Abortti vai ei?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Miettivä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

Miettivä

Vieras
Tilanne on se että tulin vahingossa raskaaksi. Nyt rv 9+4 ja itsellä ikää 23 vuotta.
Nyt olen vaikean päätöksen edessä ja aikakin alkaa käydä vähiin. Alkuraskaudessa olin aivan varma että pidän lapsen, kun poikaystävä oli sitä mieltä että pitää abortoida, mutta nyt en enää tiedä. Ollaan oltu ukkelin kanssa yhdessä jo neljättä vuotta, mutta vaikeaa on ollut ja erottukin on useamman kerran minun tahdosta. Ja nyt tuntuu siltä etten jaksa enää tapella ja minun tunteet eivät enää riitä kaveruutta korkeammalle tasolle, joten on väärin jatkaa yhdessäoloa.
Pahalta tuntuu ajatus abortista, mutta en myöskään usko jaksavani yksin lapsen kanssa. Tukiverkostoa aika vähän. Äitiä ja isovanhempia ei enää ole ja isä asuu 600km päässä ja on alkoholisti. Tuntuu että tästä on vain yksi suunta ja se on raskauden keskeytys.
Enkä nyt tarvitse mitään moraali saarnoja siitä että abortti on murha. Minä en ole nähnyt asiaa koskaan niin, vaan asia on jokaisen oma. En kyllä olisi itse uskonut tähän tilanteeseen joutuvani.
 
Entä jos soittaisit maanantaina neuvolaan ja kertoisit pohdinnoistasi, pääsisit varmaan sitä kautta heti keskustelemaan neuvolapsykologin tmv kanssa, ja saisit paremmin purettua mieltäsi juuri omasta tilanteestasi siellä.

:hug:
 
kadut sitä lopun elämäsi!
ei sun tarvitse olla sen ukon kanssa lopun elämää lapsen takia jos sukset menee pahasti ristiin!
kaverilla oli muutama vuos sama tilanne ja piti vauvan eros vauvan ollessa 3kk ja nyt ihanan miehen kanssa ja yhteinen lapsi
eikä ole koskaan katunut päätöstä että piti lapsen vaikka ehkäsy petti
 
Auttaa en osaa, mutta älä tee päätöstä suuntaan tai toiseen kenenkään toisen mielipiteiden pohjalta vaan teet juuri niinkun ITSE haluat.
Toivottavasti saat jonkun ratkaisun aikaiseksi ja kovasti voimia oli se kumpi tahansa :hug:
 
aika vaikeelta sun tilanne tuntuu, jos ei ole mitään tukiverkostoa. omasta puolestani voin sanoa, että ekat kuukaudet on kyllä rankkoja jos ihan yksin pitäis olla. olin ihan poikki vaikka oli mieskin apuna eikä edes mitään koliikkivaivoja. en varmaan itse olisi tuohon tilanteeseen uskaltanut lasta tehdä mutta toisaalta nyt kun vauva on tuossa vierellä niin en voisi millään kuvitella että häntä ei olisikaan, hän on maailman ihanin asia, jota kohtaan tunnen rakkautta jota en tiennyt voivani tuntea ennen lapsen saamista.

kaveri teki juuri lapsen samanlaiseen tilanteeseen: muutaman kk tunnettuaan miehen tuli raskaaksi, ja nyt on vauva, vaikkei mies mikään unelma olekaan eivätkä ehkä lopunikäänsä yhdessä ole. heillä on ystäviä ympärillä auttamassa.

onko sulla minkälainen ystäväpiiri? löytyisikö sieltä tukea?
 
Entä jos antaisit lapsen adoptoitavaksi? Yksin lapsen kanssa on rankkaa, mutta saattaa olla vielä rankempaa, jos abortoit. Vaikea päätös, yritä päästä psykologin puheille, ehkä ajatukset siitä selkiytyvät.

