu. Vaan kun eihän se kamera ole ikinä' toiimintavalmiina kun sitä tarvittaisiin.
Lapsi on hereillä ollessaan aina toimintavalmiina ja visuaaliset tapahtumat tallentuvat elävänä muistiin. Miehen mielestä videokameralla ja lapsella on ilmeisesti jokin tärkeä ero.
Miten ihmeessä saisin tänne jotkut kuuntelulaitteet asennettua??
Raivo on hyvin kuuluvaa ja joku on omassa asemassaan kuunnellut. Ääniä on muistissa runsaalta kahdelta vuodelta ja niitä on yritetty tulkita, antaa niille kaikille jokin merkitys, onnistui tai ei.
- "Totaalista halveksuntaa minua kohtaan, kiroilua, haukkumista ym."

Kai tänne on todella hankittava joku videovalvonta, jotta oikeasti kuulen, mikä äänessäni on vikana, kun kuulema haastan riitaa ja se on syy miksi hän kokee tarvetta hyökätä.
- "…ja ärsyttävää lapsellista naamanvääntelyä ja minun matkimistani. Kuin olisin äiti ja hän murrosikäinen poika!"

Entä jos kameran suuntaisi 'näytelmän' sijasta 'katsojaan' ja yrittäisi myöhemmin tulkita sitä 'elokuvaa'?

- "Psykologi viittasi tenniksenpeluuseen. Riippuu siitä, miten syöttää, millaisen pallon saa takaisin, kuitenkaan menemättä mukaan siivousneurooseihin tai muihin epäterveisiin juttuihin."
 
Viimeksi muokattu:
Anteeksi äkkinäiset johtopäätökseni, jotka perustuivat sinun aikaisempiin kirjoituksiisi, kirjoitustesi tyyliin ja henkeen. Minulla tuli niistä kireä olo ja päättelin, että se tiukkapipo olet sinä. Ja nipottamisellasi ja piilovittuilulla saat miehenkin raivon partaalle.

Nyt tulee olo, että teitä ei ehkä ole luotu elämään yhdessä. Yritätte katkaista ketjua ja yritätte onnistua tosi kovasti, hampaat irvessä, ainakin sinä.

Onko teillä ikinä rennon kivaa, kiusoitteletteko toisianne, kutittelette, hivelette ja suukottelette ohimennen? Puuhailetteko yhdessä laskematta mitä kukakin teki, iloiten jostakin yhteisestä aikaan saannoksesta, vaikka seinän maalauksesta tai kakun teosta?

Miten avioliitto, tahdon asia ja tunnesidos, voi onnistua jos sitä suorittaa?
 
En voi muuta sanoa kuin että sympatiat on täysin sinun puolellasi. Minulla on melkein samanlainen mies, sillä erolla että nimittelyä eikä matkimista ole mutta silti toisinaan sanoo jotain mitä en meinaa pystyä antamaan anteeksi. Olen miettinyt myös jotain persoonallisuushäiriötä, sellainen on melko lähellä kuin vaativa persoonallisuus, jos lueskelet joskus...Sopisiko mieheesi tämä?
 
aikuinen nainen antaa sinulle vastauksen kysymykseesi näin kysymyksen muodossa.

Miehelläsi siis oli pää kipeänä ja oli hänen vuoroiltansa nukuttaa lapsi. Kun mies ei näyttänyt päänsäryltään kykenevän vuoroaan hoitamaan

sinä sanoit hänelle "aiotko jättää lapsen nukuttamisen tänään väliin".
Sitä ennen varmaan vilkuilit jo kelloakin monta kertaa..

Jos miehesi olisi minun mieheni ja minä rakastaisin häntä .. ja hänen päätään särkisi.. minä vähät välittäisin työlistoista (joita en tosin itse laatisi lainkaan).

Minä olisin sanonut hänelle
"kulta, haluatko, että tuon sinulle jotain ennenkuin menen laittamaan pikkuisen nukkumaan".

Huomaatko mikä ero näillä kahdella esitystavalla on?

No jo on paksua! Naisen pitäisi siis pyrkiä kummunikoinnissa täydellisyyteen, mutta mies siis saa huutaa päin naamaa, jos nainen ei tee jotakin asiaa juuri kuten mies haluaa. Aika vainoharhaista kuulla tuossa lauseessa jotakin vittuilua.
 
Viimeksi muokattu:
jokainen kuulee omalla tavallaan.
Minusta apn kysymyksen asettelu oli tuossa lapsen nukutusasiassa syytösmuotoinen.
Minulle itselleni tuli siitä sellainen tunne,että apn mies on vähän yksinkertainen, sellainen joka jättää paljon asioita tekemättä, "väliin" ja apn pitää niistä hänelle huomauttaa.

Minä en ole sanonut, että mies saa huutaa pää punaisena. Ei tietenkään saa. Itse en antaisi kenenkään huutaa tai kiroilla minulle. Sellainen käytös olisi loppunut minun kanssani jo ensimmäisen vuoden aikana. Näin se vaan on.

Mutta kun ap kysyi mitä hän tekee väärin.. niin minä kerroin mitä hän MINUN mielestäni sanoi väärin kysymyksen muotoon asetetussa lauseessaan. Asian näet olisi voinut esittää toisellakin tapaa, siis minun mielestäni.

Lisäksi kiinnitin huomiota apn viimeisen viestin loppulauseeseen
Ilmeisesti apn mies tulee kotiin töistä ma klo 16.10 ja huutelee aplle, että lopeta jo se helvetin chattaily.. niin ymmärrän hänen miestään tavallaan erittäin hyvin. Miehen mielestä tietokone ja netissä olevat ihmiset ovat tuossa tilanteessa aplle tärkeämpiä kuin hän.
Mies on itsestäänselvyys jonka kotiin saapumisella tai kotona olemisella ei ole mitään merkitystä.

Jos itse olisin tuo kotiin tulija ja minun puolisoni olisi päivät kotona,
minusta olisi kiva, jos kotona olija moikkaisi minua, kysyisi millainen työpäivä oli, sanoisi ruoka on valmiina, päästään ihan heti kohta syömään. Juteltaisiin puolin ja toisin tavallisista asioista.
Se olisi sitä toisen huomioimista, keskinäistä kommunikointia.
Miljoona kertaa tärkeämpää kuin elleihin kirjoittelu.

Parisuhteeseen kuuluu rakkaus, luottamus ja toisen kunnioittaminen. Rakkaus on myöskin määrätyllä tapaa sokea. Se joustaa, antaa ja saa. Kumpikaan ei ole toisensa orja, ei palvelija eikä käskijä. Parisuhteessa ollaan tasavertaisia kumppaneita.
Toista syyllistämällä ei saada mitään hyvää aikaan.

Apn parisuhteessa keskustellaan liikaa siitä mitä pitää tehdä, miten pitää tehdä, kenen pitää tehdä, millaiseksi kummankin pitää muuttua.
Jos 10 vuoden jälkeenkin joutuu vääntämään yhä tällaisia juttuja joka päivä tai viikko, niin todellakin olisi molempien hakeutua terapiaan tai luulen että parempi olisi erota.
Kun kummankaan tekemiset eivät kelpaa toiselle, niin miksi sitä pitäisi riidellä vielä toiset 10 vuotta. Parempi laittaa vaan kantapäät yhteen.
 

Similar threads

L
Viestiä
20
Luettu
4K
T
R
Viestiä
6
Luettu
479
Perhe-elämä
aloittaja....
A
L
Viestiä
48
Luettu
8K
Perhe-elämä
Jos kantti kestää
J

Yhteistyössä