Onpa täällä ajankohtaista pohdintaa omaan tilanteeseeni. Ja koitan nyt valita sanani niin, että luovin sillä välillä etten loukkaa ketään erityisen paljoa... Ihan ekaksi sanon, että kävin ensimmäiseksi Lumiksen blogissa ja koitin sanoa jotain, josta tulisi ilmi, että otan edelleen osaa, silti osaamatta sanoa mitään. Mutta tyhjältä tuntuu sanoa, että hei, mä oon täällä, sä oot mielessä. Joten odotan että osaan sanoa edes jotain. Mieitin jopa että kirjoitan vain piip. Että Lumis tietäisi että ajattelen häntä vaikken osaa mitään sanoakaan.
Siinä me ollaan Miuskan kanssa erilaisia, että se, että mulla on jo Puppe, josta olen niin kiitollinen (enkä tarkoita etteikä Miuska olisi lapsestaan) niin en osaa toisesta lapsen "tulemattomuudesta" olla ollenkaan niin suruissani. Näin yli kolmikymppisenä ja luomulapsen saaneena mullahan on reilu 10 vuotta aikaa saada toinen, ja vaikkei sitä tulisi, olen ikionnellinen äiti jo nyt. Ja ellei vaikka viiteen vuoteen kuulu, niin sittenkin vielä ehdin tutkimuksiin. Toiveena oli naiivina haaveilijana että lasten ikäero olis korkeintaan 3 vuotta, mutta tästä ryhmästämme oppineena olen niin kiitollinen tästä yhdestäkin, etten edes kehtaa puhua toive-ikäeroista enää.
Menkat piti alkaa vasta tänään tai huomenna. Mutta oltiin perjantaina miehen kanssa syömässä lempiravintolassani, jossa tilasin lempiannokseni. Se haisi niin pahalle, että vaihdettiin annoksia miehen kanssa. Sitten mentiin baariin, jossa kolmen(!!) pöydän päässä istui niiiiiin pahan hajuinen mies, että meidän oli pakko vaihtaa baaria. Kotimatkalla mua itketti kun näin sorsan jäällä. Silloin mies tajusi että olen raskaana. Lauantai-aamuna tein vahvan plussan. Samoin illalla, vaikka olin juonut paljon vettä, viiva tuli samaan aikaan kuin kontrolliviiva. Koko ilta Puppen nukahdettua suunniteltiin, tutkittiin netistä tietoa ja haaveiltiin. Että ei tarvita sisarusrattaita (ikäeroa 1kk vajaa 2v), seisomalauta riittää, mies pitää mahdollisimman myöhään kesäloman (LA 13.9.), blaa blaa blaa.
Puppesta plussatessa puhuin koko raskauden JOS tämä lapsi syntyy, olin ihan varma että jotain pahaa vielä käy, en suunnitellut mitään, en ostanut mitään kuin loppuraskaudessa. Nyt on tuntunut niin raskaana olevalta ja todelliselta tämä, ja äskön alkoi kova vuoto ja tosi kovat menkkakivut. Mies meni yötöihin, ja sille just viestitin. Mutta mä en ole silti kovin surullinen. Miten mä voisin? Meillä on maailman ihanin lapsi. Kyllä me toinen vielä saadaan. Se vaan alkaa pelottaa, kun tämä on jo ainakin 4. varhainen keskenmeno. Säännölliset menkat ja ovikset alkoi 4 kk synnytyksen jälkeen. Tosi usein olen saanut plussan ja silti menkat heti alkaneet. Ei varmaan pitäis testata, mutta en voi muutakaan. En sure menetettyä vauvaa tai sikiötä, kun eihän se ollut vielä kuin hedelmöittynyt munasolu joka ei pystynyt pysymään kiinni, itsestään tulee ulos. Eli mahtavaa tietää että siittiöit toimii ja minä hedelmöityn. Kiinnittyminen sitten ei toimi. Puppea tehdessä join litroittain greippimehua, ja huomasin vaikutuksen; se tosissaan teki syljestä ja valkovuodosta runsaampaa, nenäkin vuosi koko ajan, eli varmasti vaikuttaa kohdunkin limakalvoihin. Miksi en ole sitä juonut? Ja vaikka nyt joisin greippimehua kaikki päivät, ei se tarkoita, että hedelmöittyminen onnistuu moneen kiertoon.
Miuska, ymmärrän plussaamattomuuden tuoman ärtymyksen ja surun, mutta tuohon viimeiseen viestiisi, niin älä viitsi olla marttyyri. Eiköhän meillä kaikilla löydy jokin syy itsessä yrittää pyrkiä parempaan minuuteen ja lähimmäisyyteen. Eikä kaikkea tarvitse ottaa loukkauksena, vaan rakentava kommenttina, joista voi poimia jotain, jos vaikka oma elämä muuttuisi paremmaksi. Usein kaukaa näkee selvemmin kokonaisuuden, kuin läheltä. Kliseitä, mutta vain itseä voi muuttaa, ei muita. Eli vaikka vika olis aina kaikissa muissa, mitä jos ajattelisit sitlä kannalta, miten sä osaisit olla parempi sisko, miniä tai käly. Koitetaan nyt nauttia näistä ihanista, ainutlaatuisista hetkistä. Mä olen äiti. Se on ihan parasta mun elämässä. Mä vaan niin toivon, että Minni, Lumis, Erica, Anna ja kaikki muut äitiyttä kaipaavat saisivat tämän joskus kokea.
en pysty antamaan anteeksi, en vielä.. ei ole edes pyydetty.. mutta en kykene, täytyy pitää itseni ensin kasassa ja käsitellä ajan kanssa. kuinka ihmisillä voi olla niin kamala kuva musta.. olenko sen ansainnut, olenko todella niin huono ihminen, teenkö jotain mikä antaa tämmöisen kuvan kun en itse sitä huomaa ollenkaan enkä tajua vaikka kuinka miettisin..
mut toi moi tulee oikein pikkutyttö äänellä 
pah!