Suomessahan on kuitenkin muitakin tukiverkkoja yksinhuoltajille, kirkolla on päiväkerhoja ja Mannerheimin Lastensuojeluliitolta voi pyytää apua. Entä auttaisivatkohan poikaystävän vanhemmat, vaikka itse miehen heittäisitkin pellolle?
 
jos teet abortin niin se on ihan sun oma päätös.älä kuuntele miestä. mun mielestä jos kerranki miettii et pidänkö sittekki niin ei kannata tehä, se kaduttaa varmasti. oon aina ollu aborttia vastaan mut ymmärrän kyl jos elämän tilanne on sellanen et ei tosiaan pysty pitään ni sit voi tehä,mut kyl sun tilantees varmaanki pitäisin.kyl aina saa apua jostain ku osaa vaan pyytää, mut sun päätös se on, eikä kukaa saa tuomita sun päätöstä.
 
täällä vähän sama tilanne. paitsi että rakkautta riittää. mutta mies (jätti viikko sitten,eilen itki taas puhelimes ja pyyteli anteeksi,kun sai kuulla että odotan) mutta osoitti olevansa epäluotettava jo aikaa sitten. ja toisaalta haluaisin pitää tämän lapsen mutta en ole varma että jaksaisinko yksin kahden pienen kanssa(siis kun esikko oli vauva olin oikeesti viittä vaille valmis luovuttaa kokonaan, nyt kun tuntuu että jaksaa niin pelottaa että mitä uusi vauva toisi tullessaan). en epäröisi hetkeäkään jos mies olisi tasapainoinen ja luotettava mutta kun ei ole!!

 
Vaikea asia,päätät miten tahansa niin sen päätöksen kanssa joudut elämään loppuelämäsi.
Kukaan muu ei voi päätöstä puolestasi tehdä.
Abortista ei ole minulla kokemusta mutta viiden lapsen yksinhuoltajana olosta on.
Välillä on rankkaa,välillä on helpompaa.
Mieti tarkkaan mitä haluat.
 
Mie olin samanlaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten. Mies sanoi lähtevänsä jos pidän lapsen. Ei tukiverkostoa, ei mitään. Nyt 4,5vuotta tuon jälkeen olen niin onnellinen, että pidin lapsen. Tuo kultakimpale täynnä timantteja auttaa jaksamaan ja antaa 100 kertaa enemmän kuin ottaa. Meille on hiljakseltaan kehittynyt tiukka verkko ympärille, käyn töissä ja lapsi on tarhassa. Välillä rysähtää risukasaki päälle ja tulee aika pimeää, mutta yhdessä tuon lapsen kanssa pukimme ne karahkat pois eestä jotta aurinko pääsee kurkistamaan taas meidän elämään =)
 
Tunteet vaitelee laidasta laitaan päivittäin. Lasta olisin halunnut jo muutaman vuoden jos olisi ollut sellainen parisuhde missä lapsella olisi hyvä olla ja tätäkin halusin siihen asti kunnes tajusin että en usko selviäväni yksin. Anoppista en usko olevan apua enää jos ero tulee (paitsi silloin kun lapsi olisi miehen hoidossa). Nytkin oli ystävällisesti ukolta kysynyt että oletko nyt aivan varma että lapsi on sinun. Ja sitten kuitenkin minun naaman edessä vain hymyilee. Ystäviä on onneksi muutamia todella läheisiä joilta varmasti saa tukea, mutta riittääkö se kuitenkaan?
 
Ei yksinhuoltajan elämä helppoa ole, mutta kyllähän moni on siinä onnistunut. Oma mummoni joutui nuorena leskeksi ja kasvatti yksin 4 lasta...

Käypäs tuolla yksinhuoltajien puolella, niin saat varmasti asiantuntijavastauksia. Uskon kyllä, että vaikka rankkaa onkin, niin kyllä se rakkaus lapseen auttaa kestämään noita ongelmia. Ota selvää myös millaisia yhteiskunnan tukiverkkoja on tarjolla, aiemmin jo mainitsin kirkon ja Mannerheimin lastensuojeluliiton.

