Olen aina halunnut lapsen. Tein imukaavinta-abortin 19-vuotiaana ja kokemus oli kamala... Biletin silloin niin rankasti, etten edes tajunnut olevani raskaana (kuukautiset olivat epäsäännölliset muutenkin). Vannoin itselleni, etten enää koskaan tekisi raskauden keskeytystä. Huolehdin ehkäisystä. Erosin viime kesänä avopuolisostani, koska suhde ei toiminut ja molempien oli paha olla. Tapasin pian "elämäni miehen" ja meillä on ollut todella ihanaa nämä 9 kuukautta. Ajattelin, että tämä on se mies, jonka kanssa haluan olla lopun elämäni, tämän kanssa haluan perustaa perheen. Tunne on ollut molemminpuolinen. Mies on puhunut haluavansa lapsia minun kanssani. Hän on sanonut, ettei voisi elää ilman minua. Hän on myös sanonut aiemmin, että jos tulen raskaaksi niin sitten tapahtuu niin ja sitten hänestä tulee isä yms.
Tein viikko sitten raskaustestin ja se oli positiivinen. Poikaystäväni meni paniikkiin. Hän haluaisi raskauden keskeytyksen, minä haluaisin pitää lapsen. Olen 23-vuotias ja yliopisto-opinnoistani on suorittamatta kaksi vuotta. Poikaystäväni on 27-vuotias ja hän on valmistunut. Hänellä on kuitenkin siviilipalvelus suorittamatta, joten se hankaloittaisi asioita. Hänellä tulee olemaan rankkaa, koska sivariduunin 8-16 lisäksi hän joutuu tekemään pari vuoroa viikossa tämän päälle. Valvottava vauva veisi voimia entisestään. Mielestäni kumppanini voisi nukkua esim. eri huoneessa ja käyttää korvatulppia jos tuntuu liian raskaalta. Emme asu virallisesti yhdessä, mutta käytännössä olemme asuneet yhdessä melkein 9 kuukautta ja hienosti on mennyt.
Mies pelkää vastuuta, vapautensa ja minun menettämistä. Hän sanoo, että on aina halunnut lapsia minun kanssani, mutta että raskaaksi voi tulla myöhemminkin... Hän haluaa minut, muttei lasta. Hän haluaa matkustella ja viilettää ja ostaa kaksipaikkaisen avoauton... Materia tuntuu olevan tärkeää...
Ideaalitilannehan olisi, että lapsi syntyisi toivottuna ja odotettuna hyvään ja kestävään parisuhteeseen ja taloudellisesti hyvään elämäntilanteeseen yms. Nyt kuitenkin tilanne on tämä... Itse olen varsinkin viime aikoina toivonut lasta. Helpompaahan tietenkin olisi, etten olisi vielä raskaana. Tottahan on, että vielä on aikaa ja tiedän, että olen hedelmällinen... Mies sanoo, ettei minua hylkäisi, vaikka pitäisin lapsen. Lapsen synnyttyä hän kuitenkin saattaa häipyä. Rakastan miestä todella paljon enkä haluaisi valita hänen ja sisällä kasvavan lapsukaiseni välillä. Jos tekisin abortin hänen tahdostaan, tuskin pystyisin jatkamaan parisuhdetta hänen kanssaan.
Työskentelen nyt lastenhoitajana ja tämä hankaloittaa tilannettani entisestään. Tänään pienempi lapsista 1v 9kk halaili minua ja paijaili hiuksiani, hän istui sylissäni ja katsoi viattomilla silmillään minua puhuttelevasti.
Olen keskustellut asiasta vanhempieni ja kaikkien läheisteni kanssa. He ovat kuunnelleet minua, mutta sanoneet että minun on tehtävä päätös. Olen tavannut nuoria äitejä ja jutellut 20-vuotiaan yh-äidin kanssa(joka on todella onnellinen) ja jutellut muiden kanssa, jotka ovat tehneet abortin. Onko väärin synnyttää lapsi minun tilanteessani?? Itse olen kyllästynyt juhlimiseen ja haluaisin jo asettua aloilleni ja vakiintua. Tiedän, että minusta tulisi hyvä äiti (ja hyvä vaimo).
Mietin myös sitä, että ehkä lapsellani ei tule olemaan isää. Onko tämä niin paha asia? Tiedän saavani hurjasti apua vanhemmiltani ja ystäviltäni. Nykyään on paljon uusioperheitä, mutta silti pelkään, etten kelpaa enää kellekään miehelle yksinhuoltajana.
Anteeksi tekstin rakenteellisesta sekavuudesta... Ehkä se kuvaa sisäistä prosessiani sekavuudellaan....
Näkemyksiä tilanteeseeni???