H
Hankalia asioita
Vieras
Olen näköjään kommentoinut tässä ketjussa viime joulukuussa. Olin siinä huolissani mieheni koko ajan lisääntyvästä alkoholinkäytöstä.
Aika kului samoissa merkeissä - ja yhä paheni - kunnes huhtikuun puolessa välissä minulle tuli mitta täyteen. Siihen asti olin halunnut antaa miehelleni aikaa selvitellä ongelmiaan ja olla apuna ja tukena, enkä puuttua aikuisen ihmisen rahan käyttöön tai juomiseen. Olin loputtoman ymmärtäväinen ja kärsivällinen, ja yritin ystävällisellä tavalla auttaa vähentämään viinankäyttöä.
Mutta huhtikuussa loppuivat tämän naisen rahkeet. Pistin tulemaan täydeltä laidalta, mitä minä ajattelen tuollaisesta kännäämisestä, miltä minusta tuntuu ja miksi, ja millaista elämää minä en halua elää ja millaisia asioita en yksinkertaisesti pysty sietämään. Minun kärsivällisyyteni ja auttamisen halu alkoi olla aikas finaalissa.
Kyllähän tuo loukkaantui, kun en häntä "arvosta ja kunnioita", ja vain itsekkäästi latelen, mitä minä haluan. No kenen ihmeen toiveita minun oikein olisi pitänyt luetella, jollei omiani? Sanoin sanottavani ihan suoraan, ja jätin mieheni päätettäväksi, miten suhteemme jatkuu vai jatkuuko.
Hän mietti kolme päivää, ja sai lopulta sanottua (koska minä en suostunut hänen puolestaan päättämään, enkä antamaan vastausvinkkejä), että hän haluaa minut ja lupaa vähentää juomista.
Okei. Olimme toukokuun koeajalla. Hän tosiaan lopetti ryyppäämisen - ei juomista kokonaan, mutta kännääminen vaihtui ruokajuomaksi tai saunaolueksi. En meinaa vieläkään uskoa sitä todeksi. Enkä tosiaankaan ole unohtanut niitä lukemattomia typeryyksiä ja ääliötempauksia, joilla hän koko juopon rajattomalla itsetunnolla varustettuna ehti ympäristöään rasittaa. Ja etenkin minua.
Katsotaan nyt. Hän myöntää, että hänessä on juopon vikaa, on ollut aina, mutta haluaa ilmeisesti pitää sen jotenkin kurissa. Kuten muutkin kommentoijat ovat todenneet, alkoholisti on valehtelija, jossa itsessään ei ole ikinä mitään vikaa. Vika on aina muissa. Tämä näkyy miehessänikin. Sekin oli minun vikani että hän joi: hän kuulemma rakastaa minua niin paljon, että se sattuu. Mitä tuohon voi sanoa? Ääliökö?
Sehän tässä on merkillistä, että aikuinen ihminen on näköjään ihan samaa maata kuin lapset ja koirat: ne jatkavat hölmöä käytöstään niin kauan, kun sen annetaan jatkua.
Aika kului samoissa merkeissä - ja yhä paheni - kunnes huhtikuun puolessa välissä minulle tuli mitta täyteen. Siihen asti olin halunnut antaa miehelleni aikaa selvitellä ongelmiaan ja olla apuna ja tukena, enkä puuttua aikuisen ihmisen rahan käyttöön tai juomiseen. Olin loputtoman ymmärtäväinen ja kärsivällinen, ja yritin ystävällisellä tavalla auttaa vähentämään viinankäyttöä.
Mutta huhtikuussa loppuivat tämän naisen rahkeet. Pistin tulemaan täydeltä laidalta, mitä minä ajattelen tuollaisesta kännäämisestä, miltä minusta tuntuu ja miksi, ja millaista elämää minä en halua elää ja millaisia asioita en yksinkertaisesti pysty sietämään. Minun kärsivällisyyteni ja auttamisen halu alkoi olla aikas finaalissa.
Kyllähän tuo loukkaantui, kun en häntä "arvosta ja kunnioita", ja vain itsekkäästi latelen, mitä minä haluan. No kenen ihmeen toiveita minun oikein olisi pitänyt luetella, jollei omiani? Sanoin sanottavani ihan suoraan, ja jätin mieheni päätettäväksi, miten suhteemme jatkuu vai jatkuuko.
Hän mietti kolme päivää, ja sai lopulta sanottua (koska minä en suostunut hänen puolestaan päättämään, enkä antamaan vastausvinkkejä), että hän haluaa minut ja lupaa vähentää juomista.
Okei. Olimme toukokuun koeajalla. Hän tosiaan lopetti ryyppäämisen - ei juomista kokonaan, mutta kännääminen vaihtui ruokajuomaksi tai saunaolueksi. En meinaa vieläkään uskoa sitä todeksi. Enkä tosiaankaan ole unohtanut niitä lukemattomia typeryyksiä ja ääliötempauksia, joilla hän koko juopon rajattomalla itsetunnolla varustettuna ehti ympäristöään rasittaa. Ja etenkin minua.
Katsotaan nyt. Hän myöntää, että hänessä on juopon vikaa, on ollut aina, mutta haluaa ilmeisesti pitää sen jotenkin kurissa. Kuten muutkin kommentoijat ovat todenneet, alkoholisti on valehtelija, jossa itsessään ei ole ikinä mitään vikaa. Vika on aina muissa. Tämä näkyy miehessänikin. Sekin oli minun vikani että hän joi: hän kuulemma rakastaa minua niin paljon, että se sattuu. Mitä tuohon voi sanoa? Ääliökö?
Sehän tässä on merkillistä, että aikuinen ihminen on näköjään ihan samaa maata kuin lapset ja koirat: ne jatkavat hölmöä käytöstään niin kauan, kun sen annetaan jatkua.