Mä luulen, että sä pärjäät kyllä! Ei se ruusuista tule olemaan, mutta kyllä noiden lasten kanssa saa sellaisiakin onnenhetkiä, että on se sen arvoista...
:heart:
 
ei kukaan voi sanoa sinun puolesta ei tai kyllä. älä usko jos joku sinulle kovasti sanoo ei, vaan tutki omaa vointiasi ja ajattele miten jaksat. osaat tehdä itse parhaan päätöksen kun keskustelet ensin ammattilaisen kanssa :hug:
 
Pikkusiskoni on saanut molemmat lapsensa yksin, molempien synnyttyä isä on jättänyt, eikä ole ollut missään yhteydessä. Hän paloi pahasti loppuun, vaikka tukiverkosto on tiiviimpi, kuin mikään.
Itse en jaksaisi, mutta muista että päätöksen teet vain ja yksin sinä!
Ja toisaalta, jos tunnet olevasi valmis äidiksi ja jaksat elää aluksi vain lapsellesi, en näe asiassa mtn ongelmaa.
Voimia päätöksen tekoon :hug:
 
oletkos ajatellut asiaa näin?

mitäs jos tämä lapsi onkin sulle se korsi että jaksat ja saat elämäs kuntoon.Sulle tulee sisältöä elämään ja saat hoitaa ja olla jollekkin todella tarpeellinen ja korvaamaton.Ajattele sitä pientä tuhisijaa joka rakastaa sua pyytettömästi koska olet sen äiti..
 
Onko sulla joku syy miksi et voi muuttaa lähemmäksi tukiverkostoasi???
Jätä se mies ja hoida lapsi yksin, ei se oikeasti loppujen lopuksi ole niin rankkaa kun sitä kuvittelisi, kuhan ei ota turhia paineita...
 
olen juuri tilanteessa, että odotan yksin. Isä ei ole eikä tule oleen kuvioissa. Ennestään minulla on ekaluokkalainen lapsi, joten uskon et me pärjäämme. Aborttia en aio tehdä vaik se mielessä on monesti ollutkin. Sisulla mennään ja varmasti pärjätään:)!
 
¨sun täytyy tehdä päätös itse...
mulle tehty abortti silloin kun olis seurustellu nykyisen mieheni kanssa 1v ja tulin ei toivotusti raskaaksi.... nykyisin saman miehen kanssa kaksi poikaa mutta abortin jälkeen setvimme yhteistä elämäämme vielä 7 vuotta ennen kuin lapsukainen sai suunnitellusti luvan tulla elämäämme... nyt tuo suunniteltu on jo 4v. halusin vain kertioa että elämä on ihmeellinen....
 
Serkkuni vastaavassa tilanteessa piti lapsen, oli alusta saakka yh. Kovilla on ollut. Työkaverillani on 3 kk vauva, ja on ihan muutama viikko sitten eronnut. Näyttää kuulemma zombielta ja on tietysti tosi masentunut.

Kun serkkuani tuossa jouluna katsoin, niin sanoisin, ettei varmasti suosittele samaa kenellekään, mutta toisaalta ei kadu.

Eli vaatii kovaa suunnittelua, kovaa tahtoa, päättäväisyyttä, voimia, ja kykyä etsiä apua ja turvautua siihen.
 
Ihan itse sun täytyy päätös tehdä. Kukaan ei voi sitä sun puolesta tehdä!

Kaksi kuukautta sitten olin osittain samassa tilanteessa. Tehdäkö keskeytys vai ei. Kävin neuvolassa juttelemassa, josta oli tosi iso apu. Siellä ymmärrettiin, eikä tuomittu. Loppujen lopuksi päädyin keskeytykseen. Kertaakaan en ole päätöstäni katunut.

En halua neuvoa suuntaan tai toiseen. Jokainen päättää itse. Haluan vain sanoa, että aborttikin voi joskus olla helpotus...
 

Similar threads

Yhteistyössä